Nayteikkuna

Joe Bonamassa – ympyrä sulkeutui Lontoossa

Joe Bonamassan tuoreen levyn kantta koristaa piirros, jonka teema on ehkä se brittiläisin: teenjuonti. Albumissa onkin jotain erityisen merkityksellistä, sillä tyyliltään se vie kitaristin juurille, brittibluesista versovan musiikin pariin. 

 

Saan Joe Bonamassa langan päähän rapakon takaa. Haastatteluaika on tullut hieman puskista, sillä aikaisempiin pyyntöihin kitaristia ei ole saatu suostuteltua. Nyt lyhyt juttutuokio on järjestynyt uuden Royal Tea -levyn tiimoilta. Se on sekä sävelletty että äänitetty Englannissa, ja levyssä on kyse eräänlaisen ympyrän sulkeutumisesta. Tänä vuonna 43 vuotta täyttänyt Joe Bonamassa toteaakin, että jos hänellä olisi aikakone, hän syntyisi vuonna 1946 ja saapuisi vuonna 1966 nimenomaan Lontooseen. Siis sukeltaisi juuri siihen aikakauteen kun brittiläinen rhythm’n’blues oli kukoistuksessaan.

– Brittiblues on minun DNA:ssani. Ensimmäisiä idoleitani olivat Jeff Beck Group, Eric Clapton, John Mayall & The Bluesbreakers ja Alexis Koerner – oikeastaan kaikki se, mitä tuolloin tapahtui.

Royal Tea -levy äänitettiin Abbey Roadilla, mikä lienee studioistakin se kaikkein brittiläisin. Joe Bonamassa pitää perinteisistä studioista, ja äänitysten vuoksi hän on usein hakeutunut paikkoihin, joilla on oma leimansa. Esimerkiksi Black Rock (2010) äänitettiin samannimisessä studiossa Kreikassa Santorinin saarella, ja sitä myös höystettiin hiukkasen paikallisilla vaikutteilla. Vuonna 2014 julkaistu Different Shades Of Blues tehtiin Las Vegasissa, kun taas muutamakin levy on syntynyt enemmän tai vähemmän Nashvillessa.

Onko niin, että haluat levyn äänityspaikan myös jollain tavalla kuuluvan musiikissa?

– Pidän tällaisesta lähtökohdasta, sillä monet tekevät nykyään levynsä kotistudioissaan. Minä nautin siitä, että voin mennä levyttämään johonkin paikkaan. Uskon jopa, että sitä kautta saan levyilleni erilaista soundia. Emme menneet Lontooseen tekemään Americana-levyä, vaan sellaista, missä kuuluu britti-blues. Tämä levy kuulostaa brittiläiseltä, kun taas sen edeltäjä, joka tehtiin Nashvillessa kuulostaa mielestäni tuolta kaupungilta. Mielestäni tämä on tärkeä pointti: se on vanhan koulukunnan tapa asioita, ja hyvä perusta jo luovan työnkin kannalta.

Miksi halusit studioksi juuri Abbey Roadin?

– No, tähän ratkaisuun idea tuli oikeastaan siitä, että hengailin siellä pari vuotta sitten, kun Bernie Marsden ja Pete Brown (Creamin tekstittäjä) levyttivät Ginger Bakerin kanssa.  

Tämä kokemus versoi myös sen, että Pete Brown kirjoitti Royal Tea -levylle tekstin muutamaan kappaleeseen. Mutta ennen kaikkea Bonamassa sai idean ottaa kappaleiden säveltämistä varten avukseen vanhan Whitesnake-kitaristi Marsdenin, jonka tehtävänä oli kertoa, minkälaisia ratkaisuja nimenomaan britti tekisi.

– Bernie on mahtava laulunkirjoittaja ja kitaristi, ja hän auttoi minua säveltämään albumin laulut, oli siinä hyvin vahvasti mukana, Joe kertoo.

Esimerkiksi balladista Why Does It Take So Long To Say Goodbye Bonamassa toteaa, että Marsdenilla on taito tehdä kappaleesta brittiläisen oloinen.

– Bernie osaa laittaa duuri- ja mollisointuja järjestykseen juuri sillä tietyllä tavalla, hän tarkentaa.

Levyn krediiteissä pistää silmään toinenkin tunnettu brittimuusikko ja TV-kasvo, nimittäin Jools Holland. Käy ilmi, että hänen roolinsa rajoittui vain soittamiseen.

– Kirjoitin Dave Stewartin kanssa kappaleen Lonely Boy Blues, ja Jools lupautui tulemaan studiolle ja soittamaan siihen. Olimme otettuja.

 

Pääosin live-kamoilla

Kun nyt kaupungissa oltiin, Joe kävi tietenkin ostoksilla. Joen isä on ollut kitarakauppias, ja jälki näkyy pojassa siinä mielessä, että hän on hankkinut merkittävän kokoelman vintage-soittimia ja -vahvistimia. Useat Lontoon vintage-kampetta myyvistä kaupoista sijaitsevat edelleen Denmark Streetillä. Mutta tärkeämpi paikka Joelle on kuitenkin Fulhamissa sijaitseva New Kings Road Guitars.

– Denmark Streetiltäkin ostin yhden vahvistimen, mutta oikeastaan varsinaisesti kävin New Kings Road Guitars -kaupassa tapaamassa ystävääni Rick Zsigmondia.

Kun Royal Tea -levyllä keskiössä oli brittiblues, niin näkyikö se myös Bonamassan laitevalinnoissa?

– Käytin pääasiassa ihan live-settiäni, jossa on kaksi Fenderin Tweed Twiniä sekä kaksi Dumblea. Mutta jonkin verran hyödynsin myös Watkinsin Dominatoria ja Selmerin True Tonea eli pieniä brittivahvistimia, jotka löysin Lontoossa ollessani.

Kitaroina Bonamassa käytti niin ikään paljolti keikkakalustoaan eli vanhoja Fenderin Tele- ja Stratocastereita, Gibson Les Paulia ja 335:ta. Tuleeko tuottaja Kevin Shirleyltä paljon ideoita siihen, mitä soittimia käyttää eri kappaleissa?

– Hän on hyvin paljon apuna laulunteossa, kuten luonnollisesti tuotannossakin. Joten kyllä hän tuohonkin vaikuttaa. 

 

Kitarakokoelmasta ammennetaan uustuotantoonkin

Kotimaassaan Bonamassalla on tapana harrastaa ihan ”kitara-safareita”, joilla hän hankkii lisää instrumentteja Nerdville-museoonsa. Näillä reissuilla meno voi yltyä hurjaksikin, mitä ostamiseen tulee. Onko tullut eteen uusia löytöjä?

– Sitä sun tätä pientä on tullut hankittua, mutta ei mitään maata järisyttävää, Joe kuittaa.

Minkä verran käytät noita hankkimiasi vintage-soittimia ja -vahvistimia?

– Joitakin kyllä. Sitten osa on mint-kunnossa olevia, joten niiden annan olla.

Bonamassa on tehnyt jo jonkin aikaa yhteistyötä Epiphonen kanssa mitä tulee signature-kitaroiden julkistamiseen. Näissäkin projekteissa kitarakokoelmasta on hyötyä, sillä ideana on tuoda markkinoille replikoita, joihin myös tavallisilla pulliaisilla olisi varaa. Viimeisin näistä soittimista toisintaa ’50-lukulaisen, kolmella humbuckerilla varustettun Les Paul Custom -mallin. Se on saanut lempinimekseen Black Beauty.

– Se perustuu vuonna 1958 valmistettuun malliin, jota olen soittanut konserteissa viime vuosina. Huomioni kiinnitti se, että tuossa yksilössä on harvinaiset virittimet. Joskus Gibsonhan vain uudelleenbrändäsi Epiphonen virityskoneistoja omiin kitaroihinsa painamalla niihin G-kirjaimen. Olen nähnyt muutamia tällaisia esimerkkejä. Les Paul Customit ovat mahtavia kitaroita, ja niissä on jotain, joka on jo vuosien ajan puhutellut minua. Ja täytyy sanoa, että Epiphone teki todella hyvää työtä signature-mallin kanssa.

Kuinka paljon olit mukana mallin suunnittelussa?

– Idea tuli minulta. Meillä on aina tietyt perusspeksit, sillä pidän esimerkiksi tietynlaisesta kaulaprofiilista ja tietyntyyppisistä nauhoista. Eli olen siis aika lailla mukana prosessissa. Tuotteen laatu on meille tärkeää, ja tuo kitara onkin hinta-laatusuhteessaan todella hyvä diili.

Onko näitä signature-kitaroita tulossa vielä lisää?

– Me tehdään yksi malli joka vuonna, sillä nämä soittimet ovat myyneet aika hyvin. Seuraavaa emme ole vielä päättäneet, mutta varmasti se tehdään jostain omistamastani kitarasta.

Viimeinen kysymys: Et ole päässyt kiertueille viime aikoina. Onko se turhauttavaa?

– Tavallaan, mutta toisaalta välivuoden pitäminen ei ole ollenkaan huono juttu. Tämä tilanne nyt vain on sellainen, ettei sille mitään mahda. Toki monille muusikoille ajat ovat aivan karmeat. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

23.05.2021
|
Teksti: Timo Östman | Kuva: Jim Herrington
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy