Nayteikkuna

Kalle Torniainen ja Risto Niinikoski – rumpalit biisintekijän asialla

Lavoilta, levyiltä ja televisiosta tutut Kalle Torniainen ja Risto Niinikoski esittelivät näkemyksiään rummunsoitosta Helsingin Arabian nuorisotalolla DAF-yhdistyksen tilaisuudessa, joka veti paikalle tuvan täydeltä alan harrastajia ja ammattilaisia.

 

Kalle Torniaisen ja Risto Niinikosken sessio oli virkistävä poikkeus tyypillisistä klinikoista, joissa esiintyjä lähinnä pätee taidokkailla filleillään ja soittotekniikoillaan. Tällä kertaa oli tarjolla työelämän tositilanteissa testattuja ammattivinkkejä sekä käytännön kypsyttämää asennekasvatusta havainnollisin soittoesimerkein.

Yksi pääviestejä oli, että käyttömusiikissa ammattirumpalille asetetut vaatimukset eroavat täysin itsetarkoituksellisesta apurahoilla toteutettavasta taidenypläyksestä kuten myös ”omin ehdoin” tapahtuvasta bändiharrastelusta. Silti moni soittaja tuntuu lähtevän leipäkeikalle toteuttamaan henkilökohtaisia kunnianhimojaan tai käyttämään esiintymislavaa sormiharjoituksien treenauspaikkana.

Lauluntekijöiden taustalla, popin komppaajana, telkkarivedoissa tai kokkarikeikoilla rummunsoittajan pitäisi muistaa, ettei hän ole levyn tai keikan tähti vaan pitämässä kokonaisuutta ruodussa ja ryhdissä.

 

Setti alttarilla

Rumpaliherrojen jakelemat esimerkit pätevät laajalti paitsi levytys- ja keikkatilanteisiin myös niiden välimaastossa olevaan teatteri- ja tv-työhön.

Torniainen avasi pelin simppelillä mutta svengaavalla kompilla ja toteamalla, että pop-, iskelmä- ja tv-liitännäisessä rumpaloinnissa olennaisinta soitossa on tarkoituksenmukaisuus ja selkeys. Dynamiikallekin on eri vaatimukset kuin ”taidemusiikissa”. Voimakkuuden vaihtelut ovat usein epäsuotavia, ja esimerkiksi virvelin takapotkuiskujen halutaan kuuluvan tasaisella äänenvoimakkuudella.

– Tasainen volyymi ei tarkoita tasaisen lujaa, Niinikoski täsmentää kollegan sanomaa lisäten, että hysteerinen mättäminen on harvoin edes soundillisesti perusteltua, koska rumpu kuulostaa yleensä paremmalta hiljemmin soitettuna.

Tästä päästiin yhteen tilaisuuden pääteemoista – hiljaisen ja yksinkertaisen soiton haasteisiin. Hyväksi havaittu keino vähentää esimerkiksi esiintymispaikan hankalan akustiikan haittoja on yksinkertaisesti hiljempaa soittaminen. Kaksikon mielestä on turha marmattaa huonosta akustiikasta, mieluummin kohdataan tila sellaisena kuin se on ja säädetään omaa peliä paikan mukaan. Molemmilla on paljon kokemusta rumpujen kanssa ongelmallisiksi koetuilta kirkkokeikoista, Niinikoskella esimerkiksi Johanna Kurkelan ja Samuli Edelmannin bändissä, Torniaisella Vesa-Matti Loirin ja Juha Tapion kanssa.

– Akustiikka ei ole koskaan ”huono”, jos sen päättää ottaa kaveriksi. Haastavissa paikoissa vaihdetaan soittotyyliä radikaalisti, soitetaan vähemmän nuotteja ja nekin hiljempaa, Torniainen neuvoo.

 

Bassarilla isoutta

Kaksikko kummastelee yleistä asenneongelmaa, että esiintymisohjeistus ”siellä pitäis’ sitten soittaa hiljaa” tarkoittaa monelle rumpalille jo etukäteen samaa kuin ”huono keikka”. Jos kyse on nimibändistä ja tunnetusta levymateriaalista, rumpalin vakioväite saattaa olla, ettei hän voi soittaa hiljaa koska silloin tulee eri soundi kuin levyllä. Kaksikko toteaa tähän, ettei livesoundin tarvitse olla tallenteen kopio, vaan tilanteeseen sovellettu versiointi.

Toki hiljaakin soittamisessa saattaa tulla raja vastaan varsinkin musiikinlajeissa, joissa hissuttelu akustisella setillä tuntuu vievän pohjan esityksen uskottavuudelta – kuten vaikkapa Hanna Pakarisen esittämässä voimarokissa.

– Jos soitto silloin kuulostaa pelkältä varomiselta se ei kuulosta enää yhtään miltään, Pakarisenkin rumpalina toimiva Niinikoski myöntää.

Tähän löytyy lääkkeeksi setin balanssin muuttaminen – balansseja ei ole yhtä ”hyvää”, vaan useita jotka sopivat eri tilanteisiin.

– Jos soittoon kaivataan isoutta mutta kova paahtaminen ei sovi, annetaan vähän tuhdimmin bassaria! Se määrittää tahdin ykkösen, ja soitto saa ryhtiä ilman että tulee paljonkaan enemmän möykkää.

Samalla menetelmällä, mutta kääntäen, ehkäistään ennalta hääkeikoilta tuttu tilanne, jossa bestman viittoo naama myrtyneenä käsimerkeillään lauteille päin että ”korviin sattuu”. Riittää että pudotetaan virvelin ja symbaalien osuutta, ja heti sattuu huomattavasti vähemmän.

 

Nappi kadottaa tilan

Kaksikko luonnehtii rumpalia tärkeimmäksi soittajaksi määrittämään bändin kokonaissoundia. Ja varsinkin livenä rummut määrittävät pitkälti muidenkin käyttämän volyymin. Rumpalille lankeava isompi vastuu kuuluttaa maalaisjärkeä mukaan.

– Pitää kunnioittaa tilanteen dynaamisia vaatimuksia, ettei tule sellaista fiilistä että heti on keikka pilalla jos asiakas pyytää, että ”voisitko soittaa hiljempaa”! Itse vastaan aina, että ”tietysti voin, tule kertomaan kun alkaa riittää”, Niinikoski valistaa. – Ei musa svengaa yhtään paremmin vaikka kuulijoilta valuisi verta korvista.

Ja korvista puheen ollen, korvamonitorien yleistyminen liki jokaisen bändin käyttöön on kaksipiippuinen juttu kun puhutaan soiton mukauttamisesta tilaan.

– Jos panet napit korviisi, eihän sinulla ole sitten enää mitään tilaa, jonka mukaan soittaa.

 

Virvelistä luonnetta

Virveli on rumpusetin karaktäärisin soitin, joka määrittää mikä on soundin estetiikka – onko se esimerkiksi kireä, kuiva vai lässähtävä. Ja tapa jolla virveliä soitetaan määrittelee tyyliä laajemminkin: soitetaanko selkeästi ja tanakasti takapotkuihin keskittyen, vai kylvetäänkö haamuiskuttelua sekaan.

Monimuotoinen ahkera keikkailu on koulinut kaksikon kyseenalaistamaan rumpumaailman kirjoittamattomat säännöt.

– Olen ruvennut rikkomaan esimerkiksi nyrkkisääntöjä virittämisestä. Kyllä virvelin alakalvoa voi löysyttää, miksi sen pitäisi olla kireämmällä kuin yläkalvon? Niinikoski kysyy.

– Nykyään tulee ruuvailtua virveliä useammin epävireeseen kuin vireeseen. Livenä löysä virveli on usein pehmeä ja hyvä vaihtoehto, mutta levyllä sellainen ei erotu aina kovin hyvin.

Kalvon löysääminen ja reunalyöntien välttäminen ovatkin hissuttelukeikkojen peruskikkoja rauhoitella virvelin dominoivaa vaikutelmaa, ilman että tarvitsee vielä pienentää virvelikäden liikerataa.

– Kun itselläkin rumpujen piti aikoinaan soida keikoilla mahdollisimman vapaina, vaimentamattomina ja pitkään, nykyään läiskin näitä ”limoja” joka paikkaan ja soundi on tarkoituksellisesti ihan tumppu, Niinikoski esittelee kalvoihin kiinnitettäviä geelidemppareita.

 

Haitsua piiskaamassa

Virvelin ja bassarin jälkeen kaksikko ottaa käsittelyyn hi-hatin, ja taas ollaan asian ytimessä: dynamiikan hallinnassa ja setin balansoinnissa. Haitsun maaninen hakkaaminen on kaksikon mielestä energian haaskausta, sillä kyseessä on soitin, jonka dynaaminen alue on lähtökohtaisesti rumpusetin suppein, joten loppupelissä volyymi ei kuitenkaan nouse ratkaisevasti vaikka käsi huitoisi kuin tyylimyllyn siipi.

Ja kääntäen – koska hihat soi omalla taajuudellaan, se kuuluu läpi muutenkin.

– Otetaan esimerkiksi Nykäsen Anssin lanseeraama vihaisen näköinen haitsun piiskaus. Ei hän oikeasti niin kovaa lyö, liike ja soundi vain luo sellaisen vaikutelman.

Jos hi-hatin liika volyymi on ongelma, 8- tai 16-osakomppia kannattaa reilusti harventaa, sillä pisteiskut eivät satu kuulijaan niin kuin jatkuva kouhotus. Kaksikko ehdottaa korvaamaan haitsun osuutta vaikkapa lattiatomeilla, sillä pehmeät soundit miellyttävät korvia enemmän kuin terävät. Tällöin soiton isouttakaan ei tarvitse hakea volyymin nostolla, vaan vaikutelma syntyy käsi kädessä matalien taajuuksien lisääntyessä.

– Eli otetaan iisisti sen haitsukäden kanssa, se on usein turhaa meteliä vaan. Eikä lujakaan haitsu tee kompista isompaa, turha sitä on hakata niin että käsi kramppaa.

 

Soitto alkaa penkistä

Huomio kiinnittyy miekkosten DW-setteihin, joista molemmat näyttävät kotoisasti asetelluilta: kun symbaalit ja tomit ovat hyvin matalalla, ja etutomeja on vain yksi muodostuvat raajojen liikeradat luonteviksi. Jokin on kuitenkin asettelussa vielä olennaisempaa kuin rummut tai pellit.

– Setin tärkein osa on kunnon penkki, jotta istut hyvässä asennossa ja tukevasti. Siitä lähtee kaikki soitto, Torniainen linjaa.

– Puhutaankohan Suomen soittokouluissa oppilaille tarpeeksi musiikin erilaisista estetiikoista? Niinikoski kysyy lopuksi omalta tukevalta penkiltään. – Itse katson rumpalina olevani laulaja-lauluntekijöiden kanssa samassa veneessä ja heidän asiallaan. Silloin ajatus kulkee aina tyyliin: ”tarviiks’ tähän biisiin ollenkaan sitä 8-osahaitsua”?

Eli kaikki rummunsoitossa näennäisesti lukkoon lyödyt tottumukset voi kyseenalaistaa – vaikka se pokkaa vaatisikin.

– Kaikkien soittajien pitäisi pyrkiä siihen että kokonaisuus on tärkein, ja oma soundi on sille alisteinen, Torniainen ja Niinikoski summaavat.

Herrojen oma menestys alalla osoittaa, että sellainen rumpali saa keikan toistekin, joka ei kurkottele takarivistä pätemään vaan osaa sovittaa roolinsa kulloisiinkin raameihin. Joten kerrataanpa: rumpalin tulisi siis osata soittaa tilan mukaan, tilaisuuden mukaan ja musalajin mukaan. Mitä vielä?

– Yksihän on tosi tärkeä: pitää soittaa solistin mukaan! Jos laulaja on hentoääninen tyttö, ei rumpalikaan voi lähteä lavalle meuhkaamaan. Yleisölle rummut eivät ole pääasia, vaan säestyssoitin – laulajaahan ihmiset tulevat katsomaan.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2012. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 

 

06.01.2021
|
Teksti: Tommi Saarela | Kuvat: Juha Tanninen
Juha Puumalainen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy