Nayteikkuna

Janne Haavisto – noin tuhat rautaa tulessa

Janne Haavisto on antanut rummuillaan poljennon niin J. Karjalaisen maanläheiseen rock-meininkiin kuin Laika & the Cosmonauts -bändin omintakeiseen instrumentaalirevittelyynkin. Hän on miksannut Teisco Del Rayn The Many Moods of... -albumin ja pyörittää MuFarang-nimistä levy-yhtiötä. Meriittilistalta löytyy myös Emma-palkinto Vuoden Tuottajana 1992. Lienee enemmän kuin perusteltua tutustua mieheen hieman lähemmin.

 

Jo edellä kerrotusta voisi päätellä, ettei mikään populaarimusiikin laveaan karsinaan edes jotenkin löyhästi liitettävä musiikki taida olla Haavistolle vierasta. Vaikutelma vain vahvistui, kun mies lykkäsi ennen haastattelua kouraani tutustumista varten noin 30 levyn pinkan ja nelisivuisen CV:n – joista kumpikin kattoi vain osan Haaviston mittavaa työhistoriaa.

Nyt ei puhutakaan bändissä tai parissa soittavasta rumpalista vaan musiikin moniottelijasta, joka on soittamisen ohella säveltänyt, tuottanut ja äänittänyt.

 

Rummut valitsi mut

Musikaalisessa perheessä kasvaneelta Janne Haavistolta ei virikkeitä puuttunut. Lukuisissa kokoonpanoissa vibrafonia ja harmonikkaa ammatikseen soittanut Jukka-isä tutustutti pienen Jannen jo nuorena keikkatouhuihin. 10-vuotta vanhempi veli Olli taas toi pöytään vaikutteita eri suunnalta.

– Kotona soi aina musa. Jossei jossain huoneessa joku treenannut jotain, oli radio päällä, jonka päälle äiti tykkäsi kovasti laulaa. Silloinhan radiosta tuli musiikkia laidasta laitaan, toisin kuin tänään. Faijan kautta kotiin tuli jazz-vaikutteita ja Olli taas toi country- ja bluegrass-osastoa. Susanna-sisko on myös kova laulamaan.

– Perheen musikaalisesta orientoituneisuudesta huolimatta suurempaa soitinharrastuksen väkisintuputtamista ei tapahtunut.

Jonkinlaista ohjailua kuitenkin harrastettiin vanhempien toimesta. 

– Mut pantiin pienenä pianotunneille, mutta en tykännyt. Mulla oli kyllä hyvä ope, Eeva Sarmanto, jonka kanssa yhdessä sitten päätettiin etten ole valmis pianoa opiskelemaan. Nyt olen kyllä tyytyväinen, että mut laitettiin pianotunneille. Myöhemminhän siitä on ollut paljon hyötyä biisejä tehdessä. En kanna isälle kaunaa, naureskelee Janne Haavisto,

Rummuista Janne innostui, kun isä toi kotiin 40-luvulta peräisin olevan lattari-jazzbassarin, joka oli kuulunut Sacy Sand -yhtyeelle. Soitinta ei mietitty sen enempää, vaan hänen mukaan ”ne valitsi mut”.

Alussa idoleiksi kelpasivat kaikki nopeat ja tekniset kaverit, kuten Billy Cobham ja Harvey Mason. Sen jälkeen fuusioinnostus hälveni ja sen paikan vei keinuva reggae alkoi viehättää. Vaikutuksensa ovat tehneet James Brown ja kenties tärkeimpänä esille nousevat The Who ja Keith Moon, jonka rumpaloinnin Janne itse arvelee varmasti kuuluvan myös omassa soitossaan.

– Tänä päivä mun suhde rumpuhommaan on muuttunut. Nyt sitä ajattelee enemmän musaa kokonaisuutena. Ei ne tän päivän idolitkaan välttämättä ketään huippuäijiä ole. Se voi olla vaikka ihan joku kaveri pubissa. Mun vähäinen jazz-juttu on peräisin Frega Jaakkolalta, joka soitti faijan bändissä, sekä Chrisse Schwindthiltä, jonka aurinkoisesta naamasta näkyi, että ”nyt menee hyvin”. Nää on semmosia nimiä, mitä aika harvat mainitsee. 

Rummut, kitara ja piano ovat Jannen pääsoittimet. Vaikka hän on tehnyt kokonaisen levyn, jolla hoitaa kaikki instrumentit itse (Janne Haavisto: Welcome Tourist, We Take Your Dollar), väittää mies, että rummut ovat ainoa soitin jota hän oikeasti osaa soittaa. Muu on näpertelyä.

– Tein pari Farangs-keikkaa, jossa soitin kaikkea, mutta ei siitä tullut mitään. Muut soittimet ei vaan ole livekunnossa. Seuraavaksi ajattelin ruveta treenaamaan cajun-haitaria. Tytär kun harrastaa viulunsoittoa, niin ajattelin että voitaisiin vaikka yhdessä soitella.

Rumpuihin liittyen suosikkipercussiota ei löydy, mutta inhokit sitäkin nopeammin.

– Pärjäisin helposti ilman vibraslapia (vehje, joka sanoo knorrrr…) ja chimesiä... 

– Jos Paatelainen näkee chimesit jossain, se kantaa ne roskikseen ilman varoitusta. Kerran Mamba etsi studiossa omaansa ja roskiksestahan ne löyty. 

 

Perhepiirissä

Musikaalisesta suvusta on ollut hyötyä myös omissa musiikkihommissa; soittokavereita etsiessä ei kauhean pitkälle ole tarvinnut huhuilla. Jannella ja Ollilla on lukuisia yhteisiä projekteja ja onpa perheen ympärille koottu jopa kokonainen yhtye – Haavisto Swingers.

– Ollin kanssa ollaan liikuttu lähemmäs toisiamme, meillä on nykyään samanlaisia ajatuksia musiikista. Nuorempana eri suuntia oli enemmän.

Vaikka varteenotettavia bändikavereita löytyykin perhepiiristä, yhtälailla sattuma sanelee bändien muodostumista.

– Olli liittyi Farangseihin, kun oltiin matkalla keikalle South by Southwest -messuille Austiniin. Olli ja Jarmo Nikku oli matkalla samaan suuntaan, joten sanoin kavereille että tulkaa mukaan soittamaan, treenataan jotain. Sen jälkeen he jäivät kokoonpanoon, joka samalla kasvoi kvintetistä seitsikoksi. Mitään ei ollut suunniteltu; se vaan tapahtui. 

Kun päästään puhumaan rumpalin parhaasta kaverista, basistista, Janne aloittaa listaamisen hetkeäkään miettimättä.

– Basistit joiden kanssa olen päässyt soittamaan, ovat olleet kautta linjan mielettömiä soittajia: Pekka Lehti, Pekka Gröhn, Tom Nyman, Rikki London, Miikka Paatelainen (soittanut kitaraa esim. Cool Sheiksissa, Kerkko Koskisen ja Jonna Tervomaan bändeissä) aloitti bassonsoiton Farangissa ja miehestä on tullut loistava reggae-basisti. Ja lista jatkuu:

Kääriäisen (Jorma) bändissä Eeva Koivusalon kanssa homma toimi kuin ajatus. Häkä Virtanen taas saa kaikki soittajat ympärillään kuulostamaan hyvältä. Mulla on ollut hyvä onni, että oon päässyt työskentelemään huippuluokan soittajien kanssa.

 

Ei pelkkiä täysosumia

Eri musatyylien välillä kameleonttimaisesti pomppiva Haavisto ei tunnusta pitävänsä mistään tyylistä enempää kuin toisesta ja antaa hienon esimerkin asenteesta, jolla jokaiseen sessiooxn tulisi suhtautua.

– Se mitä soitetaan, on just silloin maailman parasta musiikkia. Mikään ei ole silloin tärkeämpää. Tottakai muutama levy olis voinu jäädä tekemättä ja muutaman keikan vois pyyhkiä maailman kartalta. Niistä bändeistä oon jäänyt aika nopeasti veke, mitkä ei ole tuntunut oikeelta. Suurelta osin oon päässyt kuitenkin tekemään mielekkäitä juttuja. Hommat on pysynyt just sen takia rakkaina, kun vähän vaihtelee tavaraa.

Tiedustellessani onko miehen päästävä välillä revittelemään eri rock-bändeihin kaiken maalailevan tunnelmoinnin tasapainoksi, vastaus on hyvin tyhjentävä.

– Harva on pelkästään raju rokkijätkä tai joku psyke-etno-perkkamies. Musiikissa pitää olla eri moodeja. Mä en tykkää tasasesta medium-menosta. Isoja kontrasteja: dynamiikkaa pitää olla niin biiseissä kuin bändeissäkin. Välillä ollaan verissäpäin ja välillä taas hiljaa. Hiljaisuus voi olla  samalla tavalla herättävää kuin äänekkyys. Molemmat on mahtavia juttuja.

 

Kun hyvää musiikkia ei löydy, se pitää tehdä itse

Mistä sitten kumpuaa innostus kaikkiin näihin erilaisiin projekteihin? Esimerkiksi Farangsin tyyliseen kieroutuneeseen etno-instrumentaalimusiikkiin ainakaan kirjoittaja ei ole koskaan törmännyt.

– Homma lähti kun yritin etsiä kymmeniä vuosia levykaupoista tietynlaista musiikkia, jota halusin kuulla. Kun mistään ei tuntunut löytyvän, ajattelin että pitää näköjään tehdä ite. Ekan levyn (Welcome Tourist, We Take Your Dollar) tein puoliksi piloin päiten. Rupesin lätkimään yhteen kaikkia juttuja, joista tykkäsin: intiaa, afroa, reggaeta, leffamusaa… kaikista noista keitettiin semmoinen soppa, joka miellytti mun korvaa. Sen jälkeen asioita rupes pursuamaan muutaman levyn verran.

Farangsin kappalemateriaali on sen verran äkkiväärää, että oletin biisintekoprosessin olleen jotenkin erikoislaatuinen juttu, mutta peruslainalaisuudet pitävät näköjään tässäkin asiassa paikkansa.

– Biisejä tehtiin monella tapaa, kitaralla näppäillen, pianolla melodioita ja erilaisia sointukuvioita rakentaen, sen kummemmin miettimättä. Tärkeätä on äänittää ne ideat heti kun jotain tulee. Sen jälkeen kun kuuntelee mitä sieltä löytyy, ne jutut kertoo sulle ite, mitä niistä tulee.

Farangsin levyt pursuavat mitä ihmeellisempiä instrumentteja ja Jannen mukaan sävellysvaiheessa on jo suhteellisen selvää, mitä soittimia tullaan käyttämään. Hyllystä löytyy myös kaikenlaista kokeiltavaa, millä täyttää reikiä äänimaisemassa. 

Instrumenteista puhuminen kirvoittaa Jannen kritisoimaan instrumentaalimusiikissa ilmeneviä, häntä vaivaavia piirteitä. Uransa aikana hän on törmännyt lukemattomiin instrumentaalibändeihin lämmittelijöiden muodossa ja kritisoitavaa löytyy syntikoiden käytöstä lähtien.

– Mä vierastan isoja synamattoja, jotka täyttää koko sen maiseman. Usein instrumentaalimusa junnaa paikoillaan, kun ei ole sanoja, jotka vie sitä tarinaa eteenpäin. Silloin mattoihin turvaudutaan helposti. Syna ei vaan tuo siihen mitään, se on vaan tapettia, jota käytetään täytteeksi. Näillä bändeillä on aika usein ongelmana, että biisimateriaaliin ei olla keskitytty tarpeeksi. Köykäisiä biisejä pyritään sitten korvaamaan riehumisella ja erikoisilla soundeilla. Tämä ei tarkoita, etten arvostaisi sellaista primitiivistä musaa. Semmonen suoraan luolasta lavalle on myös kova juttu.

 

Mopo saa keulia

Jos ei biisien tekeminen Farangsille ole sen monimutkaisempaa, Laikan kanssa hommassa pätevät samat asetukset. Joskin biisejä tehdessä määränpää tiedostetaan paremmin ja keinot sinne pääsemiseen ovat suhteellisen hyvin tiedossa.

– Laikan alkupään materiaali oli aika suoraviivaista ja yksinkertaista. Ajan kuluessa ollaan alettu kehittelemään mielenkiintoisempia sointukulkuja, päälle melodia ja sen päälle yleensä vielä joku vastamelodia. Myös sovituksiin kiinnitetään Laikoissa paljon enemmän huomiota. 

Farangseissa mopolla on lupa keulia ja mitä enemmän keuliikaan, sen parempi. Laikoissa tulevat taas fysiikan lait vastaan.

– Laikassa kokoonpanon koosta johtuen sovitukset on pakko pitää ekonomisina. Meillä biisit kasvavat kokoajan, joten ei ole varaa lisätä elementtejä, ilman että jotain jää pois… Olikohan tossa lauseessa mitään järkeä, Janne naurahtaa.

 

Pitää mennä töihin

Jos jääkaapin täyttöaste on tuotteliaisuudesta kiinni, inspiraatiota ei ole aikaa jäädä odottamaan. Loppujen lopuksi biisinteko ei näköjään ole heinän tekoa kummoisempaa hommaa.

– Mä vaan päätän, että teen biisin – jos inspistä jää odottelemaan, biisiä ei tuu ikinä. Ainoo tapa tehdä – sängynpohjalla ei saa mitään aikaiseksi, täytyy lähteä töihin! Esimerkiksi uudella Farangs-levyllä oleva ’It’s Been a Long Day’ syntyi kahdesta syystä, kun mietin, että koska Pink Floydilta ei ole tullut mitään ulos pitkään aikaan, niin teen sitten ite. Paatelainen tilasi samaan aikaan sellaisen biisin ”Mihin voi vetää semmosen pitkän Gilmour-soolon”. Jos se joskus kantautuu Pinkien korviin, toivon että ne ottaa sen enemmän kohteliaisuutena, kuin suoranaisena rip-offina. Joku on sanonut että se on parasta Pink Floydia, mitä on tullut vuosiin.

Säveltämis-sanaa välttelevällä Haavistolla riittää juttua biisien tekemisestä ja eritoten rakkaasta lapsestaan – Farangsista. Yhden miehen projektina toteutettu debyytti toimi oivasti taiteellisena päästöventtiilinä, mutta yksinään puuhailussa oli myös ongelmansa.

– En pidä terapiaprojekti-nimikkeestä, mutta sopivamman ilmaisun puuttuessa menkööt. Levyn tekeminen oli vapauttavaa, koska ei tarvinnut miettiä sen enempää, mitä siihen laittaa. Kunhan heitteli tavaraa ja ainoa kriteeri oli, että mun pitää ite tykätä siitä. Levyn tein kokonaan itse, soittamisesta äänittämiseen ja miksaamiseen. Sitä tehtiin vuoden verran pikku pätkissä; jos oli vaikka tunti luppoaikaa, niin lähdin studiolle ja jonkun puoli tuntia ehti aina tekemään. Levyn äänittäminen analogilaitteistolla oli aika haastavaa, kun piti ravata kahden huoneen väliä. Jos mulla tuli esimerkiksi jossain piano-osuudessa 10 sekunnin jälkeen moga, piti äkkiä ravata tarkkaamoon, kelata nauha alkuun ja ehtiä takaisin, ennen kuin biisi alkaa. Ja sit kun ei osaa oikein soittaa, niin joidenkin osuuksien kohdalla sivutuotteena tuli juostua melkein maratoni. Mitään paikkauksiakaan ei pystynyt oikein tekemään, kun se nauhuri oli toisessa huoneessa. Jotain minimaalisia pystyi silleen, että yhdellä kädellä soittaa ja toisella koittaa ”punchata” sen sisään. 

– Sama juttu oli miksauksen kanssa. Analogisuudesta johtuen hommassa oli semmosta dub-henkeä, aika isojakin vaihteluita täytyi tehdä ”lennossa” miksaten. Jotta sen pystyi toteuttamaan analogisesti, kaikki efektit oli pakko pistää päälle jo sisäänsoittovaiheessa. Soundeissa on sitten vähemmän valinnanvaraa, mutta siinä on myös se hyvä puoli, ettei pääse hyvä maku yllättämään siinä loppumiksausvaiheessa; ”Emmä sittenkään halua tota kaikua…” Kun ne on jo siellä, sille ei voi mitään. Siellä on ja pysyy.

Kappaleita tallennettiin vaihtelevilla metodeilla. Joskus rummut soitettiin sisään klikin kanssa, joskus taas aloitettiin pianosoinnuilla. Rumpuraitoja saattoi kappaleissa olla kaksi, joista toinen otettu pelkästään yhdellä mikillä ja toinen perinteisellä lähimikityksellä.

 

Yllättävä suosio

Koska levy oli Jannelle ns. terapiaprojekti ja sen lähtökohtana vain ja ainoastaan miehen omien musikaalisten kieroutumien toteuttaminen, tuli levyn saama suitsutus täysin puun takaa.

– Siitä noussut kohina tuli täytenä yllätyksenä. Itse asiassa jo se, että joku suostui sen kustantamaan, oli suuri yllätys. Monesta suunnasta tuli hyviä arvosteluja, joka oli aivan mahtavaa, koska tein ekaa kertaa täysin omaa juttua. Vielä kun joku ostaisi näitä levyjä, naureskelee Haavisto pilke silmäkulmassaan.

Myös soittokaverit innostuivat materiaalista ja vanha aseveli, Miikka Paatelainen vaati, että homma täytyy toteuttaa livenä ja Paatelaisen on itse päästävä joko kitaran- tai bassonvarteen. Bändin kokoonpano on elänyt samaa tahtia, kuin kokoonpanon nimi, jonka evoluutio näyttää jo pysähtyneen. Ensimmäinen levy tehtiin yksin, toisessa miehistöö oli kvartetin verran ja viimeisimmässä ollaan jo septetissä.

 

Miltä Helsinki kuulostaa?

Projektien erilaisuudesta puhuttaessa, Jannen ja Miikka Paatelaisen yhteistä Helsinki-projektia ei voi millään sivuuttaa. Helsinki on nimensä mukaisesti 13 minuutin pituinen pääkaupunkiamme kuvaava äänimaisema. Sitä lähdettiin tekemään – kuten niin usein – fiilispohjalta.

– Ei meillä ollut mitään kuvaa mitä siitä tulee. Me vaan tehtiin se. Pyörittiin Paatelaisen kanssa ympäriinsä ja äänitettiin erilaisia tiloja. Peruspohja, eli perusdrone äänitettiin Paatelaisen mökillä Lauttasaaressa. Ääntä otettiin esimerkiksi Kiasman aulasta ja Mäkelänrinteen uimahallista. Suurin duuni oli turhan tavaran pois karsimisessa. Noin 70 prosenttia tavarasta heitettiin pois. Kokonaisuuden hahmottamiseksi koko 39 minuuttinen juttu piti kuunnella aina alusta loppuun. Se tapahtui noin 30 kertaa ja aina kun joku juttu otti päähän, se heitettiin pois.

Teoksen matemaattisesti sopivan keston ansiosta, Helsingillä voitiin heittäytyä vielä syvempiin seikkailuihin hifin ihmeelliseen maailmaan.

– Kun huomattiin, että kestoksi saatiin 39 minuuttia, ajateltiin että sen voi jakaa kolmeen 13-minuuttiseen osaan, jotka vois soittaa päällekkäin. Eli levystä tekisi kolme kappaletta, jotka sitten soitettaisiin eri kohtiin huonetta sijoitetuissa soittimissa samanaikaisesti. Editoitiin sitä vähän, että saatiin se kuulostamaan hyvältä. Sen jälkeen lisättiin kaikenlaisia ristikaikuja ja muuta sellaista. Ristikaikujen ideana oli, että jos soittimet on sijoitettu vaikka eri kulmiin, ne äänet kiertää järjestyksessä kulmasta kulmaan. Eihän tää ollut eka kerta, kun tällaista tehdään. Brian Eno on esimerkiksi tehnyt näitä jo aikoja sitten ambient-levyillään, joista olen aina tykännyt. Alan piireissä tuli heti sanomista siitä, kun siinä lopussa rytisee, sitä ei siellä hyväksytä.

 

Pluto, Laika, Astronauts vai Cosmonauts? 

Kuten jo mainittua, Janne Haaviston tuotantoa löytyy useilta levyiltä ja lukemattomien eri otsakkeiden alta. Miten hän on oikein päätynyt näin moneen projektiin mukaan?

– Osa bändeistä on tietysti ite perustettuja, osassa taas asiat on vain luontevasti menneet siihen suuntaan; kenellekään ei ole ikinä tarvinnut erikseen soittaa, että ”ottakaa bändiin”. Eero Raittista esimerkiksi tuotin 90-luvulla, ja siitä sitten päädyin miehistöön. Tuure Kilpeläinen taas soitti mulle ja pyysi mukaan. Laikat lähti käyntiin, kun tehtiin Mitja Tuuralan kanssa Radio Cityssa Oldies Night Train -show:ta 80-luvun puolivälissä. Soitettiin ohjelmassa surffia, doo-woppia, vanhaa soulia ja paljon myös instrumentaalimusaa. Siinä sitten heräsi ajatus, että tällaista pitäis jonkun tehdä Suomessakin. 

– Aloitettiin nimellä Pluto & the Astronauts, jonka kokoonpanoon kuuluivat mun ja Mitjan lisäksi Mikko Lankinen ja Masa Saloranta. Bändi tyrehtyi kuitenkin aika nopeasti. Astronautsien jälkeen mietittiin Lankisen kanssa että olisi kiva jatkaa, joten kysyin Tommi Viksteniltä tietääkö hän ketään tarpeksi tyhmää, joka haluaisi lähteä tämmöseen juttuun mun ja Lankisen kanssa? Tommi sitten esitteli Matti Pitsingin, joka toi vielä Tom Nymanin mukanaan. Pluto & the Astronautsien kanssa loikattiin muurin toiselle puolelle ja vaihdettiin nimi Laika & the Cosmonautsiksi.

 

Miehille tai naisille

Laika & the Cosmonauts nauttii kohtuullista suosiota rapakon toisella puolella. Ministryn nokkamies, Al Jourgensen nimesi Laikat maailman parhaaksi, ja otti bändin mukaan yhtyeensä kiertueelle. Myös muuan Quentin Tarantino -niminen ohjaajakin on väläytellyt Laika-fanitustaan.

– Silloin 95–96 homma rupes menemään Jenkeissä. Tehtiin monta kuukauden mittaista rundia, joilla soitettiin joka päivä. Ne oli ihan kohtuullisen kokoisia klubeja ja joka paikka oli melkein loppuunmyyty. Suomessa sen sijaan lyötiin päätä seinään. Täällä ei ollut silloin mitään – ei saatu keikkaa edes Helsingin ulkopuolelta. Jenkit syttyy aika nopeasti ja näyttää arvostuksen heti. Sitä ei tarvitse arvailla. Me osuttiin siellä hyvään saumaan, koska silloin alkoi punk- ja surf-retroilu löytää toisensa ja me omalla energisellä menolla ja eksoottisella ”pohjoisen ulottuvuuden” -soundilla erotuttiin joukosta. Pitkän matkan päässä kotoa tapahtuva keikkailu on tietysti kuluttavaa. Jotta toiminta olisi ollut taloudellisesti järkevää, olisi reissujen pitänyt kestää ainakin neljä kuukautta. Parin kuukauden välein tapahtuvat kuukauden reissut ovat taas kestämätöntä toimintaa perhe-elämän kannalta.

Millaista porukkaa sitten Laikojen keikoilla Amerikassa käy?

– Suurin faniryhmä koostuu muusikoista, surf-diggareista ja bluesporukasta. Me ollaan tehty yksi määritelmä meidän faneista: Hän on 12–70-vuotias mies tai nainen.

Faneista puheenollen, kun tuli se yksi rokkari ja se ohjaaja mainittua, niin Suomessa liikkui huhua, että Laikat olisivat olleet lähellä päästä Mission Impossiblen -tunnaria tekemään, miten on?

– Huhupuhetta, ikinä ei ollut mitään siihen suuntaan, mutta Pulp Fictioniin meinattiin päästä.

Laikan seuraavan lennon suunnasta ei Janne vielä osaa sanoa, mutta ainakin Sodankylän filmifestivaaleilla bändi säesti Fritz Langin ”Metropolis” -elokuvaa livenä. Ensi vuoden alussa tapahtuma tullaan julkaisemaan levynä.

 

Oma levy-yhtiö, soittajan unelma?

Kaikkien erilaisten bändijuttujen jälkeen oman levy-yhtiön perustaminen tuntuu luontevalta ajatukselta. Kun kaikkien omien musikaalisten turhautumien poistamisien sivutuotteena putkahtaville hengentuotteille ei aina tahdo julkaisijaa löytyä, vapauttaa oma levy-yhtiö ongelmasta kertaheitolla. Oli mukana hiukan myös lapsuudenunelmaa. 

– Levy-yhtiön perustaminen on ollut mielessä jo 14-vuotiaasta asti. Aina on vain ollut sellainen ajatus, että se on enempi aikuisten hommaa. Vanhan lukiokaverin Muffe Halla-ahon kanssa mietittiin, että jotain sellaista olisi kiva yhdessä tehdä. Farangsin levyn julkaisu osui juuri sopivasti samaan saumaan.

MuFarang International on tähän mennessä julkaissut neljä levyä ja jonossa on Pienten Miesten comeback-levy ja Miehen työ -elokuvan soundtrack. ”Tuhannesta raudasta tulessa” huolimatta, on MuFarang Jannelle aivan yhtä tärkeä, kuin muutkin projektit. 

– Vaikka yhtiö meneekin siellä muiden juttujen seassa, tässä silti tähdätään täysin toimivaan firmaan. Bisneksenähän levy-yhtiön pyörittäminen on jokseenkin yhtä järjetöntä kuin studion pitäminen. Mutta eihän näitä juttuja olla ikinä järkipohjalta tehtykään, Janne hymähtää.

 

Hitsville ei sijaitse Detroitissa vaan Pitäjänmäellä

Studio-sana kun pomppasi esille, niin pitääpä mainita Hitsville-studio, jonka Janne perusti vuonna 1993 Olli Haaviston ja Tom Nymanin kanssa. Kukapa vähänkään suomalaista populaarimusiikkia seuraava ihminen ei olisi paikasta kuullut: Ismo Alanko, J Karjalainen, Agents, Dave Lindholm, Eero Raittinen ja Scandinavian Music Group ovat pieni osa artisteista, jotka ovat tehneet levynsä Hitsvillessä. Statuksestaan huolimatta paikan toimintaa oltiin jo ajamassa alas jossain vaiheessa, kunnes kuvaan astui Arto Tamminen jolla oli idea.

– Otetaan studioon lisää osakkaita! Eli alussa meitä oli kolme ja toiminta oli kaupallisella pohjalla, josta kuitenkin oltiin luopumassa. Sitten saatiin osakkaita enemmän mukaan, nyt on 17. Tänä päivänä kaupallisuus on vähentynyt ja paikka on tarkoitettu enemmänkin omien lempilapsien luomiseen.

 

Helppoja ja mukavia projekteja, please

Myös tuottajan palli on tullut Jannelle tutuksi vuosien varrella. Niinkin erilaiset kokoonpanot kuin High Noon, Mamba, Värttinä, Lemonator ja Juice Leskinen ovat saaneet Haaviston tuottajamerkinnän kantensa takaosaan.

– Rupesin tuottamaan bändejä, kun mielestäni siihen aikaan suomalaisia levyjä vaivasi mielikuvituksettomuus. Hyvin harvoin joku teki jotain erilaista. Ekaksi tuotin Laikaa soittamisen ohessa ja ensimmäinen bändi jota tuotin oli Austinilainen High Noon. Olin lähdössä sinne soittoreissulle ja sain Dojo-levymerkiltä luvan tehdä jonkun levyn, jos sopiva bändi löytyy.  Bändin kitaristi asui siinä naapurissa ja loppuviikosta äänitettiin sitten päivässä levy.

Karjalaisen Jukka kuuli sen ja ehdotti, että mä voisin tuottaa sen seuraavan Päiväkirja-levyn. Mä sitten harkitsemattomasti suostuin ja sehän poiki sen ’Tähtilampun alla’ -levyn, josta tuli hitti, jonka jälkeen puhelimet alkoi soimaan. Tässä hommassa oli tärkeä vaikutus Finnvoxin Risto Hemmillä, joka kannusti kaikin keinoin ja opetti mulle kaiken mitä tiedän äänittämisestä ja tuottamisesta, josta suuri kiitos. Suurin osahan noista tuotannoista on tavalla tai toisella Riston kanssa tehty. Alussa mä suostuin kaikkiin juttuihin ja se oli silloin vielä nastaa. Mutta vähitellen se alkoi käydä enemmän ja enemmän hermoille. Nyt niitä tulee tehtyä vähemmän, ja semmosia helppoja ja mukavia projekteja.

 

Diplomaatti, psykologi; siis tuottaja

Tuottajan toimenkuvaa on mahdoton määritellä ja metodit määränpään saavuttamiseksi voivat vaihdella kuulemma suuresti.

– Jokainen levy on erilainen. Joskus mun pitää hoitaa kaikki itse. Kerätä soittajat, varata äänittäjät, sovittaa biisit, jne… Joskus se on taas vain studiolla roikkumista ja valvomista, ettei tuu suurempia mogia. Yleensä mennään täysin fiilispohjalta.

Tuottajan homma voi olla välillä stressaavaa puuhaa, mutta parhaimmillaan hyvinkin antoisaa.

– Parhaimmillaan tuottaminen voi olla maagista. Silloin kun se yhteinen sävel löytyy ja homma saadaan rullamaan. Joskus siihen vaaditaan jopa hyvän psykologin tai diplomaatin vikaa; naama on pidettävä peruslukemilla, vaikka kuinka vituttais. Ennakkoluulottomuus on myös hyvä piirre, sillä kaikki suunnitelmat voi kääntyä päälaelleen. Mitään ei voi kauheen tarkkaan suunnitella etukäteen.

– Tuottaja elää tänä päivänä kovemman paineen alla, kuin ”silloin joskus”. Puun ja kuoren välinen olotila tulee tutuksi, sillä yhtäällä levy-yhtiö yrittää varmistaa tuotteen kaupallisen kannattavuuden ja toisaalla artisti halua pitää loppuun asti kiinni taiteellisesta näkemyksestään. Myös studiokuluja silmäillään tänään aivan eri tavalla.

– Aikaisemmin ei ollut samanlaista puristusta kuin nyt. Vaikka osa jutuista menikin taloudellisesti penkin alle, niin kukaan ei tullut urputtamaan. En kyllä ikinä mitenkään pyri tuhlaamaankaan.

– Mukavista duuneista täytyy mainita Jorman (Kääriäinen) uus vielä nimeämätön levy, joka ilmestyy ensi keväänä; ensiksi tilattiin säveltäjiltä tukku biisejä, joista valkattiin sopivimmat. Sen jälkeen buukattiin bändi, joka oli suurin piirtein sama kuin Jorkan kahdella edellisellä levyllä. Koko bändi kokoontui ensi kertaa studiossa, jossa käytiin samalla kaikki biisit läpi. Isolla bändillä tehtiin, siihen kuului mm. neljän hengen torvet ja kahdeksan viulua kahdeksanhenkisen kompin lisäksi. Koko homma äänitettiin livenä kolmessa päivässä.

Tuottaja palkataan yleensä aiempien meriittiensä ansiosta ja tietynlaisen lopputuloksen saavuttamiseksi, silti Jannen mielestä paradoksaalisesti olisi yleensä suotavaa, ettei tuottajan kädenjälki kuulu levyllä.

– Ehkä joissain jutuissa voi kädenjälki ”kuulua”, mutta parempi ettei, koska studiossa ollaan kuitenkin artistin ehdoilla ja sen levyä tekemässä. Jos siitä tulee tuottajan levy, siinä on jotain väärin.

 

Rummut matkalaukussa

Viimeiset kolme-neljä vuotta rumpali-Jannen on nähty istuvan erikoisen pikkusetin takana. Kyseessä on Yamahan Hipgig-matkalaukkusetti, jonka kaikki rummut mahtuvat  kuljetettaessa kantolaukkuna toimivan bassorummun sisään. Rummun kyljestä löytyy jopa kantokahva.

Myös kasattuna rummut vievät hyvin vähän tilaa, sillä tomit ja virveli kiinnitetään suoraan 16” bassorumpuun. Skeptikot tietysti epäilevät ratkaisun toimivuutta etenkin soundien kohdalla, mutta monia erilaisia rumpuja läpikäynyt Haavisto ei löydä Hipgigistä pahaa sanottavaa.

– F-Musiikin ikkunassa ne törrötti. Ajattelin, että toi olisi hieno, mutta eihän ne voi toimia. Kyllä ne vaan toimii; parhaat rummut, joilla olen soittanut. Nykyään teen kaikki keikat ja studiot niillä. Sitä on niin helppo roudata; kaikki osat menee kassiin ja rautatavaraakin on vain kolmannes normaalin setin määrästä. Amerikan rundeilla se menee just painorajoituksien mukaan. 

Seuraavaksi olen ajatellut teettää setin, jossa on enemmän perkussiojuttuja; djembe ja konga. Niitähän on vaikea ympätä tavallisten rumpujen sekaan. Ajattelin tilata setin setin Kumulta, sillä taidan olla viimeinen suomalainen ammatikseen soittava rumpali, jolla Kumuja ei ole… Ettei mua pidetä epä-isänmaallisena…

 

Projekteja, bändejä ja mielenkiintoisia soittajatuttavuuksia on vuosien varrella riittänyt. Valitsin ehdokkaat ja pyysin Jannea kommentoimaan lyhyesti…

Tuotantoprojektit

Teisco Del Ray 

Japanilaisia Teisco-kitaroita keräävä ja niillä soittava Guitar Playerin kolumnisti, joka on kunnostautunut myös instrumentaalimusiikin saralla.

 

– Törmäsin mieheen jenkeissä ja pyysin häneltä liner notesit Laikan levyyn. Teisco taas pyysi mua jeesaamaan hänen Many Moods of… -levynsä kanssa. Osa biiseistä oli jo äänitetty, mutta todella huonosti. Teisco tuotti, mä miksasin ja olin muutamassa biisissä rumpalina. Laikat on kahdella Teiscon levyllä mukana.

 

Herman the German

– Teisco kerto tästä kaverista, että mee tsiigaamaan. Mitään vastaavaa et ole ikinä nähnyt. Mies esiintyy lavalla cowboy-kuteet päällä, mutta saksalainen ensimmäisen maailmansodanaikainen kypärä päässä. Musiikki on yhdistelmä surfia, rockabillya ja saksalaista polkkaa.

 

Larry and the Lefthanded

– T.A. Kaukolampi tuli mun luokse ja kehui hyväksi jätkäksi ja tarjosi levyä. Mä ajattelin, että taas tämmöstä, mutta kuultuani levyn olin aivan mykistynyt. Niiltä opin sääntöjen piittaamattomuudesta. Vanhat säännöt roskiin.

 

Soittokaverit

Barrence Whitfield, The Farangs

Oikea nimi Barry White, vaihtoi nimen ilmeisistä syistä.

– Whitfieldia oon digannut jostain 80-luvun alusta asti. Eero Raittisella oli Tunturibluesissa aina joku jenkkiläinen solisti. Ja kun olin tutustunut Whitfieldin kitaristiin, Milton Readeriin, jolta sain Whitfieldin numeron ja pyysin miestä solistiksi. Barrence tuli jopa kaksi kertaa. Kerran jenkeissä ollessani soitin Barrencelle, että voinko tulla kylään? Sinne päästyäni löin miehelle mikin eteen. Sen jälkeen olin vaan, että palataan asiaan… Myöhemmin mies tuli Suomeen parille Farangs-keikalle. Oltiin makasiineilla ja miestä rupesi vituttamaan paikan nihkeä yleisö. Joten mies alkoi yhtäkkiä saarnaamaan pää punasena sinne salin perälle. Sain saarnan talteen nauhalle, jota käytin sitten ’We must be losing it’ -levyllä.

 

Marc Ribot

– Marcus Nordenstreng sai Petri Silakselta Ribotin yhteystiedot. Numerossa oli puhelinvastaaja, jossa sanottiin, että jos asia koskee businesta, soita managerille. Jätin viestin, että en voi kysyä sun managerilta, että haluatko sä tulla mukaan. Lähetin vielä faxilla tietoja perään. Marc sitten soitti mulle vähän ajan päästä ja sanoi, että voi tulla mihin vaan. Toisellekin levylle mies lähti, koska ”You’re funny and I’m a fan” 

– Ribot:n sessiot sujui leppoisasti ja muutenkaan kukaan näistä ei ole ollut hankala. Yleensä pyrin välttämään sellaisia kavereita, jotka vaikuttaa mulkuilta.

Marc Ribotin haastattelu julkaistiin sekin Riffissä 1/2007 ja juttu aukeaa luettavaksi tämän linkin kautta. 

 

Wayne Kramer

– Tutustuttiin kun oltiin Laikan kanssa Losissa sen klubilla keikalla. Ollaan nähty siellä täällä. Kun hän oli bändinsä kanssa Tavastialla keikalla, kävin soundcheckissä moikkaamassa, ja pyysin häntä tekemään ”spoken word” -jutun mun levylle. Lähettiin siitä Hitsvilleen, Wayne kysyi, onko tekstiä? No, ei ole. Okei, läppäri esille ja mies rupesi kirjoittamaan, vartti myöhemmin äänitettiin. Mitään ei poistettu vaan se käytettiin kokonaan. Korvaukseksi vein miehen savusaunaan ja lampeen uimaan.

 

Chris Cote

– Chrisiin tutustuin Laikan kautta. Hän työskentelee Upstart-levy-yhtiössä, joka julkaisi meitä Jenkeissä. Miehellä on ilmiömäinen kyky laulaa aivan puutaheinää, mutta kuulostaen silti joltain kieleltä. Moni on yrittänyt arvuutella, että toi kieli on jostain Aasiasta tms…

 

 

Bändit

 

Solo Adultos

– Chris Cote tuli Suomeen ja tarkoitus oli tehdä kahden hengen levy, mutta mopo rupesi keulimaan heti. Solo Adultos on täysin tajunnanvirtaa. Me ei välitetty mistään mitään; vielä vähemmän ku Farangsissa. Levy äänitettiin kolmen kostean viikonlopun aikana. Yksi Nykissä, kaksi suomessa. Siitä nimi ”Lost Weekends”

 

Latebirds

– Latebirds on mahtava ystäväpiiri, jonka kanssa soittaminen on ollut alusta asti tosi luontevaa ja nastaa hommaa. Nyt se on lähtenyt menemään. Tehtiin esim. pieni kiertue U.S.A:ssa Wilcon lämppärinä, jossa päästiin soittamaan Fayattevilleen, missä yllättäen lämppärinä vastaanotettiin oikein ”standing ovation”. Myös Grand Ole Opryn Ryman Auditoriossa oli mahtava meno. Siitä kiertueesta jäi tosi hyvä fiilis.

 

JP’s

– JP’s; mahtava bändi, joka perustettiin puolivahingossa. Cool Sheiksin levyä tehtäessä nauhaa jäi vähän jäljelle, joten päätettiin äänittää triona yksi biisi, ”Oriental Bobo”, josta se sitten lähti. Kappaleen lopussa on aika nopea feidi, kun nauha loppui kesken. Bändi on julkaissut neljä levyä ja yhden boksin.

 

J Karjalainen ja Mustat Lasit/Yhtyeineen

– Olen ollut Karjalaisen fani ekasta levystä lähtien. Kerran kun olin broidilla käymässä, Jukka soitti just silloin sinne ja kertoi, että heidän rumpalinsa oli seonnut. Kesken ”Kolme cowboyta” -biisiä se oli vetänyt täysiä rumpusoolon ja sen päälle vielä vittuillut yleisölle. Tai jotain sellaista, jos oikein muistan… ”Että olisko jotain rumpalia tiedossa?” Broidi ehdotti mua ja siitä se lähti. Olin silloin 16-vuotias. Kaksi ekaa keikkaa taltioitiin telkkariin. Toinen niistä, Härmärockin keikka, löytyy Karjalaisen boxilta.

Mustat Lasit vaihtui jossain vaiheessa J Karjalainen yhtyeineen -kokoonpanoon, kun haluttiin pienentää bändiä. Lasien mukana kiersi aina pari roudaria, valomies, miksaaja yms. –  iso organisaatio, jonka kanssa ei pienempiin paikkohin voinut mennä. Uuden bändin kanssa lähettiin ihan pakupohjalta, omilla kamoilla ja roudattiin ite. Se oli just sitä, mitä me haluttiin.

 

Noisy Kinda Men

– Noisy Kinda Men paiskoo menemään englanninkielistä bluesia ja rockia, jota Raittisen Eero eniten haluaa tehdä. Uusimman, viime syyskuussa ilmestyneen levyn nimi, "Pub Rock" kertoo kaiken tarpeellisen asiasta. Mies ei ole ikinä kuulostanut näin hyvältä. Noisy Kinda Men ei ole mitään sisäsiistiä hommaa!

 

Bablers

– Bablers oli mun eka bändi. Arto Tammisella oli läjä biisejä, joiden ympärille bändi perustettiin. Pelkästään Tapiolalaisia kavereita ja jostain syystä ne otti mut, 14-vuotiaan nassikan mukaan. Broidi äänitti meidän demon, jolla saatiin jo kahden viikon olemassa olon jälkeen levytyssopimus Tommi Liuhalan Hi-Hat-yhtiöltä. Kusi ei silti päässyt nousemaan hattuun, sillä keikat piti hyvin maan pinnalla. Se oli huonoa aikaa soittaa britti-poppia, kun rockabilly oli just pinnalla. Seuraava levy tehtiin ’98, ja sitä yllättäen myytiin jonkin verran Japanissa. Päästiin siellä johonkin tv-mainokseen ja johonkin Honeymoon Songs -kokoelmalle.  Jos joku levy-yhtiö on kiinnostunut, meillä olis vielä pari julkaisematonta levyä valmiina.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2007. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 

 

17.01.2021
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy