John ”JR” Robinson – tähtien luottokomppaaja

John ”JR” Robinsonia kehutaan eniten levyttäneeksi rumpaliksi rytmimusiikin historiassa. Junan lailla etenevää erehtymätöntä groovea kuullaan miljoonia myyneillä hittiraidoilla Steve Winwoodin ”Back in the High Lifesta”  David Lee Rothin ”Just a Gigoloon”.

Frankfurtin Musiikkimessuilla 2011 DW:n, Paisteen ja Gewan piikkiin vieraillut John Robinson (56) olikin kyseisten kekkereiden kovin hahmo, jos mittatikkuna ovat kansain-väliset krediitit. Vuosien varrella rumpaliässän työtovereita ovat olleet jokseenkin kaikki maailmantähdet Michael Jacksonista Eric Claptoniin ja Madonnasta Earth, Wind & Fireen.

Tuntui luontevimmalta aloittaa jutustelu Robinsonin kanssa viittaamalla miehen messuklinikoihin ja niillä nähtyyn rumpukalustoon. JR kertoo päätyneensä nykykattaukseen vuosien kokemuksen tuoman käytännön karaisemana.
– Tietysti ykkössääntö on, että kamat kootaan sen mukaan mitä biisi edellyttää. Esimerkiksi jos tarvitaan vain komppausta – siten kuin se Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa käsitetään – riittää että on bassari, virveli ja haitsu. Piste. Mutta jos ajatellaan yleisemmin niitä tuhansia levyjä joilla olen soittanut, niin olen päätynyt sellaiseen vakiokalustoon, joka on samalla kertaa yksinkertaisin mahdollinen mutta tarpeeksi monipuolinen.

Tämän ajatuskulun myötä JR on päätynyt kahden räkkitomin ja kahden lattiatomin settiin. Satunnaisille bebop-keikoille hän nappaa mopoluokan bassarin päälle vain yhden etutomin, mutta yleensä miehen alla on Frankfurtissa nähdyn kaltainen jämäkkä setti, joka täyttää mainitut yksinkertaisuuden ja monipuolisuuden kriteerit.
– Tunnen oloni kotoisaksi kun edessäni on 24-tuumainen bassari ja sen ympärillä neljä tomia (12”, 13”, 16” ja 18”). Siinä on tarpeeksi, mutta se on silti vielä niin selkeä ettei tule houkutusta kolistella liikaa. Sillä taittuu melko lailla kaikki mitä eteen voi tulla.

 

Jalka kaasulla

JR:n soittoa lähietäisyydeltä seuratessa tuntee rintalastassaan, että kannut ovat kookkaat ja lujaa tulee. Mutta mitä näkyykään jos onnistuu vilkaisemaan miehen bassaritekniikkaa; kantapää lepää pedaalilla suurimman osan aikaa.
– Ei, en suinkaan soita kantapää alhaalla suurimman osan aikaa, JR korjaa ja virnistää: – Soitan niin koko ajan!

Nopeasti, lujaa ja nilkka rentona taitaa olla harvinainen yhdistelmä?
– Niin on, ei sellaista enää nuoremmissa näe. Kehitin tekniikan jo teini-ikäisenä, se vaatii vahvoja jalkalihaksia. Opettajani edusti jazz-sukupolvea, hän sai minut luopumaan päkiällä polkemisesta. Taistelin siirtymävaiheessa pari vuotta helvetillisten lihaskipujen kanssa.

Miksi päkiällä polkemisesta sitten ylipäätään piti luopua?
– Bassarin taimaukseni oli jotenkin etukenossa. Kompensoin liikaa viivettä, mikä tulee jos nuija makaa kalvossa iskujen välillä. Moni rumpalihan tekee saman virheen. Tiettyjen komppien kanssa oli ylipääsemättömiä vaikeuksia, kunnes tajusin alkaa soittaa kantapää alhaalla.

JR kuvailee, kuinka koko jalan levätessä pedaalilla nuijakaan ei jää kalvoon, vaan palautuu aina lepotilaan polkaisun jälkeen. Etäisyys voi vaihdella milleistä yli kymmeneen senttiin, mutta aina se palaa – valmiina seuraavaan potkuun.

Myös nuijavarren pituuden tulisi olla suhteessa soittajan istumakorkeuteen, pituuteen ja kehon fysiikkaan, jotta se tekee mahdollisimman paljon töitä rumpalin puolesta.
– Yleisesti ottaen kantapää ylhäällä soittaen bassarin ajoitus on aina joko jäljessä tai edellä. Mutta on tästä poikkeuksiakin, Jeff Porcaro veteli päkiällä ja hänen taiminsa on maailmankuulu!

 

Historiaa takomassa

JR Robinson on loistoesimerkki rytmimusiikin opiskeluun panostavan amerikkalaisen koulujärjestelmän kasvatista. Rumpujen soitto alkoi jo kahdeksanvuotiaana, pianoa oli taottu sitäkin ennen. Ensimmäiset läpilyönnit soittajana tulivat lukioaikojen kykykilpailuissa.

Keskilännen kotikonnuiltaan rumpalilupaus muutti Yhdysvaltain itärannikolle päästyään Berkleen musiikkiyliopistoon. Päätymistään maan vastarannalle, Kaliforniaan studioässäksi, Robinson saa kiittää Rufus-bändiä ja Chaka Khania, jotka löysivät uuden rumpalinsa eräänä 1970-luvun lopun iltana ohiolaisen klubin lavalta. Varsinaisen klassikon ryhmä pyöräytti muutamaa vuotta myöhemmin ”Ain’t Nobody” -sinkkulohkaisullaan.

Robinsonin ura huippuartistien komppaajana ehti sinetöityä jo Rufus-keikkojen välissä, Quincy Jonesin kutsuttua miehen rumpaliksi ”Off the Wall” -levylle, josta sukeutui Jacksonin veljessarjan kuopuksen kansainvälinen läpimurto.
– Quincylla oli tapana antaa kaikille lisänimi, ”JR” on hänen keksintönsä, Robinson paljastaa ja alkaa luetella levyn soittajistoa, joka on kosketinsoittajista alkaen kuin rytmimusiikin ”Kuka kukin on”-kirjasta: George Duke, Steve Porcaro, Greg Phillinganes…

– He soittivat levyllä oikeita syntikoita, analogikamaa – olikos midi silloin jo keksitty?

Robinson pysähtyy kesken muistelon. Toimittaja laskee nopeasti, että Michael Jacksonin levy taidettiin julkaista kolmisen vuotta ennen midin esittelyä.
– Aivan, Robinson muistaa äkkiä. – Klikki piti kuitenkin olla, semmoinen hirveältä kuulostava boksi, joka tahdistettiin vielä filmiruutuihin eikä musiikilliseen tempoon niin kuin myöhemmin.

Kankeasta koneympäristöstä huolimatta JR allekirjoittaa edelleen yli kolmen vuosikymmenen takaisen tuotantojäljen. Bruce Swedienin äänittämä levy kuulostaa hänen korvissaan radiossa paremmalta kuin tämän päivän digitaaliset ylikompressoidut masterit.

 

Sessioiden loppu

Kovimpien ammattikehien studiotyöskentelyn arjesta JR paljastaa, että rumpalinkin edessä on aina jonkinlaiset nuotit. Jos ei ole, JR kirjoittaa ne itse tai sitten rytmiryhmä laatii porukassa komppilapun.
– Se on yksi iso ero oman sukupolveni ja nuorempien välillä, että saimme eteemme aina hienosti kirjoitettuja biisejä, jotka pystyimme taitavina sessiosoittajina muuntamaan hiteiksi.

Robinsonin tapainen kovaksi keitetty studiomuusikko taitaa olla oikea mies arvioimaan sessiomaailman muutoksia. Monissa maissa studiomuusikon ammatti on käytännössä kadonnut, myös Amerikassa, jossa normisessiot ovat radikaalisti vähentyneet.
Robinsonin tasoiselle on toki aina kysyntää kaikenlaisille spesiaalikeikoille, mutta perusammattilaisia muutos on rokottanut pahasti.

– Levymerkit ovat liki kadonneet eikä radiossakaan ole enää ihmistä levyjä pyörittämässä; mutta eipä nykyään tunnu syntyvän kyllä enää kovin hääppöisiä biisejäkään!

– Huippuvuosina meikäläisellä oli kolme settiä pystyssä eri studioissa Los Angelesissa, ja soitin niitä kaikkia joka päivä! Nyt minullakin on oma paja, koska tuottajat karsivat kuluja, eivätkä maksa enää tuhansia per päivä saadakseen pohjat kasaan isossa studiossa.

Niinpä tuottajat tilaavat nykyään JR:ltä rumpuraidan, jonka hän taltioi Pro Toolsilla omassa studiossaan. Joskus mukaan liittyy myös basisti, vaikkapa Nathan East. Tällä menetelmällä on kuulemma syntynyt jo satoja levyjä.
– Kaipaan kieltämättä vanhoja aikoja, jolloin sai soittaa livenä isossa huoneessa yhdessä koko rytmisektion kanssa.

 

Oma juttu ennen kaikkea

On pakko kysyä, onko John Robinsonin tasoisella ässällä aikaa, tai tarvetta, treenaamiseen?
– Aikaa ei ole, tarvetta on. Onneksi tunnen sen verran hyvin kroppani, että jos olen menossa haastavaan soittotilanteeseen osaan valmistautua muutenkin kuin treenaamalla fyysisesti. Esimerkiksi ennen keikkaa henkinen valmistautuminen ja pieni venyttely voi riittää, kun sen tekee oikein.

– Silloin kun on paljon töitä, ei ehdi eikä tarvitsekaan harjoitella, mutta heti kun tulee pari viikkoa vapaata niin totta hitossa on pakko muistuttaa aivoja ja lihaksia siitä mitä niiden pitäisi klaarata.

– Toki olisi paljon mitä voisi opetella. Nostan hattua Steve Smithille, joka treenaa hullun lailla intialaista rytmiikkaa, mutta ei minulla ole kärsivällisyyttä semmoiseen. On niin paljon muutakin mihin haluan käyttää aikaa, perheestä alkaen. Minulle elämä ei ole pelkkää rummuttamista.

Lohdutan JR:ää, että eiköhän Steve Smithin taidoista ja tyylistä kiinnostunut asiakas soita Smithille. Ja sitten kun tuottaja kaipaa JR:n tavaramerkki-groovea hän kyllä osaa ottaa yhteyttä toiseen mieheen. Robinson tykkää ajatuksesta.
– Tuohan on totta! Steve Gaddilla oli tapana tokaista, jos häntä pyydettiin soittamaan komppi tai filli jonkun toisen rumpalin tyylillä: ”No mene palkkaamaan se toinen!”.

 

Retroa teipillä

JR yllättää kertomalla, että käyttää lähtökohtaisesti samanlaista rumpukattausta studiossa ja keikoilla. DW:ssä viehättää tehtaan uuttera kehitystyö ja usko siihen, että akustisiakin rumpuja voi edelleen parannella. Esimerkiksi virvelissään JR käyttää DW:n uusinta Mag-mattomekanismia, joka perustuu magneettiin ja kolmiportaiseen kytkimeen. Systeemillä saa erilaisia virvelisoundeja lennosta, joten sillä voi kätevästi välttyä keikalla rummun vaihtamiselta.

Muutakin rummustoa toki säädetään biisien välillä; haitsun yläpeltiä justeerataan, kalvoja viritetään. Tämän osalta JR virittää ensin alakalvon haluamaansa sävelkorkeuteen, hakee sitten lyöntikalvon samaan vireeseen niin, että kalvot alkavat resonoida keskenään. Sen jälkeen hän venyttää lyöntikalvoa ja löysää sitä hieman jolloin ääni alkaa ”taipua”. Ja se on siinä.
– En yleensä viritä rumpujani ominaisvireisiin, jotka tehdas on runkoihin merkinnyt vaan kulloinkin tarkoituksenmukaisiin intervalleihin. Etutomien väli on jotain pienestä terssistä kvarttiin, toisinaan saatan hakea oktaavin 12-tuumaisen ja 16-tuumaisen välille.

Virveliosastolla Robinsonin nykyinen ykkössoitin on DW:n kuparinen snare, ja lisäksi hyllystä löytyy mitä vain Ludwigin Black Beauty -klassikoista eri sukupolvien Yamahoihin ja Pearleihin. Laajasta valikoimasta on hyötyä, sillä levysessioiden lisäksi elokuvien soundtrackit ovat aina työllistäneet Robinsonia paljon.
– Viime aikoina Starsky & Hutchin tapaiset retrorainat ovat olleet muodissa, ja niillä voin käyttää suoraan komeroista kaivettuja vanhoja virveleitäni, joissa on tallella sen ajan löysät vireet, ja paksut Pinstripe-kalvot teipistä tukossa! On jykevä soundi ja varmasti toimii, JR naureskelee.

 

Kamat vaihtoon

Bassarityöskentelystään neuroottisen tarkka Robinson on vaihtanut pedaalia useaan otteeseen, aikojen ja soittotyylin vaihtumisen myötä. Hän selvitti kimurantitkin jutut pitkään yhdellä pedaalilla, kunnes löysi lopulta Axis Percussionin, jonka suoravetoinen tuplapedaali teki vaikutuksen. Soundin viimeinen niitti on varsien päihin löytyneet neliönmuotoiset puunuijat.

Samoin varsinaisessa rumpukattauksissa mieltymykset ovat vaihdelleet vuosien varrella. Ammattiuran alkuvaiheessa alla oli 22-tuumainen Gretsch, jonka sointi tuli ikuistetuksi myös Jacksonin ”Off the Wall”-albumin raidoille. Gretschistä JR vaihtoi paria tuumaa isompaan Slingerland-kattaukseen.
– Joskus vaihdan jopa 26-tuumaiseen bassariin, mutta siinä haittaa ettei bassarin korkeuden takia voi oikein käyttää etutomeja. Sen etukalvossa ei ole reikää, joten soittaminen palauttaa niin paljon ilmaa takaisin lyöntikalvoon, että joutuu opettelemaan erilaisen soittotekniikan.

Edellisen täydellinen vastakohta on muun muassa Quincy Jonesin ”Dude”-albumilla käytetty Gretschin moposetti.
– Viritin bassarin niin matalalle kuin mahdollista, ja laitoin reiän etukalvoon, niin soitto ei liikuta ilmaa lainkaan! Sen levyn bassarisoundi on muhkea, mutta se on tuotettu 18-tuumaisella rummulla!

 

Pinta-alaa pelleissä

Kapulat ovat ainoa asia rumpalin ja instrumentin välillä, ja siksi ensiarvoisen tärkeitä. Robinson käyttää nykyään Regal Tipin mittojen mukaan tehtyä ”JR”-mallia, joka on puolisen tuumaa tyypillistä 5A:ta pidempi. Vähän pyöristetympi nuppi sopii niin beboppiin kuin kovaan rokkiin. Myös miehen nimikkovispilät ovat tuuman verran perussuteja pidemmät.

Symbaaliosastolla Robinson on ollut jokusen vuoden Paisteen miehiä. Rakkain kapistus on Twenty Masters Collection -sarjaan tilaustyönä sorvattu paksu 24-tuumainen Signature Groove Deep Ride.
– Se on tyylillisesti monipuolinen pelti, selkeä kaikilla volyymeilla. Samalla symbaalilla voi vetää bebopia, rhythm & bluesia, big band -musaa ja rock’n rollia. Kupu on aika matala, jotta se sointuu peltisoundin kanssa.

Crasheina JR käyttää kolmea 19–20-tuumaista Signature-sarjan Full Crash- ja Dark Energy -peltiä, ja varsinkin levyillä kompataan 15-tuumaiseen Dark Energy-haitsuun. Mies on tosiaan viehättynyt isoihin pelteihin, sillä Paiste sorvaa hänelle parhaillaan 16-tuumaista Sound Edge -haitsuparia. Aksentti-symbaalien kattauksen täydentää tyypillisesti Paisteen Swish tai niittipelti.
– Kun työn alle tulee uusi biisi, lähden symbaaleissakin peruskattauksesta liikkeelle, mutta korvaan peltejä yksi kerrallaan tarpeen mukaan. Jos tuntuu että Deep Ride -vakio on liian tuhti, voin vaihtaa tilalle vaikka Flat Riden.

 

Suuruuden resepti

Mikä tekee suurenmoisen rumpalin, onko se soundi, tyyli vai jokin muu seikka? JR vetää henkeä ja alkaa ladata.
– Ensinnäkin suuruuden saavuttaminen vie vuosia. Se edellyttää vankkaa pohjaa, ja pitkää listaa töistä joissa on ollut mukana, töitä jotka on viety päätökseen asti.

– Rumpali on se tyyppi bändissä joka pitää tempoa, joten täytyy olla hyvä tai mieluusti loistava ajoitus. Oma tyyli kehittyy sen päälle, jos kehittyy. Yleensä tyyli alkaa muodostua kuuntelemalla ja kopsailemalla omia idoleita. Jos ei varasta juttuja sellaisenaan, vaan yhdistelee niitä omaan soittoon, voi hyvällä tuurilla jonain päivänä löytää tyylinsä ja päästä esittelemään sitä eteenpäin; tulla itse jonkun toisen idoliksi.

JR:n mukaan lahjakkaatkaan eivät yleensä pääse siihen pisteeseen asti, koska matkalla isoihin kehiin vaikeinta on maltti. Täytyisi pitää pää kylmänä, pysytellä loitolla huumeista ja olla täsmällinen.
– Ihan sama vaikka toistaisin tuon edellisen tuhansia kertoja, tietyntyyppiset muusikot tulevat aina paikalle sekavassa kunnossa ja myöhässä. Sellainen ei toimi yhtään!

Ja luento jatkuu kun on alkuun päästy.
– Rumpujen täytyy olla kuosissa. Vaikka olisi varaton eikä omista paljon kamaa, pulmista selvitäkseen pitää hoitaa reserviin vaihtokalvoja, symbaaleja ja muita varaosia virityspesistä alkaen.

– Ja lopuksi kaikkein tärkeimpänä se, että pitää aina soittaa sitä biisiä mitä ollaan tekemässä. Ja jos jonakin päivänä käy niin, että tuottaja pyytää rumpalia panemaan itseään likoon vähän komppaamista enemmän, silloin voi antaa palaa. Mutta siltikään ei saa lähteä tallomaan melodiaa ja tekstiä. Siinä kaikki.

 

Kurkistus rumalle puolelle

John JR Robinsonin neljättä vuosikymmentä jatkuneeseen ammattilaisuraan mahtuu Live Aidin ”We are the Worldin” tapaisten huippuhetkien ohessa tilanteita, jotka rumpalimme haluaisi mieluummin unohtaa. Hän heittää pöytään pari kokemusta alan rumalta puolelta.
– Melko urani alussa sain soiton Stephen Stillsiltä (Crosby, Stills, Nash & Young). Sessio oli jossain hirveässä läävässä, jossa odottelin tuntikausia jännittyneenä kannut täydessä iskussa, eikä mitään tapahtunut. Sitten paikalle tuli kolme kuubalaista lyöjää jotka eivät puhuneet sanaakaan englantia, ja basisti joka ei ollut häävi. Puolen yön paikkeilla sisään notkuu itse artisti, kimulin ja huumediilerin kanssa. Sessio kesti koko yön ilman että olisimme saaneet mitään aikaiseksi. Kun näin auringon nousevan totesin, että nyt taitaa tämä laji riittää – ja lähdin nostelemaan.

Toinen vastaavanlainen tapaus sattui paljon myöhemmin, kun JR oli vääntämässä rumpuraitaa Laura Braniganin albumille erään ”nimeltä mainitsemattoman tuottajan” ohjastamana.
– Se oli Sunset Sound -studiolla Hollywoodissa, joka on siis paikkana viimeisen päälle. Rumputeknikko tuo, pystyttää ja virittää kannut, minä kuuntelen biisin ja alan soittaa rumpuja sisään valmiin pohjan päälle.

JR huomaa, että tuottaja lasin takana on alkanut imutella jointtia ja fiilistelee talkbackiin: ”Kannut kuulostivat jotenkin… erilaiselta. Miksi et demppaisi rumpujasi?”
JR alkaa kääriä virveliä ja tomeja roudausteippiin, eikä tuottaja ole tyytyväinen ennen kuin sointi on ihan kuollut. ”Jee, nyt on makea soundi, anna palaa” kaveri hihkuu ennen katoamistaan ja jättää JR:n hommiin äänittäjän kanssa kaksin.
– Sitten hän pölähtää takaisin, kun ollaan vedetty jotain kymmenen ottoa, ja ihmettelee: ”Hei, mitä tää on, miksi rummut ovat ihan tukossa?” Vastaan, että ”ehkä siksi, koska ovat ihan teippien peitossa. Jos voisin ottaa ne pois, niin se voisi auttaa?”

Tuottaja vastaa: ”joo, revi vaan tuommoiset teipit helvettiin”, ja kehuu purku-urakan jälkeen: ”no niin, arvasinhan – nyt kuulostaa mahtavalta. Anna mennä!”.

On helppo kuvitella että rumpalimme oli tässä vaiheessa kauniisti sanottuna pottuuntunut.
– Olin veivannut samaa biisiä edes takaisin tuntikausia, eikä lasin toisella puolella pystytä tarjoamaan asiaan minkäänlaista objektiivisuutta. Se oli täyttä sirkusta, palattiin lähtötilanteeseen ja -soundiin.

– Tämäntyyppiseen on tullut törmänneeksi silloin tällöin, useammin kuin haluaisi. Mutta onhan vuosien mittaan ollut hauskaakin!

 

Vetää kaikkien kanssa

Robinsonia ei tarvitse patistella myöntämään, että tietyt levysessiot alkavat ajetun kilometrimäärän jälkeen pikkuisen puuduttaa. Toisaalta, itsehän hän valitsi aikoinaan studiorumpalin uran.
– Syynä valintaan oli se, että levyt ovat ikuisia. Keikka sen sijaan kestää vain pari tuntia ja on sen jälkeen kadonnut.

Annoin JR:n pitää teesinsä, vaikka tässä kohtaa olisi kyllä tehnyt mieli inttää, että ainakin kuulijan näkökulmasta parhaat keikat saattavat olla niin kohottavia elämyksiä etteivät ne haalistu mielestä ikinä.
Yhtä kaikki, kun kuuntelee JR:n muisteloita huimista studiosessioista yli kolmen vuosikymmenen ajalta, tulee pohtineeksi mikä voisi enää sytyttää miestä, joka on vetänyt kaikkien kanssa. Sooloura tietenkin!

Viime vuosikymmenen alkupuoliskolla omiin nimiin tehty debyytti ”Funkshui” on saanut hiljattain jatkoa ”Platinum”-albumin myötä. Molemmilla levyillä rymistelee kovimman kastin rytmiryhmää Leland Sklarista Luis Conteen.
JR intoilee myös 1970-luvun fuusiokvarteteille kumartavasta Native Son -projektistaan, jonka jäseniä yhdistävät huipputaitojen lisäksi ”-son”-loppuiset sukunimet.

Kun laskee yhteen rummunsoiton fyysisen luonteen ja neljättä vuosikymmentä jatkuvan ammattiuran, Robinson näyttää selvinneen yllättävän vähillä vaurioilla. Pahemmat oireet ovat alkaneet ilmoitella vasta varttuneemmalla iällä.
– Pari vuotta sitten niskasta meni välilevy kylmällä ulkokeikalla. Tunto lähti vasemmasta käsivarresta ja sormista, ja jouduin ottamaan steroidipiikkejä suoraan kaularankaan!

Siihen päivään päättyi John ”JR” Robinsonin golfin peluu, iäksi.
Mutta rummunsoitto sen kun jatkuu.

 

Kasettiraiturista Pro Toolsiin

Robinson yllättää teknologisella tiedollaan. Hänellä on ollut jonkinlainen oma äänittämö Tascamin vaatimattoman kasettineliraiturin päivistä alkaen. Nykyään Pro Tools -faniksi tunnustautuva JR miksaa Yamahan digikonsolilla.
– Olen aina ihaillut hienoja äänittäjiä Bruce Swedienista George Massenburgiin, joiden kanssa olen työskennellyt vuosien varrella. Heiltä voi oppia ohimennen kaikkea vaiheistuksesta mikkien kestämiin äänenpaineisiin.
Sen sijaan digitaaliset rummut eivät tänä päivänä enää niin kiinnosta miestä, joka on kokenut alan tuskaiset pioneeri-vuodet. 1980-luvulla JR oli vahvasti mukana Yamahan sähkö-rumpujen kehitystyössä, ja oli lisäksi ensimmäisiä Rolandin V-Drums -artisteja.
– Ja on ikävän paljon levyjä, joilla voi kuulla minun soittavan Simmonsin tomeja, JR melkein sylkäisee. – Tänä päivänä pyrin käyttämään vain akustisia rumpuja, koska haluan pitää soiton inhimillisenä. Jos tarvitaan elektronisempia soundeja, ohjelmoin luuppeja.

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 4/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen ja soittamiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa printti-Riffissä. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

31.07.2016
|
Teksti: Tommi Saarela | Kuva: Rob Shanahan
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy