Muun muassa Ricky-Tick Big Bandin, Dalindèon, Värttinän ja Honey B. & T-Bonesin riveistä tunnettu rumputaiteilija Jaska Lukkarinen opettaa, säveltää ja pyörittää omaa levymerkkiä.
Jaska Lukkarinen muistaa vieläkin hetken, jolloin päätös rumpaliksi ryhtymisestä syntyi. Pianotunnilla opettaja erehtyi jostain syystä naputtelemaan sormillaan pöydänkulmaan biittiä: ”Mitä toi on? Tota mä haluun!”
Siltä seisomalta pantiin oppilas rumputunneille ja peli oli selvä – ei tule pojasta pianistia vaan rumpali. Viimeinen niitti oli Espoon Kulttuurikeskuksessa 12-vuotiaana koettu keikka, jossa soittivat jazzprogebändi XL rumpalinaan Tomi Salesvuo ja Groove Convention rumpalinaan Sami Kuoppamäki.
– Varsinkin Kuoppiksen soitto keikalla kolahti lujaa, niin kuin se on kolahtanut muillekin samoihin aikoihin aloittaneille, Jaska Lukkarinen sanoo.
Nuori Lukkarinen diggaili varsin poikkeuksellista musaa, ollakseen vasta 1990-luvulla rummunsoiton pariin ryhtynyt. Kotitalon kellarissa hän kolasi läpi Beatlesin punaista ja sinistä tuplaa, ja 1970-luvun alun Queen oli myös kova.
– Tuntuu, että olen aina kulkenut muutaman vuosikymmenen ajastani jäljessä, niin silloin kuin nytkin, Lukkarinen hymähtää.
Kultahippuja poimimassa
Lukkarisen vihkiytyminen rumpujensoiton saloihin tuntuu olleen poikkeuksellisen systemaattista ja opettajajohtoista.
– Minulla on ollut varmaan parikymmentä opettajaa. Otin tunteja kaikilta, jotka kuulostivat minusta kiinnostavilta, ja joilta uskalsin mennä kysymään. Opettajien johdolla harjoittelustani tuli ohjattua ja tavoitteellista, ja pystyin soveltamaan kaikkea opittua sitten bändeissä. Ei harjoittelulla ole mitään merkitystä, jos ei ole bändiä.
Lukkarisen opintie kulki yksityistunneilta Pop Jazz -konservatorion pedaoppilaaksi ja musiikkiluokalle Ebeliin, sieltä Sibiksen nuorisolinjalle ja lopulta saman talon jazzosastolle.
– Se on aina kullanarvoista, jos saa tilaisuuden keskustella soittimestaan itseään kokeneemman kanssa! Tomi Parkkonen täytyy mainita ensimmäisenä opettajanani, jota ilman en olisi tässä. Hän opetti pedanttiutta, perusasioita ja rudimentteja, ja välitti esimerkillään intohimoista suhtautumista rumpuihin ja musiikkiin.
– Kuoppikselta olen ottanut vain muutaman tunnin, mutta hän on ollut tosi tärkeä esikuva. Hänessä on samaa kuin Kepa Kettusessa sikäli, että molemmat kohtelivat minua alusta alkaen vertaisenaan, olivat hurjan kannustavia ja osasivat antaa hyviä harjoituksia ja vaatia oikeanlaisia asioita.
Lukkarinen kertoo tunkeneensa itsensä musiikinnälkäisenä alaikäisenä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa oli mahdollista nähdä kotimaisia suosikkirumpaleita livenä. Siinä hän toljotti sitten setin vieressä tarkkailemassa, että ”mitä tuossa tapahtuu?”
– Jazz-puolelta Sibiksen professori Jukkis Uotila on myös tärkeä hahmo, muistuttaa Lukkarinen ja paljastaa tekevänsä kaiken kiireensä ohessa parhaillaan jatkotutkintoa Sibelius-Akatemiaan. Urakkaa hän kuvaa massiiviseksi, mutta toisaalta jatko-opinnot antavat hyvän syyn harjoitella ja kehittyä edelleen.
Isoihin kehiin
Lukkarisen breikkaus ammattikehiin tapahtui jo jazzosaston nuorisolinjalla, kun opettaja Marko Timonen kysyi kevätlukukauden päättyessä, oliko oppilaalla tekemistä ajateltuna kesäksi. Ja kun ei ollut, Timonen pyysi Lukkarista tilalleen kansainvälistä uraa tekevään Värttinään.
– Meinasin pudota rumpupenkiltä kun hän sitä kysyi, Lukkarinen muistaa.
– Se oli uran kannalta iso, tärkeä juttu. Jouduin maailmalla kiertävään, isoon bändiin, soittamaan itselleni vierasta ja haastavaa musaa. Eihän minulla ollut ollut mitään kosketusta kansanmusaan – sitä musaa ei ollut edes olemassa minulle ennen Värttinää.
Ja melkein saman tien Värttinä buukattiin säveltämään musiikkia ”Taru sormusten herrasta” -musikaaliin, jota tehtiin Lontoossa A. R. Rahmanin kanssa parin vuoden ajan. Lukkarinen oli juuri täyttänyt kaksikymmentä.
– Siinä joutui kasvamaan isoksi aika nopeaksi.
Timosen ja hänen edeltäjiensä muovaama ”Värttinä-setti” pani myös toden teolla miettimään rummuston roolia, soundeja ja käyttötapoja.
– Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että rumpustemman täytyy palvella kappaletta, laulua. Se oivallus oli Värttinän aikojen parasta antia.
Viiden Värttinä-vuoden jälkeen seurasi pitkä kiinnitys toisella lailla juurevaan kokoonpanoon, Honey B. & T-Bonesiin, jonka kanssa tuli tehtyä keikka poikineen ja useampi albumikin.
Vauhtia Manhattanilta
Tänään Lukkarisella on kolme tärkeää, pitkäikäistä bändiä: Dalindèo, Ricky-Tick Big Band ja tietysti Jaska Lukkarinen Trio.
– Dalindèon kanssa tehtiin joulukuussa isompi proggis We Jazz -festivaaleille, esitettiin Roman Polanskin leffoja säveltäneen Krzysztof Komedan musaa yhdistettynä komeisiin visuaaleihin. Dalindèossahan soittaa samaa porukkaa kuin Ricky-Tickissä, molemmat bändit ovat pianisti Valtteri Pöyhösen liidaamia.
Vapautuneimmin Lukkarisen musiikillinen minuus pääsee esiin omassa Jaska Lukkarinen Triossa, joka on julkaissut kymmenvuotiaan olemassa olonsa aikana kolme albumia.
– Lähdin opiskelemaan New Yorkiin vuonna 2006, kun tuli huutava tarve päästä pois Suomesta ja näistä kuvioista. Olin siihen asti aikamoinen ”käyttörumpali”, tein hirveät määrän keikkaa ihan tangokuningatar- ja viihdetuurauksiin asti. Ajattelin, että tämä ei voi jatkua näin – liika työnteko söi mahdollisuudet kehittyä soittajana. Nykissä pääsin John Rileyn mahtavaan oppiin. Siellä joutui joka viikko kirjoittamaan uutta musaa ja esittämään sitä.
Manhattanin fiiliksistä syntyi Suomeen palattua oma bändi saksofonisti Jussi Kannasteen ja basisti Antti Lötjösen kanssa. Bändin perustamiseen liittyi halu kokeilla siipiään jazzmuusikkona, säveltäjänä ja liiderinä.
Lukkarinen kertoo säveltävänsä pianolla ja käyttävänsä nuotintamiseen Sibelius-ohjelmaa. Mutta.
– Nopeammin tekisin varmaan käsin. Minulle tuo ”ATK” on aina muodostanut pienen ongelman.
Olennaista etsimässä
Pysähdymme pohtimaan ”käyttörumpalin” ja ”rumputaiteilijan” käsitteitä. Viime ajat Lukkarinen on halunnut profiloitua tekemään mieluummin itsensä näköistä taidetta kuin olemaan jonkun toisen käytettävissä.
– Siivosin itseni tarkoituksella etäälle freelance-kuviosta. Rumpujensoitosta oli tulossa minulle leipätyö, enkä halunnut siitä ainoastaan semmoista. Päätin, että jos jatkan rumpujensoittoa on jokaisella nuotilla oltava itselleni musiikillinen merkitys. Arvostan kyllä kovasti freelance-työtä ja kaipaan sen vaatimaa monipuolisuutta ja mukanaan tuomia erilaisia tilanteita, mutta tämä on ollut minulle hyvä ratkaisu.
Jokapaikanhöyläämisen sijaan Lukkarinen on halunnut uppoutua instrumenttiinsa.
– Olen tehnyt paljon työtä soittoteknisten ja erityisesti käsiteknisten asioiden parissa, ja nyt minulla käy sen takia opissa paljon tyyppejä – ammattisoittajia, kollegoita.
Lukkarinen on osaltaan vienyt Manhattan School of Musicissa saamiaan John Rileyn oppeja eteenpäin.
– Se kaikki liittyy amerikkalaiseen jazzperinteeseen, Riley on saanut oman oppinsa suoraan Joe Morellolta. Ne asiat alkoivat kiinnostaa hurjasti heti, kun huomasin kuinka paljon käsien fyysisesti järkevä käyttö helpottaa soittoani ja edesauttaa musikaalista ilmaisua.
Lukkarinen kiteyttää, että rummut ovat instrumentti, josta ei saa ääntä ilman fyysistä liikettä, ja mitä paremmin ymmärretään, miten soitto voidaan fyysisesti toteuttaa sitä paremmat mahdollisuudet on päästä haluttuun lopputulokseen.
– Mutta ei se lopputulos tietenkään synny pelkästään raajoilla vaan tarvitaan myös korvia, päätä sekä musiikin tuntemusta ja kuuntelua.
Tasolta toiselle
Lukkarinen kertoo hakeneensa, etsineensä ja ehkä löytäneensäkin oman tyylinsä ja soundinsa.
– Olen yrittänyt kulkea kohti sitä, että löytää oman persoonan kautta sen, minkälainen olen rumpalina. Siihen suuntaan olen päässytkin: siihen liittyy avoimuus, kuuntelevuus, ja samalla soitossa on energinen ja tarvittaessa aggressiivinenkin sävy.
Lukkarisen mielestä iso soundi ja intensiteetti syntyy siitä, että soittaa dynaamisesti. Täysillä soittaminen on vain yksi taso, ja kokonaisuus hengittää vasta kun monet eri tasot risteilevät.
– Pitää pystyä soittamaan hyvinkin yksinkertaisesti, hillitysti ja hiljaa – mutta tarvittaessa taas lujaa ja tiheämmin. On muuten yllättävän tärkeää big band -kuvioissakin, että rumpali osaa soittaa myös hiljaa. Ja sitten välillä taas osaa tulla sieltä ison bändin takaa vähän silmillekin.
– Esimerkiksi Ricky-Tick on ollut hieno oppimiskokemus siinä, kuinka Ruisrockin tai Pori Jazzin päälavalla bändi voi soittaa yhtenä isona akustisena yksikkönä niin, että periaatteessa miksaajan ei tarvitse tehdä muuta kuin avata liu’ut.
Levyä liveksi
Lukkarinen perusti aikoinaan oman Jaskaa-levymerkkinsä silkasta kokeilunhalusta. Ricky-Tickinkin uusin levy on tuotettu omakustanteena Lukkarisen merkillä. Tuottajana Lukkarista kiinnostaa selvittää, onko striimauksesta oikeasti mahdollista saada minkäänlaista tulovirtaa.
– On kai myönnettävä, että yleisellä tasolla albumin funktio ja arvo tässä ajassa on kadonnut, mutta tällaisena ”kalkkiksena” haluaisin ajatella, että sillä on edelleen väliä missä järjestyksessä biisit ovat.
Lukkarisen mukaan jazzpuolella levyjä yhä tehdään ja ostetaankin, eikä fyysisen äänitteen muoto ole vielä häviämässä. Vinyylikin tuntuu tekevän vahvaa paluuta.
– Ehkä se on vastareaktio, joka kertoo siitä, että albumiformaatti nostaa uudestaan päätään, Lukkarinen toivoo.
– Keikoilla levyjä menee kaupaksi ihan hyvin. Jos vain onnistuu pitämään tuotantokustannukset järkevinä, niin suoramyynnillä on mahdollista saada albumista omansa pois.
Ricky-Tickin uusimman levyn komppimaailma taitaa muuten olla varsin koneellinen?
– Se on Valtterin hengentuotetta, jota rakensi levylle käytännössä Minna Koivisto. Keikoilla toteutamme sähkösoundit perkussionisti Sami Koskelan kanssa kahdestaan, ilman mitään hd-raitoja. Samilla on kioskissaan Korgin Handsonic, ja minulla Rolandin SPD-SX sekä bassarin vieressä pedaalitriggeri. Kuuntelemme molemmat klikkiä ja soitamme livenä kaikki konesoundit, olivat ne sitten yksittäisiä sampleja tai tahdin parin luuppeja.
Lukkarisen mielestä hyvällä maulla käytettynä konehomma ei ole soittoa rajoittava vaan rikastava juttu – vaikka se ei varsinaisesti hänen juttunsa olekaan.
– Mieluummin ripustan tomien päälle akustista roinaa kuin pädejä. Mamba Assefa on ollut tässä projektissa mikrotukihenkilöni, jolle olen aika monta kertaa joutunut soittamaan ja kysymään, että mistä mikäkin ”Spedessä” löytyy!
Lukkarisen kuusi kovaa
- Ringo Starrista lähtien tietyt samat soittajaesikuvat ovat pysyneet matkassani koko soittohistorian alusta asti.
- Steve Gaddissa vetoaa hillitty tyylikkyys, se miten kärsivällisesti hän pystyy soittamaan.
- Nykypäivän jazzrumpaleista Brian Blade on hyvin sävykäs ja mielenkiintoinen, hän pystyy mielenkiintoisella tavalla välittämään musiikillista energiaa – ja on tehnyt myös paljon hyviä poplevysessioita omalla tavallaan, omalla soundillaan.
- Tony Williamsissa puhuttelee yksinkertaisesti se, kuinka voimakas rumpali hän on, ja miten hän on kehittänyt jazz-rummunsoittoa eteenpäin.
- Philly Joe Jones on pioneeri, jota kukaan jazzrumpali ei voi sivuuttaa. Hänen kehittämänsä sanavarasto, ”rumpukieli”, on hyvin kiinnostavaa. Jazzmusiikissa on aika ennen Jonesia ja aika Jonesin jälkeen.
- Kuudenneksi nostaisin big band -puolelta Mel Lewisin, joka on tyylikkyydessään ja svengaavuudessaan sen lajin soittaja, jota olen kuunnellut paljon.
Omalla kaistalla
Jaska Lukkarisella on nurkat täynnä vanhoja amerikkalaisrumpuja, pääasiassa Gretschiä. Virveleissä valikoima laajenee Ludwigin suuntaan, ja kokoelman aarteena komeilee Slingerlandin ylistetty Radio King 1930-luvulta.
– Gretschin Bop Outfit on tämänhetkinen settini bigbandeissa, mikä kattaa niin Ricky-Tickin kuin UMO:nkin, jossa käyn tuuraamassa Markus Ketolaa.
Gretschin Bop Outfit ’61 ”Starlight sparkle” on Jaska Lukkarisen lempisettejä. 20-tuumaisen bassarin ja 13- ja 16-tuumaisten tomien rummuston täydentää viisituumainen puuvirveli. Niitattu Zildjian K Istanbul ja 16-tuumaiset Avedis-haitsut ovat viisikymmenluvulta.
Dalindèolle on pyhitetty toinen 20-tuumaisella bassarilla varustettu Gretschin Name Band Outfit -kattaus vuodelta 1964. Nykyrummuissa Lukkarinen luottaa Kumuun, eikä niiden valmistaja Pekka Helanen ole Lukkariselle pelkkä soitintoimittaja vaan myös oppi-isä rumpukorjailussa, jota mies on alkanut harrastaa enenevässä määrin. Lukkarisen omakotitalon kellariin treenihuoneen kylkeen on noussut verstas konejyrsimineen ja puuntyöstökaluineen. Täällä vanhat amerikkalaisrumpujen raadot saavat uudet viisteet, pinnat ja elämän. Työstettäviä rumpuja Lukkarinen löytää nettipalstoilta ja niitä tarttuu matkaan myös Chicagon jokakeväisiltä Drum Show -messuilta, jotka keskittyvät vuosikertarumpujen esittelyyn.
Miehen symbaalit ovat uutta ja vanhaa Zildjiania, pääasiassa K-sarjaa. Uusissa K Custom -sarjan Special Dry -symbaaleissa viehättää tumma ja kuiva, pakastakin vedettynä sopivan vanhahtava soundi.
– Ajattelen, että rumpalina tärkein soittimeni on ride-symbaali. Eikä minulla paljon muita peltejä olekaan kuin rideja, Lukkarinen hymähtää.
Aikoinaan Lukkarinen jaksoi väännellä settiensä vireitä ja vaihtaa kalvoja. Nyt siihen ei ole enää mielenkiintoa eikä tarvettakaan, kun settejä on ”aika monta”. Monessa mukana oleva rumpali pääsee vähemmällä, kun kullakin setillä on oma käyttönsä, ja tarkoituksenmukainen kalvotus ja vire.
– Rummuissani on yleensä korkeahko ja sopivan lyhyesti soiva jazzvire, musasta riippumatta. Eniten viritystarvetta aiheuttaa tila, ja se onko rumpujen kaverina kontra- vai sähköbasso – ei musiikin laji sinänsä. Rumpalin pitää hakea vireensä kaistalle, jossa se ei törmää muiden soittoon.
Lukkarisen virvelihyllyn helmiä 1930–1960-luvuilta, joukossa muun muassa messinkirunkoinen Leedy Reliance, litteä Ludwig Downbeat, valkoinen Slingerland Radio King ja Gretschin Tangerine Sparkle -värinen Progressive Jazz.
Tähtipölyn tuoksua
Pysähdymme miettimään, mistä vanhojen amerikkalaisrumpujen arvostus mahtaa kummuta. Lukkarisen mielestä ihmiset eivät hamua niitä pelkän historian ja kilometrien kantaman tähtipölyn vuoksi, vaan niissä olisi havaittavissa oikeasti jotain laadullista hyvää. Jos ei materiaaleissa niin ainakin sen työstössä, jossa kuulemma näkyy ylpeän käsityöläisyyden leima.
– Esimerkiksi kaikki nämä minun vanhat Gretschini ovat jumalattoman hyvin tehtyjä, Lukkarinen esittelee.
Lisäksi aika sinänsä tekee Lukkarisen mielestä rummuille ja varsinkin symbaaleille pelkkää hyvää.
– Niin rummut kuin symbaalitkin pitää ”soittaa auki”. Metalli ja puu elävät, ja ajan mittaan symbaaleista häviää turhaa kolinaa ja kolhoutta. Vintage-rumpuihin puolestaan pakkautuu tuhtia lämpöä, ja ne reagoivat uskollisesti hiljaiseen ja lujaan soittoon.
Vanhoissa rummuissa Lukkarista viehättää myös yllätyksellisyys.
– Pidän siitä, että soitin ei ole täysin kontrollissa. Sieltä saattaa tulla kaikenlaista omituista, mikä voi kuulostaa livenä karultakin. Eli silloin on oikeasti väliä, miten niitä rumpuja soittaa.
Tästä johtuen moderni ja siisti, perushyvä ”nollakelin rumpusetti” ei anna Lukkariselle mitään fiiliksiä.
– Auton pitää olla luotettava, rumpusetin ei. Rummuston ei tarvitse olla ongelmaton – se saa yllättää soittajansa, ja silloin joutuu hakemaan, opettelemaan uutta.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
