Nayteikkuna

Juho Pitkänen – laulu edellä

Juho Pitkänen löysi oman äänensä trubaduurikeikkojen myötä.
Näin syntyi Kihara-taiteilijanimi ja levyllinen omia lauluja. Sen myötä monitaitoinen ammattikitaristi oli valmis karistamaan Hendrix-viitan harteiltaan.

 

Ammattimuusikko ei välttämättä koskaan joudu kohtaamaan yleisön odotuksia artistin tavoin. Yllättävä trubakeikkapyyntö olikin kitaristi Juho Pitkäselle (s. 1986) kova paikka. Bändissä soittamisen sijaan piti laulaa ja viihdyttää, olla yksin vastuussa kaikesta. Trubaduuri on kuin leijonien armoilla, yksin areenalle heitettynä, aseinaan vain laulut ja omat jutut. Aina se ei riitä. Pitkänen joutui ensimmäisellä keikalla myöntämään, että yleisö halusi vain karaokea, ei livemusaa.

”Koin itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun kukaan ei nauttinut mun hommasta yhtään. Mulla tuli aikamoinen kammo sitä trubahommaa kohtaan, tuntui hirveältä soittaa yksin”, hän sanoo.

Keikasta on jo vuosia. Nyt Pitkänen on rutinoitunut esiintyjä, joka tekee valtaosan keikoistaan soolona – ja ihan mielellään. Toki on vielä siistimpää soittaa trion kanssa omaa materiaalia Love Surreal -levyltä.

On alkuilta tsekkiläishenkisessä olutravintolassa. Lavalla seisoo tyylikkäästi pikkutakkiin pukeutunut hoikka, pitkä mies. Hän soittaa vihreällä Stratocasterillaan Dire Straits -klassikkoa Sultans of Swing. Tunnistettavassa kiharapehkossaan hän näyttää pikemminkin newyorkilaiselta artistilta kuin keskiviikon härmäläiseltä trubaduurilta, joka harjaa läpi tutut paratiisit ja doorikset, soolokohdat sivuttaen. 

Ensimmäisen trubakeikan kauhukokemukset pistivät miettimään. Pitkänen oli Pop & jazz konservatoriosta valmistunut sähkökitaristi, joka oli jo kannuksensa hankkinut ammattimuusikko. Erityisesti pelimanni tunnettiin taitavana Jimi Hendrix -tulkitsijana. Hän ei kuitenkaan niellyt tappiotaan ja palannut takaisin rivisoittajaksi. Ikävästä kokemuksesta sisuuntuneena hän otti härkää sarvista ja räätälöi ohjelmiston itsensä näköiseksi. Tärkeää oli tiedostaa omat vahvuudet.

”Näin keikalla trubaduurin ja hän veti ne samat biisit, joita kaikki esittävät. Kun miksaaja totesi, kuinka kaikki trubaduurit säestävät itseään akustisella kitaralla, tajusin, että sähkökitaran soitto on minun vahvuuteni. Laulamista olin opetellut vasta trubakeikkojen myötä.” 

Tästä alkoi prosessi. Hieman yllättäen yksi innoittaja oli Ville Valo, jonka Tavastia-taltioinnin Pitkänen oli nähnyt.

”Ville Valo esiintyi soolona National-resonaattorikitaran kanssa, joka oli mikitetty kahteen pieneen vahvistimeen. Se oli mageen kuuloista! Silloin päätin, että haluan tehdä trubakeikat sähkökitaralla”, kertoo Pitkänen.

Asian lähestyminen sähkökitaristin näkökulmasta teki koko kattauksesta erilaisen. Syntyi myös oivallus, että sähkökitaralla trubaduuri voi soittaa kaiken mitä levylläkin. Materiaali saisi olla omia englanninkielisiä suosikkeja kuluneiden suomirockbiisien sijaan. Pitkänen päätti tehdä kaiken kunnianhimoisesti ja keskittyi opettelemaan kappaleet pieteetillä ja ulkoa. Niinpä kun keikalla tulee Stairway to Heaven, se tulee koko soolon kanssa juuri kuten Jimmy Page sen sävelsi. Syntyi yhden miehen bändi, jonka työskentely poikkeaa huomattavasti lauluvetoisesta jukebox-trubaduurista.

Olutravintolan tunnelma on tihentynyt ja pöydissä kurkotellaan lavalle päin. Tämä kaverihan on taitava. Seuraavaksi pelimanni luuppaa komppiraidan ja alkaa soittaa Mark Knopflerin kitarasooloa. Itse asiassa solistin pehmeä äänikin muistuttaa hyvin paljon Knopfleria. Harvalukuinen, todennäköisesti sattumalta paikanpäälle keskiviikkoiltana sattunut yleisö, on vaikuttunut. Taputusten jälkeen trubaduuri vaihtaa muutaman sanan yleisön kanssa ja esittelee itsensä ”Minä olen Kihara. Nyt soitan pari omaa biisiä tähän väliin”. Raven-biisin intro täyttää huoneen. 

Oma ääni löytyy

Päätös oli myös lähtölaukaus pitkään kyteneelle ajatukselle tehdä omaa materiaalia. Trubakeikkojen myötä oma ilmaisu laulajana oli vahvistunut, ja niin tyylikin alkoi löytyä. Se kuului omissakin biiseissä. Pitkäsen tavoitteena oli pyrkiä tekemään mahdollisimman hyvä laulu, jossa tekstissä on painoarvoa. Näiden esittäjäksi syntyi artistipersoona Kihara, joka poikkeaa all around -muusikko Pitkäsestä.

Singer-songwriter-artistilla ääni on käyntikortti. Kiharalla oma identiteetti oli kuitenkin vielä kitarankielillä. Vaikka laulaminen oli aina ollut luontevaa, oli se uuden opettelua. ”Aika paljon ne pohdinnat ovat liittyneet ulkopuolelta tuleviin paineisiin, että mitähän minusta ja laulamisestani nyt ajatellaan.”

Merkittävä edistysaskel kehittymisessä oli omien laulukamojen hommaaminen. Keikalla miksaus olisi aina omissa näpeissä ja kamat tuttuja. ”Päätin sijoittaa ja ostin kunnon PA:n. Siihen asti kitarasoundi oli ollut mahtava, mutta laululla ei ollut niin väliä. Se helpotti laulamista paljon, kun soundi oli hyvä.”

Paketti alkoi olla kassa ja biisejä oli syntynyt. Silti viimeinen murtautuminen rivimuusikosta artistiksi hirvitti. Tavoite oli korkealla ja mahdollisen kritiikin kohtaaminen aiheutti rimakauhua.

”Olen aina halunnut tehdä omaa musiikkia, mutta siihen on liittynyt pelkoja. Totta kai sitä vertaa omiin idoleihinsa ja halusin tehdä hyvän levyn. Pelotti kuitenkin ajatus joutua muusikoiden analyysin kohteeksi, kun vihdoin tekee musiikkia. Olen niin monta kertaa istunut pöytäseurueessa, jossa on ruodittu jonkun uutta levyä. Mutta sitten tein semmoisen niskalenkin itseni kanssa, että pyrin tekemään semmoisen levyn mistä olisin itse ihan fiiliksissä. Tähän maailmaan ei mahdu semmoista artistia, josta kaikki tykkäisivät. 

 

Hyvässä kitarasoundissa on sustainia

Ennen kuin mennään studioon, luodaanpa ensin silmäys millaisilla vehkeillä Juho ”Kihara” Pitkänen esiintyy ja miten hän on luonut kitarasoundinsa. Kun ihanteet ovat 60–70-luvulla, on ilmeistä, että kamatkin ovat vintage-pohjalta. Pitkänen ei kuitenkaan ole hirttäytynyt dogmeihin. ”Kitara ja vahvistin voivat olla vanhoja, mutta pedaaleissa kaiken A ja O on se, että ne ovat luotettavia ja kuulostavat hyviltä. Esimerkiksi nauhakaiut kuulostavat mielettömän upealta, mutta ovat epäluotettavia.”

Tärkeä kvaliteetti oli sekin, että tarvittaessa laitteen saa hankittua helposti uudelleen. Soundi ei voinut rajoittua vaikeasti korvattavaan boutique-pedaaliin. Keikoilla miehen soundi on aina kaiutettu ja sen karaktääri on iso ”stadionsoundi”. TC Electronics Flashback Delay -pedaali onkin koko keikan päällä. 

”Yksinään Flashback Delay ei menisi seulastani läpi, mutta jos laittaa kaiun mukaan, se tekee siitä tosi musikaalisen. Trubakeikoilla minulla on kaiun ja delayn lisäksi myös Mad Professorin Royal Blue Overdrive aina päällä. Ihastuin siihen, koska se ei muuta vahvistimen luonnetta, vaan antaa minulle lisää pitoa ja hieman kompressiota hiljaa soitettaessa. Kaiku tulee minulla Fenderin Deluxe Reverb -vahvistimesta. Vaikka se on vain yksikabinettinen vahvistin, se kuulostaa isolta ja ilmavalta. Jos soittaisin trubakeikan ilman näitä kolmea efektiä, olisi se sama asia kuin Elton John joutuisi keikalle ilman flyygelinsä sustain-pedaalia”, vertaa Pitkänen, joka toki on tehnyt keikkoja akustisenkin kanssa, kuten kertoi tekevänsä haastattelupäivän iltana. Kuitenkin normaalisoundi perustuu isouden tuntuun – näin siltikin, että volyymi olisi varsin hillitty niin kuin se trubakeikoilla yleensä tuppaa olemana. Tällainen soundi on varsin kaukana akustisesta kitarasta.

”Ajattelen kitaraa niin, että sen pitää soida kuin flyygeli. Legato ja sustain on se juttu, ei gain tai särö. Hyvän kitaristin määritelmä on minusta se, että soitossa on soljuva legato, eikä semmoista töksähtelyä. Tietenkään kyse ei ole vain efekteistä. Kyllä Gilmour tai Pulliainen luovat sen soundin itse. Kaikki hakee samoja kamoja kuin Stevie Ray Vaughan, mutta silti hän on vaikea jäljitellä.” 

Levyllä Pitkänen käytti ainoastaan kolmea kitaraa. Pää-asiallisesti näpeissä oli luottokitara Fender Stratocaster vuosimallia 1963 – lempinimeltään ”Karma”. Toinen suosikki on Schecter, Kitarapaja Telecaster vuodelta 1981.

”Setäni on tämän skitan ensimmäinen omistaja ja se on ensimmäinen sähkökitara, jota olen koskaan kokeillut. Muutamien mutkien jälkeen se löysi tiensä luokseni ja on ollut minulla nyt jo vuosia.”

Akustisena Pitkänen vuokrasi MES-Soitinpankilta Gibson J-35:n vuodelta 1938 (MES-soitinpankin toimintaa esittelevä juttu julkaistiin Riffissä 05/2019). Vahvistimet ovat niin ikään hienoja vuosikertapelejä. Ykkösvahvistin Fender Deluxe Reverb on vuodelta 1968 ja sitä Kihara käyttää niin truba- kuin bändikeikoillakin.

Studiossa mukana oli myös Harri Kosken sessioihin lainaama Fender High Powered Twin vuodelta 1959. ”Käsittääkseni ainoa lajiaan Suomessa.”

Vaikka näpeissä on unelmien soittokamat, on Pitkänen vuosikausien etsimisen jälkeen tyytynyt epätäydellisyyteen. Soundi lähtee näpeistä, kuten sanotaan, vaikka oikeastaan se lähtee mielestä. 

”Se soundi, mitä hakee, pitää olla päässä. Laitteet täytyy käydä läpi ja testata, onko Vox sun juttu vai onko se Fender? Nykyään on hyvä, kun voi kysyä. Kun aloitin, minulla ei ollut nuorena Porvoossa asuessani ketään keneltä kysyä – eikä ollut nettiä mistä katsoa. Kuuntelin levyltä, enkä tiennyt miten Stevie Ray tekee soundin. Videolta näin, että Fogertylla meni kierrepiuha Kustom-vahvistimeen. En tiennyt onko sillä mitään pedaaleita, mutta soundi oli maailman hienoin. En muutenkaan tiennyt miten niitä soundeja tehdään, mutta kun kokeilin ja hain, alkoi hahmottumaan miltä haluan kuulostaa. Se etsintä ei ole ikinä valmis, mutta olen tullut siihen tulokseen, että loput on treenistä kiinni. Totta kai omassa soundissa on pieniä nyansseja, joista ei pidä, mutta olen oppinut hyväksymään sen. Pitää muistaa, että myös ympäröivä tila vaikuttaa paljon. Jos soundi on himassa hyvä, se on sitten aivan eri keikalla.”

 

Hendrixin kontribuutio

Monille ensimmäinen havainto Pitkäsestä on hänen esiintymisensä Jimi Hendrix -tulkkina. Kitarajumalan housuihin Pitkänen hyppäsi Aleksanterin teatterin tuottamassa musikaalissa, jota on esitetty sen jälkeen Linnanmäen Peacock-teatterissa. Tämän projektin myötä syntyi Room full of Hendrix -trio, joka esiintyi myös Jimi Hendrixin Suomen vierailun 50-juhlakeikalla Kulttuuritalolla. Sinne pääsy oli ensin kiven takana, koska ilta oli jo täynnä nimekkäitä artisteja. Pitkänen sai kuitenkin puhuttua trionsa mukaan esiintyjäksi Kultsan ravintolaan etkoille ja väliajan bändiksi. Se oli hyvä paikka, koska näin yhtye pääsi soittamaan huomattavasti pidemmät setit kuin päälavan artistit. Tämän keikan seurauksena Pitkänen pääsi yhdeksi kitaristiksi, kun Hendrix-ilta lähti seuraavan syksynä minirundille.

”Se musa iski 10-vuotiaana kuin tuhat volttia – maailman hienointa ja primitiivisintä musiikkia! Sen soittaminen vaatii agg-res-sion ja herkkyyden yhtä aikaa, että sille pystyy tekemään oikeutta. Tunnen sen repertoaarin niin hyvin, että voin jäljitellä Hey Joen vuoden 1967 tai 1970 esitetyn version mukaan. Tiedän Hendrixin kehityskaaren. Soitan omana itsenäni niillä keikoilla, mutta totta kai siellä pitää olla fuzz, wah-wah ja univibe, että se soundi saadaan kuulostamaan oikealta. Ei minulla kuitenkaan ole koskaan ollut mitään Marshallin stackejä, vaan soitan omilla kamoillani.”

Hendrix-viitta harteillaan Pitkänen pääsi tekemään hyviä projekteja, mutta pidemmän päälle siitä tuli myös rasite. ”Rakastan soittaa Hendrixiä, mutta haluan kuitenkin luoda omaa musaa ja tehdä sitä artistina. Olen hykerrellyt ajatusta, kuinka jengi tiputtaa neulan Kiharan vinyylille ja odottaa hysteeristä kitarasooloa. Sitten sieltä tuleekin biisejä!”

 

Kovat luut studiossa

Love Surreal -levystään Pitkänen halusi jotain muuta kuin mitä häneltä odotettiin, levyllisen hyviä lauluja. Tuottajaksi Pitkänen pyysi kuitenkin suuresti ihailemansa kitaristi Teemu Viinikaisen. Näin siltikin, ettei Viinikaisella olekaan varsinaisesti tuottajakokemusta. Ratkaisu oli ilmeisesti oikea, sillä lopputulos oli mieleen.

”Jälkeenpäin ajateltuna onnistuin tavoitteissani. Levyllä kuuluvat kaikki vaikutteeni, mutta pääpaino on biiseillä. Tykkään orgaanisen kuuloisesta musasta, mikä on fiiliksellä tehty ja missä on jotain vähän syvällisempää pohdintaa.”

Mikään 70-lukupastissi ei ollut tähtäimessä. Vaikutteet kuuluvat tekotavassa. ”Levy on kokonaan soitettu ilman klikkiä, eikä laulua ole autotunetettu. Siellä on taitava rytmiryhmä ja se kuuluu.”

Tuottaja Viinikaisen panosta Pitkänen kiittelee auliisti. 

”Pyysin Teemua tuottajaksi koska hän kuuntelee musiikkia genrerajattomasti ja omaa aivan käsittämättömän tietämyksen kaikenlaisesta soitetusta juurimusasta. Halusin mukaan bändin ulkopuolisen korvaparin, johon luotan ja jonka mielipidettä arvostan.”

Viinikainen sai demonauhoja kuultavakseen ja kävi seuraamassa yhtyeen treenejä. 

”Teemu kävi treeneissä kuuntelemassa ja teki ehdotuksia sovituksiin. Studiossa soitettiin biisejä pitkälti livenä ja Teemu valitsi parhaat otot, joita sitten käytettiin.”

Maailmanluokan jazzkitaristi osasi myös luoda studioon oikeanlaisen luovan ilmapiirin.

”Teemun kanssa on myös tosi rentoa olla, eikä hän luo mitään jännitteitä ympärilleen. Se on tosi hieno ominaisuus tuon tasoisessa soittajassa.”

Studioon saatiin myös melkoinen legenda, kun Jukka Gustavson suostui kosketinsoittajaksi.

”Jukalla on samanlainen hieno presenssi kuin Teemulla. Mies on nähnyt ja kokenut kaiken. Hän on edelleen innoissaan musasta, eikä saa aikaiseksi minkäänlaista alemmuudentunnetta olemuksellaan. Puhun alemmuudentunteesta, koska se oli minulla läsnä. Ajattelin, että ’ovatkohan nämä biisit tarpeeksi hyviä?’ Tuon prosessin aikana kuitenkin rentouduin. ’Tämähän on vain musaa. That’s it!’”, selittää Pitkänen.

Studiossa kaikki sujui hyvin mutkattomasti. Myös äänitysvastuu oli melkoisen mestarin käsissä, kun mikkejä asetteli Risto Hemmi. Ei ihme, että Pitkänen halusi jättää äänittämisen täysin hänen vastuulleen. ”Mentiin Finnvoxiin, laitettiin styrkkarit valmiiksi ja alettiin vetää. En puuttunut millään lailla siihen, miten Risto äänitti musiikin. Siinä saa kuulua, että se on äänitetty 2019. Tuosta 70-lukuhommasta on tullut minulle rasite, eikä sitä tosiaankaan haettu – pikemminkin ajattomuutta. Halusin, että biiseistä välittyy olennaisin. Kiinnostukseni lähteet, mistä sytyn kaikkein eniten, ovat vuosikymmenien takana. Mutta en voi elää menneessä vaan haluan elää tässä hetkessä”, pohtii Pitkänen.

Kitaristin soundissa on silti aimo annos oikeaa vanhaa rock’n’rollia ja kysyntää on riittänyt moniin projekteihin. Nämä taidot on huomannut myös Remu Aaltonen, joka nappasi Pitkäsen bändiinsä.

”Remuun olen tutustunut aikoinaan Porvoossa ja olin hänen bändissään kymmenen vuotta sitten. Toissakesänä tuli uusi soitto, että olisi eräs yksityistilaisuus, jonne hänet on pyydetty ja haluaisinko tulla sinne kitaristiksi. Tiesin, että vanha kettu haluaa tsekata soittokondikseni ja ennen kuin huomasinkaan, oltiin taas keikoilla soittamassa Hurriganes-musaa.”

Kun Remusta on kyse, ei ole ihme, että Pitkäsellä on myös visuaalinen tyyli kunnossa. Sille on ollut käyttöä myös pienissä elokuva- ja tv-rooleissa. Juice-leffassa Pitkänen näytteli Juice Leskisen kitaristia Jari Yliahoa

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

 

03.01.2021
|
Teksti ja kuvat: Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy