Nayteikkuna

Ikimuistoiset sessiot – Julius Mauranen

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojan vuorossa Julius ”Juppu” Mauranen.

 

Julius ”Juppu” Mauranen on erikoismies. Vielä se, että hän tekee oikeastaan mitä tahansa studiotyöhön liittyvää äänittämisestä tuottamiseen ei ole vielä kauhean erikoista. Erikoisen hänestä tekee se, että hän on kykeneväinen operoimaan miltei minkä tahansa musiikkigenren alueella undergroundista valtavirtaan. Miehen katalogista löytyy hyvin erilaisia levyjä niin black metallista joululauluihin kuin Vesa-Matti Loirista kansanmusiikkiin. 

 

 

Maurasen ura on edennyt kahta vierekkäistä polkua. Toinen on kulkenut indie-ympyröiden kautta ja toinen mainstreamin kautta. Innostuvaista sorttia oleva Mauranen selittää motivaation erilaisten nurkkien koluamiseen kumpuavan puhtaasta uteliaisuudesta. Kiksinsä hän saa siitä että joutuu selvittämään mistä jossain jutussa on kyse. 

– Mun duuni on olla Scrabble-pelissä se blanko-nappula, hän maalailee. 

– Mä voin pitää monenlaisia hattuja ja viihdyn niissä kaikissa mainiosti. 

Eri studiotöistä makoisinta hänelle ovat tuottajan hommat. Mutta minkälaisen tuottajan. 

Hänellä kun ei ole vain yhtä tapaa tehdä levyä – niitä on miljoona. Pitää vain valita mikä tapa sopii kuhunkin tilanteeseen. Tällöin omaa työnkuvaa joutuu muokkaamaan tapauskohtaisesti. Ja sehän hänelle sopii. 

Emma Salokosken levyllä mulla oli aika iso rooli. Arrasin tyhjästä valtaosan biiseistä, soitin sinne paljon ja koodasin kaikennäköistä. Sitten taas jonkun Delay Treesin kohdalla mun duunina oli enemmänkin kaitsea sitä laumaa ja viedä hommaa eteenpäin.

– On ollut myöskin onni, että olen saanut tehdä aika pitkiä rupeamia eri artistien ja bändien kanssa. Piirsin haastattelua varten oikein tommosen kartan, kenen kanssa olen tehnyt duunia ja miten ne linkittyy toisiinsa. Mä olen hyvin kiitollinen omasta asemastani. Saan tehdä sellaisia levyjä joista tykkään ja mua pyydetään edelleenkin tosi outoihin juttuihin. 

Kyky muokata omaa työnkuvaa vaatii paljon näkemystä ja kokemusta. Erilaisten juttujen tekeminen onkin ollut ihan tietoinen valinta. Mielenkiintoisten projektien ääreen on hankkiuduttu ihan tarkoituksella. 

– Sattumallahan on suuri osa. Pienessä maassa on myös sellaiset realiteetit, että duunit mitkä tulee ovesta sisään, kannattaa myös tehdä. Ja ne sitten taas johtaa niihin seuraaviin juttuihin. Sen mä tajusin jo aikaisessa vaiheessa. 

Maurasella on säilynyt yhteys indie/underground -piireihin, vaikka samaan aikaan on tehty paljon myös niin sanotusti ”koko kansan” musiikkia, kuten Vesa-Matti Loiria. Hänen mukaan mainstream-musiikin tekemisessä piilee riski, että pienemmän tason bändit eivät halua enää lähestyä.

– ”Eihän ton kanssa voi tehdä jotain tällaista ihme surina-hommaa…”, hän muotoilee. 

– Mutta eihän se edes mene niin. Levyt elää ihan omaa elämäänsä, kun ne lähtee studiolta. Kun joku levy päätyy jonkun käsiin, se katsoo että ”oho, tää on tehnyt tällaistakin kamaa”. Ne näyttäytyy niin erilaisissa valoissa. Tangosta black metaliin. Kun ne on niin eri laidoissa, ei sitä kukaan välttämättä edes tajua. 

Tarjoan hänelle teoriaa, että yhteydenottoja tulee niin monesta suunnasta juuri hänen muokkautuvuutensa takia. Julius Maurasen soundi on, että hänellä ei ole soundia. 

– Se on asemoinut mut myös tavallaan tän päivän soundin ulkopuolelle. Mikä on tosi hyvä juttu. Tämän päivän soundia tehtäessä asettaa itsensä tiettyyn karsinaan. Vaikka olen tehnyt isoja levyjä, en ole ollut ikinä mikään trendituottaja, mistä olen todella onnellinen. Mua ei karsinoida jonkun tietyn jutun takia. Mä meen jossain omalla kehällä tuolla tietyn päivän popin ulkopuolella.

Myös Julius Maurasen ensimmäiseksi valitsema sessio käsittelee artistia, joka lentelee jossain ulkokehällä. Ehkä jopa ihan muissa sfääreissä. 

 

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

(Johanna kustannus, 2012)

Elvis istuu oikealla oli Olavi Uusivirralle levy, jolla luotiin nahkaa uudelleen. Se oli viimeinen levy, jossa bändinä oli Jaakko Murros kitarassa, Jiri Kuronen koskettimissa, Olli Krogerus rummuissa ja Jaakko Kämäräinen bassossa. Samaan syssyyn vaihtui myös tuottaja. Kahdesta aiemmasta albumista, Minä olen hullu ja Preeria, oli vastannut kitaristi Murros. Alunperin tuottajaksi oli kaavailtu Maurasen ystävää Vesa Aleksia. Vesa ja Uusivirta olivat aiemmin soittaneet yhdessä Soma-nimisessä yhtyeessä.

Levy-yhtiön A&R Riku Mattilan ja Vesan välille ilmaantui kuitenkin luottamuspula, jonka johdosta Vesa päättikin jättäytyä projektista pois. Näinpä Uusivirta pyysi sitten äänittäjä-miksaajaksi palkattua Maurasta tuottajaksi. 

Mauranen luonnehtii myös tuottajana työskennellyttä Mattilaa vahvaksi A&R:ksi, joka oli Uusivirran tapauksessa vain hyvä asia.

– Biisejä oltiin käyty läpi ja mulle annettiin kolmenkymmenen demon nippu kuunneltavaksi. Osa oli pelkkiä hahmotelmia ja osa todella hyviä. Levyn tuottaminenhan lähtee aina biisimatskusta. Rikun metodi Olaville oli, että mieluummin haalitaan todella paljon tavaraa, josta sitten karsitaan, kuin liian vähän. 

Kaksi edellistä albumia olivat ahdistuneita kokonaisuuksia, joissa oli tietynlainen angstisuus vahvasti läsnä. Uuden levyn kappaleita raakatessaan alkoi Mauraselle puskea seesteinen fiilis materiaalista läpi. Siitä saatiin ensimmäinen ohjenuora. Toinen aspekti oli, että hän halusi tuoda Uusivirran keskiöön. 

– Edelliset kaksi levyä oli olleet enemmän bändivetoisia. Oli tälläkin paljon bändisoittoa, mutta nyt haettiin vähemmän semmosta treenikämpällä tuottamista. 

Kolmas ajatus oli vahva esikuvien kunnioittaminen. Levylle laitettiin asioita niin Uusivirran kuin Maurasen fanittamilta levyiltä. Julius haki innoitusta Springsteen/Dylan-akselilta. Uusivirran suosikki oli taas David Bowie ja Juice ja Mikko -levy, joka oli hänen ensimmäinen omistamansa albumi. Viittaukset esikuviin saattoivat ilmetä vaikka sovituksellisina asioina, mutta joillain raidoilla käytettiin esimerkiksi samaa kaikua kuin Juice ja Mikko -levyllä. Eivätkä ne ohjenuorat vielä siihen loppuneet. Seuraava asia johon Mauranen halusi muutosta oli edellisten albumien viimeistelty jälki. Nyt haluttiin vähemmän fiiniä, enemmänkin kirveellä veistettyä asiaa. Yksi keino sen saavuttamiseksi oli laittaa Uusivirta soittamaan mahdollisimman paljon instrumentteja. Ainakin pianoa, rumpuja ja kitaraa. 

– Mä tykkään tehdä asioita silleen että viedään ihmisiä pois mukavuusalueeltaan, jolloin saadaan mukaan vähän vaaran tuntua. 

Sitä saatiin ainakin Vien sut täältä pois -biisin rumpusessioissa, jossa Uusivirta hakkasi sudeilla niin kovaa että metallilangat sinkoilivat ympäri huonetta.

Levyn bändipohjat äänitettiin pääasiassa Studio Mankussa Porvoossa, jonka jälkeen siirryttiin Helsinkiin Studio Kekkoseen yksittäisiin sessioihin. Mauranen lanseerasi ajatuksen, että leikitään levyn äänittämistä. Paino sanalla leikkiminen.

– Jos studiossa ei ole hauskaa, ei siellä kannata olla. Sen pitää tuntua leikiltä ja hassuttelulta.

Esimerkiksi Vien sut täältä pois -kappaleessa studiossa oli Uusivirran vanha bändi Shimizu, jota oli vahvistettu levyllä soittavalla bändillä. 

– Juoksepoistyttö (kyllä, tämä on kappaleen kirjoitusasu, toim. huom.) -biisiä oli erityisen hauska tehdä. Kappaleessa oli iso kertosäe, mutta hyvin intiimi säkeistö. Halusin liioitella molempia kohtuuttomasti. 

Ja siinä kyllä onnistuttiin. Kappaleen hymistelevä säkeistö hyppää suorastaan naurettaville leveleille kertosäkeessä. Säkeistöön klikiksi annettiin looppi Neil Youngin Out On The Weekend -biisistä kitaroineen kaikkineen. Vaikka looppi meni eri sävellajissa, pystyi sen päälle soittamaan. 

– Ei ne halunneet vaihtaa sitä edes. Siinä oli läsnä sellainen villin kokeilun eetos. Se oli treenikämpällä säätämisen vastakohta. Tarjosin Olaville haasteen, että hänen pitää itse sitoutua ja heittäytyä siihen hommaan. Se on kylläkin niin kreisi tyyppi että lähtee mukaan tollaiseen sekoileen ilman turhia yllyttämisiä.

– Studiossa leikkiminen on ihanaa ja useimmiten hyvin hedelmällistä, mutta se vaatii myös paljon itsekuria, ettei itse kappale – kaiken perusyksikkö – hautaannu kaiken kuorrutteen alle.

Julius Mauranen koki kesken levynteon epämiellyttävän tunnevyöryn nimeltä temposkitsoilu. Päällä oli vaikea hetki siviilielämässä, jolloin esimerkiksi nukkumisesta ei tullut mitään. Hän oli vakaasti sitä mieltä että kaikki kappaleet olivat 10 bpm liian hitaita. Hän yritti jopa kokeeksi nopeuttaa niitä Elastic Audiolla. 

– Sitten tuli mieleen, että mä en ole syönyt kolmeen päivään muuta kuin suklaata ja nukkunut noin neljä tuntia. Pitäisköhän vaan lähteä himaan ja palata asiaan tuorein korvin. No eihän niissä mitään vikaa ollutkaan. Verensokeriasiat vaan vaikuttaa niin moneen asiaan.

Totean että on aika helppoa vajota omaan sisäavaruuteen, kun puurtaa yksin tuntikausia pikku detaljien kanssa. Maurasen mielestä näin pitääkin tapahtua. Täydellinen uppoutuminen artistin maailmaan on tärkeä metodi hänen tuottamisessaan. 

– Mä koen, että levy on elävä olento siihen asti kun se on masteroitu ja mun täytyy elää sen kanssa. Sama pätee artistiin. Mun pitää olla sataprosenttisesti mukana siinä jutussa. Ei silleen että myötäilisin sitä, vaan jotenkin niin että pääsen sisään artistin päähän.  

Niinkin monimuotoista musiikkia kuin mitä Olavi Uusivirta esittää, on aika vaikea puristaa soundillisesti yhteen muottiin. Alkuun Mauranen mietti jopa, että voiko valittuja biisejä edes laittaa samalle levylle. 

– Olen huomannut kuitenkin jälkikäteen, että tää on tosi yhtenäisen kuuloinen levy. On yllättävän vaikea tehdä oikeasti poukkoilevia levyjä. Soundillinen ajatus oli tietyllä tapaa ”classic albums” -fiilis. Vanhanaikaisuus ja ajattomuus. Se että suurimmassa osassa biisejä on samat soittajat ja Olavi joka biisissä, riittää aika hyvin punaiseksi langaksi. 

Mauranen kaivaa esiin nipun vihkoja, joista löytyy muistiinpanoja eri sessioista. Niitä on kymmenkunta. Elvis istuu oikealla -sessioiden vihkosta löytyvät lyhyet luonnehdinnat kappalemateriaalista, jota oli siis noin kolmekymmentä. Mauranen tulkitsee:

– ”Hyvä”, ”ok”, ”upea, mutta taide”. ”Hmmm”, joka tarkoittaa että ei jatkoon. 

– Kokonaisuutta miettiessään joutui haravoimaan ja kuvittelemaan erilaisia skenaarioita ja viritelmiä; mitä kaikkea levystä olisi saanut vain paria biisiä vaihtamalla. Parilla muutoksella olisi tullut ihan erilainen levy… 

Oikean biisikokonaisuuden valitseminen on Maurasen mielestä yksi levynteon tärkeimmistä vaiheista. Siinä vaiheessa kun kappaleet on valittu, on levy tavallaan jo tehty. 

Kappalejärjestys oli toinen iso kysymys, josta väännettiin Maurasen, Mattilan ja Uusivirran välillä ”niin maan perkeleesti”. 

– Olavin toimintatapoihin kuuluu, että niitä asioita pyöritellään aika monellakin taholla, ja jotain sieltä aina suodattuu mukaan. Mutta biisijärkän päättäminen oli yllättävän vaikeeta ja jouduin luopumaan parista mulle aika olennaisesta biisistä, mutta jälkikäteen tajusin että ihan oikein se meni. Nekin biisit päätyi sitten muualle.

Syynä siihen, että levyä saatiin tehdä hyvinkin vapaasti oli alle vuotta aiemmin Anna Järvisen kanssa tehty duetto Nuori ja kaunis, josta tuli valtava radiohitti. Kappaleen menestyksen johdosta tulevalle levylle ei kohdistunut niin suuria hittipaineita. Haluttiin vain hyvä levy, koska hitti oli jo plakkarissa. Kuitenkin Mattilan ehdottama biisijärjestys sisälsi myös edellämainitun kappaleen.

– Me oltiin Olavin kanssa ihan pöyristyneitä, että meidän taideteos menee ihan pilalle sen takia. Noh, se tuli sitten CD:lle bonukseksi, ja ymmärrän sen nyt paremmin. Tarviihan niitä levyjä jotenkin saada sinne kauppojen hyllyille. 

Kappale laitettiin levylle viimeiseksi, jolloin mietitty kokonaisuus ei kärsinyt. Jos se olisi ollut levyn keskellä, tilanne olisi ollut toinen.

Albumin työstö kesti noin kolme kuukautta. Siihen lukeutuu myös treenaus ja esituotanto. Välissä Uusivirta kävi vielä teatteritöissä. Kaiken kaikkiaan studiossa oltiin noin kaksi kuukautta. 

– Mähän olen aika hidas tekemään levyjä osaksi myös päivätyöni takia. Ja muutenkin. (Julius Mauranen työskentelee Metropolia ammattikorkeakoulun musiikkituotannon ja -teknologian lehtorina). Nyt onkin korostunut, että asioita tehdään pitemmällä jänteellä. Tätä levyä tehtiin kolme kuukautta, mutta Topi Sahan ja Emma Salokosken albumeita tehtiin vuosi kumpaakin.

Kuuden vuoden jälkeen albumia kuunnellessaan Mauranen on sitä mieltä, että jotain voisi tehdä toisin, mutta mitään hän ei muuttaisi. 

– Ne jutut on siellä vain detaljeita. Joka levyllä on oma karenssinsa, jolloin ei pysty kuuntelemaan sitä, kuukaudesta vuoteen. Tällä se oli puolen vuoden jakso, yleensä kolme kuukautta. Silloin vasta tajuaa mitä on tullut tehtyä.

Albumilla saavutettiin asiat joita lähdettiin hakemaan.

– Pyrittiin siihen että se kuulostaa siltä ettei sitä ole tehty minään tiettynä aikakautena. Se asettuu kaanoniin ja siinä on tietty esikuvien kunnioitus, mikä irroittaa sen tästä ajasta. 

 

Antti Pouta: Yhteys

(M.dulor, 2017)

Julius Mauranen ja Antti Pouta tutustuivat toisiinsa vuonna 2007 tai 2008 jonkin unohdetun bändikisan yhteydessä. Pouta oli kisaamassa hänen sukunimeään kantavan bändinsä kanssa ja Mauranen istui tuomaristossa. Bändi aloitti, ja tuomari Mauranen oli kuin puulla päähän lyöty. 

– ”Mikä ihmeen jätkä tää on? Sairaan hyviä biisejä. Mun on pakko tehdä sen kanssa jotain!”, hän hihkui.

Noihin aikoihin Suomessa ei ollut mitään vähemmän muodikasta tahi kaupallista kuin kitaravetoinen englanninkielinen indierock, jonka yhtye oli valinnut tyylilajikseen. Vaikka musiikki olikin epämuodikasta, kuuli siitä helposti Antti Poudan kyvyt. Ja materiaali sen kun vain parani, kun Pouta esitteli jossain vaiheessa uusia suomenkielisiä kappaleitaan.

Otetaan hyppäys vuoteen 2015. Vuoteen jolloin työstettiin Antti Poudan ensimmäistä täysimittaista sooloalbumia.

– 2015 oli tosi hyvä vuosi. Sain tehdä Anttia, Matti Johannes Koivua, Oranssi Pazuzua ja Vilma Timosta ja bonuksena Katri Helenan joululevyä. Antin levy on jäänyt kaikista mun työstämistä levyistä henkilökohtaisimmaksi.

Prosessi käynnistyi kun Pouta itse pyysi Maurasta mukaan levyä tekemään. Tuottaja kasasi bändin, jossa rummuissa Jari Salminen, kitarassa Jaakko Murros ja Juho Kanervo bassossa.

Biisiaihioita oli hyvä nippu. Kaikki oli Poudan itse Logicilla tekemiä. 

– Ja ne kuulosti ihan uskomattomalta. Antti vaan selittää, että ”Kyllä mä näitä vähän aikaa väänsin. Soitin noi rummut ilman klikkiä midikiippariin naputtamalla.” Se on ihan poikkeuksellinen muusikko. Ei sen demoista voi aina edes laittaa paremmaksi. Joissain tapauksissa ne onkin olleet melkein siinä.

– Meidän systeemissä Antti lähettää mulle demoja, ja yhdessä pohditaan niitä. Annan hänelle läksyjä, että ”tee kokeeksi nopea biisi”. Näin kävi esimerkiksi Valkea valo -kappaleen kanssa. Se meni himaan ja teki nopean biisin ja se oli ihan sairaan hyvä. Siitä tulikin albumin ensimmäinen single. Sama metodi jatkuu tuotannon aikana. Bändihommat, laulut ja paljon muutakin tehdään kimpassa Kekkosella. Pienemmät päällesoitot ja kuorrutukset Antti tekee himassa ja ne perataan yhdessä. Välillä kokeilen myös juttuja itsekseni.

Kasassa oli levyllinen rautaisia kappaleita, mutta julkaisija puuttui. Vaikkei suuria summia rahaa ollut varmasti tiedossa, oli materiaali niin hyvää, että Maurasen oli pakko lähteä mukaan. Myöhemmin levyn julkaisijaksi löytyi helsinkiläinen M.dulor, jonka kanssa hän oli tehnyt paljon yhteistyötä. Muun muassa Matti Johannes Koivu, Ultramariini ja Pimeys.

– Soitin biisin ”Sudenpennun luut” yhtiön Tuomas Ilmavirralle ja hän soitti mulle takaisin, että hänellä ei ole rahaa eikä oikein aikaakaan, mutta tää on vaan pakko tehdä. Tällaisten artistien julkaiseminenhan on ihan pelkkää mesenaattitouhua. Minkäänlaisen rahantulon varaan ei tässä tapauksessa voi laskea. On hienoa että tällaiselle musalle löytyy kanava.

Yhteys oli Julius Mauraselle hyvin rakas projekti. 

– Levythän syntyy jonkinlaiseen maailmaan. Niitä tehdessä vallitsee jokin tietty viba, mikä määrittää älyttömästi ensinnäkin sitä prosessia ja tietenkin sitä lopputulosta. Kun levy oli valmis sanoin Antille, että aletaan tekemään seuraavaa juttua. Ei katkaista tätä, ei muuteta mitään. Tämä on hyvä systeemi.

– Mitä vähemmän mä sorkin sitä musaa, sen parempi. Siinä mitä toi kaveri tekee, on jotain niin hienoa ja herkkää. Mun pitää vain jotenkin kanavoida sitä ja tietysti luoda se äänikuva ja kokonaisuus. Toki siihen liittyy paljon erilaisia musiikillisia valintoja, mutta koitan pitää asiat niin että Antti saa tehdä mahdollisimman paljon itse niitä valintoja. Mä luotan häneen ja hän luottaa muhun. Levyä ei voi tehdä jos ei luota toiseen. Luottamuksen pitää toimia kaikkien kolmen – artistin, tuottajan ja levy-yhtiön – kesken.

– Tuottajalle syntyy helposti eräänlainen ”väliaikainen omistussuhde” levyyn jota tuottaa. Se on sinänsä ihan ok, kunhan tiedostaa että vaikka siihen olisi kuinka kiinnittynyt, levy on vain läpikulkumatkalla mun luona ja artisti on se, joka sen kanssa elää siitä eteenpäin.

 

Oranssi Pazuzu: Värähtelijä

(Svart Records, 2016)

Aamukahvit menivät Julius Maurasella pahemman kerran väärään kurkkuun hänen lukiessa e-mailia, joka oli peräisin psykedeelistä black metalia esittävältä Oranssi Pazuzu -yhtyeeltä.

– ”Haluaisimme sinut äänittämään ja miksaamaan seuraavaa albumiamme.” 

– Miks ihmeessä ne pyytää mua? Ei mulla ole metallitaustaa. Ei edes isobroidia joka olisi kuunnellut Iron Maidenia pienenä.

Maurasen valinta oli kylläkin mailissa hyvin perusteltu. 

– Siinä luki, että ”me tiedetään, että tää on hiukan raskaampaa tavaraa, jota yleensä teet”, mikä oli aika miedosti sanottu. 

Lähimpänä tällaista tavaraa oli Maurasen tekemät Tuvalu- ja Murmank-yhtyeiden noiserokiksi luonnehdittavat levyt. Oranssi Pazuzu ei ollut tuttu Mauraselle edes nimensä puolesta. 

– Googlasin levyt ja totesin että kyllähän mä tällaista lähden tekemään ihan koska tahansa. Koko tää konsepti kuulostaa niin järjettömältä ja kohtuuttomalta. En mistään hinnasta jättäis väliin.

Albumia ryhdyttiin tekemään, ei metalli-, vaan rock-levynä, joka oli myös bändin toive. Napsubasari ei istunut bändin eetokseen.

– Niiden musahan on enemmän tunnelmavetoista kuin soittimilla tai riffeillä briljeeraamista. Toki aika äärimmäistä musaa, mikä on saakelin hienoa. 

Pohjat äänitettiin studio Mankussa. Jo ensimmäisten nuottien vyöryessä tarkkaamon kaiuttimista, oli selvää, että nyt on käsillä hurjaa tavaraa.

– Vaikka olin kuullut matskun jo aiemmin, niin kun ne rupes vetää, niin sitä vain havahtui että mitä ihmettä tuolta kaiuttimista tulee?! Tää on ihan saakelin kova. Ekan biisin ekan oton aikana tajusin, että nyt ollaan asian ytimessä. Tää on todella siistiä!

Albumin kappaleet ovat hyvin pitkiä. Tuplalevyn jokaiselle sivulle mahtuu niitä kaksi. Vasemman käden hierarkia -kappale vie reilulla seitsemäntoista minuutin kestollaan tuplalevyltä yhden puolen.

Pitkien biisien äänittämisessä on aina omat vaikeuskertoimensa. Varsinkin jos ne äänitetään ilman metronomia. Esimerkiksi Vasemman käden hierarkiaa äänitettäessä loppui kelanauha kerran kesken. Kappaleesta oli otettu yksi otto, mutta se päätettiin soittaa heti perään vielä uudelleen. Pahaksi onneksi Mauranen oli unohtanut kelata kolmenkymmenenkahden minuutin kelan alkuun, joten kaksi ottoa seitsemäntoista minuuttisesta kappaleesta ei tulisi mahtumaan. 

– Se oli niin kuumottavaa. Kattelin että ollaan 31. minuutissa ja vasta tässä osassa. Ei tule riittämään. 

Onneksi kappale tallennettiin myös Pro-toolsin, jolloin otto olisi voitu käyttää. Biisi päätettiin kuitenkin muista syistä äänittää vielä kerran.

Albumin miksaus keskellä synkeintä syksyä vei Maurasen aikamoisiin tiloihin. Studiosta lähti usein hyvin uupunut tuottaja. 

– Oli yllättävää huomata näin pitkiä biisejä miksatessa, että niitä ei ehdi yhden päivän aikana edes kuunnella montaa kertaa päivässä. Yleensä miksaan yhden biisin per päivä. Vasemman käden hierarkiaa miksatessa, saadessani mielestäni eri osien rumpusoundit kohdilleen päivä olikin jo siinä. 

Albumin tekemiseen sisältyy myös Julius Maurasen ehkä oudoin työpäivä, kun aamupäivä masteroitiin Ville Riipan kanssa Katri Helenan joululevyä ja illalla miksattiin Oranssi Pazuzua. 

– Siinä siirryttiin aika hyvin tunnelmasta toiseen.

Koska bändi koko genreä myöten oli Mauraselle täysin tuntematon ja kappaleet hyvinkin haastavia, oli syytä paneutua kunnolla työstettävään materiaaliin. 

– Mitä enemmän tiedän, sen parempi. Tämmösissä jutuissa joka on musagenrenä mulle ihan vieras niin se vaatii ihan erityistä mielen avaamista. Että mistä tässä musassa on kyse. Ihan sellaista genren haltuunottoa. Kaikkien artistien kanssa on se, että pitää myös tutustua aikaisempaan materiaaliin, että saa luotua jonkinlaisen suhteen siihen artistiin. Ilman sitä tää duuni olis jollain tapaa teeskentelyä. 

– He tiesivät että mä tulen tilanteeseen ihan eri kulmasta. Ja he halusivat juuri mun inputtia – sitä mitä osaan – levylleen. Siihen tilanteeseen pitää mennä nöyränä. Tää on kuitenkin palveluammatti. Teen mä mitä tahansa, miksausta tai tuottamista, mun tekeminen on aina tukipalvelua sille bändille. Mä olen vain paimentamassa niitä ääniä sinne.

Yhteistyö Oranssi Pazuzun kanssa poiki jatkoa, kun hollantilainen Roadburn-festivaali tilasi Pazuzut ja suomalaisen Dark Buddha Rising -yhtyeen viime vuonna paikalle yhteiskeikalle.

– Konseptissa yhdistetään kaksi yhtyettä ja katsotaan mitä ne saa aikaiseksi. Aiempina vuosina pahimmillaan bändit on vain soittaneet lavalla kaljapäissään jonkun tunnin jamin, mutta nyt oli paljon kunnianhimoisempi yhdeksänosainen teos. Festareiden jälkeen bändit totesivat, että tää pitää tehdä myös levylle.  Eli tällä kertaa työstössä on kymmenminuuttisia black/doom-metal eepoksia joululaulujen vastapainoksi.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

05.07.2020
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Minna Hatinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy