Ina Forsman – pitää olla fiilistä ja röyhkeyttä

Ina Forsman on noussut muutamassa vuodessa oikein rytinällä suomalaiseen ja eurooppalaiseen blues-skeneen. Saksalaiselle Ruf Recordsille levyttävä Forsman maustaa uudella levyllään perinteistä blues- ja soul-ilmaisuaan modernein sävyin.

Tammikuussa 2019 ilmestyneen Been Meaning To Tell You -levynsä Ina Forsman kävi äänittämässä Austinissa, Teksasissa. Resepti oli siis sama, millä toteutettiin pari vuotta sitten julkaistu Ina Forsman -albumi, samoja paikallisia muusikoita myöten. Hyväksi havaittua tekotapaa ei haluttu tässä vaiheessa muuttaa.

– Ruf Records haluaa autenttista soundia, jonka vuoksi se suosii Austinissa levyttämistä. Pöydällä oli kuitenkin muitakin vaihtoehtoja. Mielessä oli sekin, että äänittäisimme levyn Suomessa oman bändini kanssa. Edellisen levyn vastaanotto oli kuitenkin niin positiivinen, että päätettiin mennä tämä vielä samalla reseptillä. Koska porukka siellä oli tuttua, sujui työskentelykin ihan mahtavasti. Minulla on kuitenkin todella vahva tahto olla mukana kaikessa levyyn ja biiseihin liittyvässä. En jätä kovin paljon asioita muiden päätettäväksi. 

Ina Forsman- ja Been Meaning To Tell You -levyt Austinissa tuottanut Mark ”Kaz” Kazanoff vastasi erityisesti torviarreista. Lisäksi hänen tehtäviinsä kuului aikatauluttaminen, joka oli tärkeää erityisesti lauluottojen suhteen.

– Kun olin siellä laulukopissa ja vedin suurin piirtein sadatta ottoa, enkä vieläkään hyväksynyt, niin silloin hän joutui puuttumaan asioihin: ”Täällä on nyt 15 hyvää vetoa, siirrytään seuraavaan”. Itse olen aikatauluttamisessa vähän huono. Lisäksi Mark puuttui muutamaan biisiin sillä lopputuloksella, että niistä tuli lyhyempiä ja ytimekkäämpiä, Ina kertoo.

Löytyivätkö ne parhaat lauluotot sieltä alkupäästä?

– No niinhän se on, että ensin tekee jonkun kaksikymmentä ottoa ja menee sitten nukkumaan. Kun tulen aamulla takaisin studiolle ja tuottaja kuunteluttaa kaikki otot, niin sanon heti ekan kohdalla, että tää on hyvä, mikä tässä muka oli? Sen olen oppinut, että välillä pitää vain nukkua yön yli, sillä jossain vaiheessa sumenee ihan täysin ja silloin ei mikään riitä; siinä vaiheessa luulee, että pystyy tekemään äänellänsä jotain mihin ei pysty. 

Inan mukaan tuottaja myös tunnisti ne ”virheet”, jotka toivat herkkyyttä suorituksiin:

– Jos vaikka ääni vähän särähtää tai narahtaa itselle ärsyttävällä tavalla, niin omasta mielestä se on virhe, koska sitä ei suunnitellut. Mutta tuottaja tunnistaa, että se onkin haurautta, joka sopii tulkintaan. Se on kiva oppia, hän pohtii. 

Tärkeää on myös luottamus siihen mitä tuottaja tekee, koska ollaan henkilökohtaisten asioiden äärellä.

– Minulla alkaa olemaan jo sen verran kokemusta biisinkirjoittamisesta ja studiotyöskentelystä, että levyttämisestä on tullut minulle tosi henkilökohtaista. On vaikea antaa toisen ihmisen kajota biiseihini, esimerkiksi jos pitäisi tiivistää tai jos tekstiin puututaan. Siksi täytyykin tulla todella hyvin toimeen sen tuottajan kanssa, ja meillä tulee olla samanlainen fiilis levystä. Sillä tavalla Kazin kanssa oli kiva työskennellä. Joskus tulevaisuudessa haluaisin kyllä itse tuottaa oman levyn ihan kokonaan ja katsoa mitä siitä tulisi. 

Itse sanat ja sävel, soinnutukseen apua

Sipoosta kotoisin oleva Ina Forsman nähtiin ensimmäisen kerran julkisuudessa vuoden 2012 Idols-kilpailussa, jossa hän jo lauloi Etta Jamesia. Hän toteaakin, ettei ole koskaan halunnut olla ”pop-prinsessa”. Sen sijaan vintage-vivahde on aina miellyttänyt, oli kyse sitten muodista, elokuvista tai musiikista. Kilpailun jälkeen alkoi yhteistyö Helge Tallqvistin kanssa ja samalla eräänlainen peruskoulu tähän musiikkiin. 

– Kun aloin 17-vuotiaana keikkailla Helge Tallqvist Bandin kanssa, niin siitä se innostus tosissaan lähti. Silloin aloin etsiä eri artisteja, biisejä ja ryhdyin oikeasti perehtymään siihen musiikkiin. Samalla lähti elämäntyö: keikat ulkomailla alkoivat ja ura lähti käyntiin. Aloitin myös omien kappaleiden kirjoittamisen, ja myös ne istuivat sopivasti roots-muottiin, Ina kertoo.

Ensimmäinen levy syntyi omakustanteena yhteistyössä Tallqvistin kanssa. Varsinainen soolodebyytti, Ina Forsman, sisälsi jo pääosin omia kappaleita. Nyt uuden levyn lauluihin Ina kirjoitti kappaleiden sanoitukset ja viimeisteli sävellykset yhteistyössä bändinsä pianistin Samuli Rautiaisen kanssa. 

– Minulla on yleensä sellainen biisinkirjoitusrituaali, että kirjoitan itse aina sanat ja pyörittelen melodiaa päässäni aikani ihan itsekseni. Sitten kun biisi on sen verran valmis, että sen kehtaa jo jollekin muullekin näyttää, niin istun alas pianistini kanssa, jonka kanssa soinnutetaan se. Edellisellä levylläni kirjoitin myös kappaleet itse, ja tein siinä hommassa aika paljon yhteistyötä Tomi Leinon kanssa. 

Ina kertoo, että laulunteossa sanat ja sävel kulkevat aika lailla käsi kädessä.

– Yleensä ensimmäisenä tulee mieleen jokin lause tai sana tai jokin riimi. Aika nopeasti se melodia tulee siinä perässä. Harvemmin on niin, että olisi sanat, enkä keksi niille melodiaa. Osa kappaleista syntyy lähes yhdessä päivässä, joitakin taas säätää vuositolkulla, Ina kuvaa luovaa prosessiaan.

Laulunteossa on apuna soitin, ja artisti toteaa itse soittavansa ”useampaa soitinta vähän huonosti”. 

– Soitan hieman kitaraa, pianoa ja ukulelea. Mutta se tapahtuu vain säveltämisen tukena, en esiinny minkään soittimen kanssa. Menen sitten pianistini tai jonkun muun ammattisoittajan luo hienosäätämään soinnut vähän kauniimmiksi ja monimutkaisimmiksi. Muuten jokaisessa biisissä olisi vain C, Dm ja G. 

Onko englannin kieli ollut selkeä valinta heti alusta saakka?

– Kun ihan urani alussa vedin bilebändi-keikkaa yhden vuoden, ja lauloin paljon englanninkielisiä biisejä, niin minulle sanottiin, että pitäisi laulaa suomenkielisiä kappaleita, koska jengi tykkää niistä. Minulta vaan ei ole suomenkielinen musiikki ikinä lähtenyt, vaikka tykkäänkin sellaista kuunnella. En ole vuosikausiin kirjoittanut suomeksi yhtään tekstiä. En tiedä onko siinä joku lukko siksi, että se menisi liian henkilökohtaiseksi, mutta jostain syystä se ei tunnu luontevalta. Ehkä joskus. 

Tähän vaikuttanee sekin, että Ina Forsmanin ”esikuvat” laulajana kuuluvat blues- ja soul-musiikin kaanoniin.

– Kaikki lähti Etta Jamesista. Siitä sai heti haltuun sen fiiliksen ja röyhkeyden, mikä pitää olla, jos bluesia haluaa laulaa; pitää olla röyhkeä, eikä pelätä sitä, että laulaako aina teknillisesti oikein ja kauniisti. Välillä saa oikeesti rääkyä, pitää saada se tuntuma esille, oli se sitten kuinka simppeli kolmen soinnun biisi vaan. Siihen pitää saada se tunne, että ihmiset pystyvät sitä käsin koskettelemaan. 

Lisäksi Forsman mainitsee Aretha Franklinin, Donny Hathawayn ja Sam Cooken.

– Olen löytänyt lempparini blues- ja soul-skenestä. Heillä tunnelataus on niin käsin kosketeltava. Sitä arvostan muissa artisteissa ja biisinkirjoittajissa, että kuulen sen fiiliksen  ja autenttisuuden. Se ei kuulosta pakotetulta, eikä liian muokatulta tai kaunistellulta.

Been Meaning To Tell You -levyn kappaleet ovat aiempaa enemmän moderniin mustaan musiikkiin kallellaan. Ina Forsman toteaakin etsivänsä koko ajan sopivaa tyylien ”komboa”, jossa olisi hyvä olla. 

– Nyt olen ottanut paljon enemmän vaikutteita hip hop - ja R’n’B-musiikista, mikä on tätä päivää. Olen yhdistänyt sitä perinteisempään soul- ja blues-puoleeni. Ainakin itsestäni tuntuu, että pääsin nyt lähemmäksi sitä omaa soundiani – sitä omaa taikaseosta, josta ihmiset tykkäisivät. Tykkään myös uudistua ja käydä vähän eri ääripäissä kokeilemassa. Löysin mielestäni hyvän yhdistelmän tälle levylle.

Kitaraa ei aina tarvita

Ina Forsmanin nousu eurooppalaiseksi blues/soul-artistiksi tuntuu tapahtuneen todella nopeasti. Nykyään hän keikkaileekin ulkomailla enemmän kuin Suomessa. Keikkoja on kahdenlaisia: joko vierailevana solistina (esimerkiksi Ruf Recordsin Blues Caravan) tai oman bändin kanssa.

– Teen aina jokusen vuodessa tällaisia ”special guest” -keikkoja. Käyn vetämässä lyhyen setin jonkun toisen bändin kanssa tai sitten niin, että on monta vierailevaa artistia ja yksi house band vaikka jossain isommalla festarilla. Sekin on ollut ihan mukavaa, mutta toki oman bändin kanssa keikkailu on minulle mieluisinta. Me ollaan nyt muutama vuosi oltu samalla porukalla, joten siinä alkaa kehkeytyä sellainen yhteinen fiilis lavalla, kun jengi tietää biisit ja on mukava olla. Kenenkään ei tarvi olla enää varpaillaan, kun kaikki seuraa toisiaan niin hyvin. Niille solistikeikoille taas on harvemmin aikaa treenata yhdessä, eikä aina tiedä onko tyypit tsekanneet biisit. Mutta niissä tapaa uusia muusikoita ja saa uusia kokemuksia.

Viime aikoina Forsmanin yhtyeessä (Samuli Rautiainen, piano; Iiro Kautto, basso; Sirpa Suomalainen, saksofoni; Jaakko Pöyhönen, rummut) ei ole ollut kitaraa lainkaan. Sehän tuntuu tällaisessa musiikissa jopa radikaalilta ajatukselta. Onko näin ollut tarkoituskin?

– Se ajatus syntyi yhdellä keikalla, kun kitaristi ei päässyt paikalle. Ensin panikoitiin, että eihän me nyt ilman kitaristia voida soittaa. Soitettiin kuitenkin, ja kaikki tajusi siinä keikan aikana, että tämähän sopii aika hyvin näihin biiseihin. Siitä lähdettiin sovittamaan niitä enemmän sopivaksi tällaiselle kokoonpanolle. Tällä on nyt soiteltu pari vuotta, ja ihmiset on kehuneet tosi paljon.

Toki välillä kuuluu narinaakin.

– Aina löytyy näitä ”blues-miehiä”, jotka hieman katkerana saattavat tulla keikan jälkeen sanomaan, että kyllä se kitarakin olisi sinne mahtunut ja vähän jäin kitarasooloja kaipaamaan. Itse ajattelen niin, että varsinkin blues-skenessä, blues-festareilla, joilla paljon keikkailen, se kitara on niin pääelementti, että kyllä ihmiset saa siitä tarpeekseen. Yritän tuoda jotain erilaista, ja on myös ihan kiva saada ihmiset hieman varpailleen. Jos asiasta joku vähän loukkaantuu, niin jopa hieman nautin siitä, Ina Forsman lataa. 

•••