Nayteikkuna

John Renbourn yhdistää melodian ja säestyksen monessa tyylissä

Ilmoitus Vantaan Martinus-salin ovessa kertoo, että John Renbournin konsertti saattaa myöhästyä, sillä lentokone on Helsinki-Vantaalla vasta kello 18. Kuitenkin jo reilun tunnin päästä hän astuu lavalle runsaslukuisen yleisönsä eteen. Fingerstyle-kitaristilta roudaus ja soundcheck käy nopeammin kuin bändiltä…

 

– Aamu oli pirullinen!!! En ole mikään aamunvirkku, sitten juutuin vielä ruuhkaan ja kaikki meni pieleen. Kun saavuin lentokentälle, näin koneeni lentelevän taivaalla ylitseni! Mutta ehdittiinhän sitä keikalla juuri ja juuri, kertaa helpottunut Renbourn aamun tapahtumia konsertin jälkimainingeissa Martinuksen takahuoneessa. 

Aina silloin tällöin voi keikkamatka – tällä kertaa Pohjois-Englannista Suomeen – saada yllättävän käänteen. Ja keikkamatkojahan John Renbournille on todella kertynyt, jo neljän vuosikymmenen ajalta. 1960-luvun puolivälistä lähtien englantilaiskitaristi on tehnyt uraa kansanmusiikin, folkin, bluesin, jazzin ja klassisen musiikin vaikutteista koostuvalla tyylillään.  

Nämä vaikutteet olivat tietysti läsnä myös lokakuisessa Suomen konsertissa. Kappaleiden tyylihaitari venyi jazz-standardeista (Charles Mingusin ”Goodbye Pork Pie Hat”) Joseph Spencen calypsoklassikkoon (”Great Dreams of Heaven”), puhumattakaan runsaasta amerikkalaisen ja oman saarivaltakunnan kansanmusiikin osuudesta tai Robert Johnson-bluespalasta. Kaiken tämän tulkkina toimi Renbournin hieman klassisvaikutteinen fingerstyle-soitto, höystettynä ”ei niin persoonallisella”, mutta livetilanteessa toimivalla lauluäänellä. 

 

 

Brittifolkin kasvatteja

John Renbournille tällainen monipuolisuus on luonnollista. Lontoossa vuonna 1944 syntyneen kitaristin äiti soitti klassista musiikkia pianolla, ja nuoruudessaan myös John aloitti klassisen kitaran opinnot, jotka tutustuttivat hänet muun muassa Fernando Sorin musiikkiin. 

Mutta 1950-luvun lopun todellinen musiikkivillitys Englannissa oli musiikinlaji nimeltä ”skiffle”. Akustisia kitaroita, pyykkilautoja ja teelaatikkobassoja hyödyntänyt tyyli toimi ponnahduslautana soittamiseen monille tuleville rocktähdille aina Beatlesista Rolling Stonesiin tai Mark Knopfleriin. Bluesiin ja folkiin pohjannut skiffle herätti Britanniassa kiinnostuksen amerikkalaiseen juurimusiikkiin – näin myös John Renbournin kohdalla. 

Skiffle-ilmiöstä kehkeytyi pikkuhiljaa myös brittiläinen folkklubi-ympäristö ja folkrock-liike. Folk-klubit tarjosivat 1960-luvun puolivälin tienoilla englantilaisen vastineen myyntilistoja hallineelle amerikkalaiselle folkille ja folkrockille. Klassisesta kitarasta teräskieliseen akustiseen siirtyneelle Renbournille nuo paikat, esimerkiksi Lontoon Sohossa toiminut Les Cousins -klubi, olivat luonnollinen ympäristö kehittää soittotaitoa ja tavata samanhenkisiä muusikoita. Heitä olivat mm. kitaristit Davey Graham, Bert Jansch ja Martin Carthy, tai vaikkapa Incredible String Bandin Robin Williamson.

1960- ja ’70-lukujen taite oli Englannissa aikaa, jolloin kansanmusiikkia yhdisteltiin eri tyylien kanssa kaupallisestikin menestyen. Bert Janschin ja John Renbournin yhteistyöstä syntyikin Pentangle, jazzia ja brittifolkia yhdistellyt yhtye. Jos Sandy Dennyn ja Richard Thompsonin tähdittämä Fairport Convention edusti brittiläisessä folkilmaisussa rockimpaa asennetta, Pentangle soitti lähinnä akustisia instrumentteja sähköisesti vahvistettuna, ja nojasi enemmänkin jazz-pohjaiseen improvisaatioon. Siksi kiinnostaakin kysyä, tunsiko Renbourn ikinä kilpailuasetelmaa tuon ajan muiden kollegoiden kanssa?

– No kyllähän Incredible String Band tunnuttiin asetettavan aina samalle viivalle Pentanglen kanssa. Managerien mukaan se oli hyväksi bisnekselle! Mutta todellisuudessahan String Bandin Robin Williamson oli hyvä ystävä Bert Janschin kanssa, he jopa saapuivat Lontooseen samalla bussilla Skotlannista!, John muistelee.

– Mutta eipä me toisiamme juuri nähtykään noihin aikoihin, sillä kaikki bändit olivat tuolloin niin paljon kiertueilla... Tunsin myös Sandy Dennyn melko hyvin ennen kuin hän liittyi Fairportin laulajaksi. Sitten vain näinkin hänet eräänä päivänä kiertueelta palatessani laulamassa Royal Festival Hallissa! Robin Williamsonia tapaan nykyään paljon enemmän kuin noina aikoina, Renbourn muistelee brittifolkrockin kulta-aikaa.  

Pentanglen hajottua 1970-luvulla Renbournin yhtyeura jatkui John Renbourn Groupin parissa. Soololevyjähän mies oli tehnyt jo ennen Pentanglen kokoamistakin. Samoin joukkoon mahtuu 1970-luvulta lähtien esimerkiksi duolevytyksiä amerikkalaisen Stefan Grossmanin kanssa, joka suomalaisillekin saattaa olla tuttu lukuisten fingerstyle-kitaraoppaidensa kautta. Joidenkin Renbourn-levyjen mukana onkin ollut myös nuotinnoksia ja tabulatuureja kitaristeja varten – esimerkkinä vaikkapa ”The Hermit”.

 

Erikoisviritykset käytössä

Yksi yhteinen nimittäjä monille brittifolk-kitaristeille on ollut kitaran standardivirityksestä poikkeavien viritysten käyttö. Martinus-salin konsertissaan John Renbourn käyttikin neljää erilaista viritystä. Ensimmäinen setti jazz-kappaleineen taittui kokonaan standardivirityksellä, jonka korvasi toisen setin alussa Drop-D. Tämän jälkeen hän siirtyi modaaliseen DADGAD-viritykseen, kun taas loppupuolen kappaleissa tilalle tuli avoin G. Kiinnostavaa onkin erityisesti se, millä perusteella Renbourn valitsee tietyn virityksen kutakin kappaletta varten?

– Ensimmäisenä asiaan vaikuttaa toki se, onko kyseessä laulukappale. Silloin tietenkin hakeudun sävellajiin ja viritykseen mikä sopii laulajan äänialalle. Sitten pohdin melodian tyyliä, miten se kulkee, mikä sen luonne on – eli mikä sointi olisi kyseiselle melodialle paras, John kertoo.

– oskus vanhat sävelmät kuulostavat hyvältä kun niitä harmonisoi, joskus ne taas eivät vaadi tuekseen tavallista harmoniaa. Yleensä minulla on joku idea kappaleen suhteen ja valitsen sitten virityksen sen mukaan. Toki eri soittajilla on erilaisia lähestymistapoja tähän asiaan. Esimerkiksi Pierre Bensusan alkoi käsittääkseni tietoisesti soittaa hyvin monenlaista musiikkia pelkästään ”dadgad”-virityksellä, saavuttaakseen sillä tavoin originellin soundin. 

Toisaalta tietyn virityksen käytön syynä on usein vain halu löytää helpompi sormitus melodia- ja säestyssoittoa yhdistettäessä. Tästä muistuttaa myös Renbourn:

– Sormitus vaikuttaa virityksen valintaan – vaikkapa parin kielen vireen muuttamiseen. Näin on ainakin käynyt minun kohdallani, melodian rakenne tai säestyskuvio yksinkertaisesti sanelee virityksen. Tätä kautta sitä sitten päätyy soittamaan ikään kuin perinnemusiikin tyylin mukaisesti – itse asiassa varsin moni päätyi!

– En tarkoita, että kitaran standardiviritys olisi mitenkään huonompi, itse asiassa tavallisia harmonioita vaativaan musiikkiin se onkin parempi. Mutta jos kappale itsessään tuntuu vaativan urkupisteääniä tai modaalisuutta ympärilleen, silloin avoimet viritykset ovat usein tehokkaampia, John näkee. 

John kertoo myös siitä historiallisesta tosiseikasta, että menneinä aikoina kitaraa ei tavattu virittää aivan samalla tavoin kuin tänä päivänä.

– Esimerkiksi 1700-luvulla avoimia virityksiä käytettiin paljon nykyistä enemmän. Amerikkalaisessa salonkiperinteessä, joka kehittyi eurooppalaisesta perinteestä, käytettiin usein ns. espanjalaista viritystä, mikä oli yhtä kuin avoin G. Nimitys ”espanjalainen” tulee ”Spanish Fandango” –kappaleesta, joka oli hyvin suosittu kappale salonkiperinteessä. 

– Mutta klassisen kitaran traditioon nuo viritykset eivät sopineet niin hyvin. Ja ehkä klassisen kitaran soittajat olivat myös huolissaan niistä: Ne olivat ikään kuin ”helppo tie” hyvään soundiin – niillähän kitaristi saattoi saada itsensä kuulostamaan paremmalta kuin oikeasti oli!, Renbourn naurahtaa ja muistuttaa vielä: 

– Mutta kyllä varhaiset salonkisoittajat, Fernando Sor sun muut niitä käyttivät! 

Yleensä alennetut viritykset vaativat myös paksumpia kieliä soidakseen hyvin, mutta se ei kuitenkaan ole Johnin mielestä välttämättömyys. 

– No, jos kyseessä on levytystilanne, saatan laittaa hieman paksumman setin sellaista kappaletta varten, jossa soitan avoimella virityksellä. Mutta olen joskus huomannut, ettei asia aina toimi käytännössä niin kuin olisin halunnut. Joskus soitto vaan tuntuu ja kuulostaa paremmalta kun kielten jännite on hieman löysähkö. Enpä tiedä mistä tuo johtuu, mutta kerran esimerkiksi äänitin Bachin G-duuri Preludia ja soitin kitarallani sellomaisessa, kvinttisuhteisessa virityksessä, jolloin matalin kieli kitarassani oli viritetty alas c:hen. Tuolloin paksut kielet eivät ainakaan toimineet.

 

Kitara on fiilisasia

Ilman plektroja pärjäävä Renbourn on soittanut uransa aikana useilla erilaisilla akustisilla ja puoliakustisilla kitaroilla. Sylissä ovat viihtyneet niin Gibsonin J-50 ja 335, Guildin D-55, kuin vaikkapa Franklinin Martin-tyyppiset kitarat. Nykyään ykköskitaran paikan on ottanut englantilaisen Ralph Bownin valmistama, niin ikään Martin-tyylinen soitin. Ovatko ruusupuupohja- ja sivut sekä kuusikansi Renbournin suosikkimateriaalit akustisessa kitarassa?

– Minulla on ollut monta vanhaa kitaraa, enkä oikeastaan edes tiedä niiden kaikkien materiaaleja. Kitaran valmistajat kyllä aina kertovat minulle mitä materiaaleja he ovat käyttäneet, mutta en sitten koskaan lopulta muista niitä. Mutta kaiketi tuon yhdistelmän pitäisi olla se paras. Toisaalta pidän myös vaahteran soinnista paljon, vaahterakoppaisia kitaroita minulla on ollut useita.

Entäpä sitten kaikukopan koon merkitys? Esimerkiksi se Guildin D-55, jolla Renbourn soitti vuosia on dreadnought-kokoa, eli isosointinen varsinkin bassopuolella. Nykyinen Bownin kitara, kuten myös sitä aiempi Franklin, ovat pienempää OM-mallia. Oliko kitaran vaihdossa kysymys selkeämmän soinnin löytämisestä?

– Eipä oikeastaan. Löysin tuon Guildin kitaran kerran Bristolista, kun olin hieman humalassa. Kitara tuntui niin hyvältä, että ostin sen ja soitinkin sitä pitkän aikaa. 

– Useinhan käy niin, että kun ostat kitaran kaupan hyllystä, niin pian huomaat että joitain asioita pitäisi muuttaa. Ennen tapasinkin ostaa suht´ halpoja kitaroita, joita sitten modifioin mieleisekseni – laajensin kielten väliä hieman, muotoilin kaulaa…

– Mutta käsintehdyn soittimen saa jo valmiiksi noihin omiin vaatimuksiin mitoitettuna. Ja tuollainen Ralphin minulle tekemä soitin todellakin on – siinä on kaikki kohdallaan! Itse kopan koolla ei ole itselleni juurikaan merkitystä, enemmänkin on tärkeää että kaula on hieman tavallista leveämpi.

Ralph Bownin kitarat lienevät ylisanojen arvoisia, sillä Martinuksen konsertissa Renbournin kitarasoundi oli sanalla sanoen loistava. Siitä kiitos myös paikan saliäänestä vastaavalle. Vahvistaminen tapahtui kondensaattorimikrofonin ja kitaran oman kontaktimikrofonin avulla. 

– Aina en konserteissa saa eteeni edes kondensaattorimikrofonia, vaan usein tarjolla on vain Shuren 57 tai vastaava. Kitarassa minulla on Rare Earthin mikrofoni ääniaukon kohdalla, ja käytän lisänä L.R. Baggsin esivahvistinta. Yleensä haen kitaran mikrofonista tummempaa sointia ja toisesta mikrofonista taas kirkkaampaa ääntä. Sitten vain hieman kaikua ja se on siinä. Näillä eväillä pärjään ihan hyvin, eikä minun tarvitse kantaa liian paljon tavaraa keikkareissuilla, John nauraa.

 

Kitara ei ole aina tärkein 

Yhdysvaltalaiselle, kansanmusiikkiin ja maailmanmusiikkiin erikoistuneelle Shanachie-levymerkille tällä hetkellä levyttävä John Renbourn jatkaa uraansa tuttuun tapaan eli kiertueilla, joita jaksottavat ajoittaiset levytykset. Soolokeikkojen ohella häntä on viime aikoina kuultu usein duona ex-Pentangle -laulaja Jacqui McSheen tai Incredible String Bandin Robin Williamsonin kanssa. Edellinen uusi John Renbourn -levytys tosin on jo vuodelta 1999.

– Minun on tarkoitus tehdä Shanachielle sarja levyjä, mutta se projekti on nyt ollut hieman jäissä koska soitan konsertteja niin paljon. Tein heille muutama vuosi sitten levyn nimeltä ”Traveller’s Prayer”, jolla on kappaleita joissa en soittanut kitaraa lainkaan. Levy on hieno, ei niinkään itseni vuoksi, vaan hienojen irlantilaisten perinnemuusikoiden vuoksi. Laitoin soittajat tilanteeseen, jossa he joutuivat soittamaan musiikkia, mikä ei ollut sataprosenttisesti perinnemusiikin kaltaista. Homma toimi oikein hienosti.

Kitaransoitto sinänsä ei siis ole John Renbournille se olennaisin asia musiikista nauttimisessa. Tämä mielikuva vahvistuu vielä juttutuokiomme lopuksi, kun utelen Johnilta hänen nykyisiä suosikkikitaristejaan. 

– Enpä tiedä. Kuuntelen kyllä paljon musiikkia, mutta en välttämättä kitaristeja. Musiikkimakuni on kai niin kuin monella muullakin. Tykkään todella paljon gospelista, vanhasta Staples Singersistä. Myös kantri kolahtaa, jopa kaupallinen sellainen; pidän kovasti Merle Haggardin tuotannosta tietyltä ajalta, ja Jimmy Martinista myös – ja hän jos joku on todellinen punaniska. Toisaalta esimerkiksi Muddy Waters on aina puhutellut minua – siis amerikkalainen musiikki ylipäänsä, John listaa. 

– Tuntemistani kitaristeista nostaisin esiin pari kaveria: Irlantilaisen Clive Carrollin ja jugoslavialaisen Ljubo Majstorovic´in, joka asuu Zurichissa. En sen vuoksi että he soittavat kitaraa, vaan tietenkin musiikillisten ideoiden vuoksi. Clive on hyvä säveltäjä, ja hänellä on hallussaan klassinen puoli. Toisaalta hän on irlantilaisesta perheestä ja tuntee myös perinnemusiikin. Ljubollakin klassinen puolensa, mutta hän soitellut myös Etelä-Amerikassa. Hänelläkin on paljon hienoja ideoita, John kiteyttää.

Näinhän se on. Hyvää musiikkia ei lopulta synny ilman hyviä ideoita. 

Lue myös Riffin Toimituksen tietolaarista tähän samaan haastatteluun  pohjautuva liittyvä artikkeli brittifolkkareiden suosimasta dadgad-virityksestä.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2005. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

 

26.05.2019
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy