Komppipari, jolta raskas poljento lähti niin kevyesti – Pecu Cinnari ja Marco Hietala, Tarot

Suru-uutiset koskettavat tänä vuonna muusikkojen yhteisöjä kaikkialla. Niistä viimeisin kertoo, että Tarot-yhtyeen pitkäaikainen rumpali Pecu Cinnari on menehtynyt sairauden uuvuttamana.

Tämä alunperin Riffin printtinumerossa 5/2011 julkaistu haastattelu oli määrä avata verkkoon vasta hieman tuonnempana, mutta tehdään se nyt, Pecun muistoa kunnioittaen.

Yhteiset esikuvat, yhteneväiset näkemykset ja yli 25 vuoden yhteinen bändihistoria muovasivat Tarotin komppiparin soiton hitaasti ja raskaasti rullaavaksi akseliksi, jolle yhtyeen soundi ja musiikki rakentuivat.

Cinnarin (20. 2.1966 – 10. 9.2016) ja Hietalan (s. 14.1.1966) musiikillinen taival oli pitkä ja tuottoisa. Studiolevyjä on julkaistu yhdeksän kappaletta, maailmaa on kierretty ja tänä vuonna vietetään debyyttilevyn 25-vuotisjuhlia.
Myös soittohommissa on ollut mukavasti vaihtelevuutta – etenkin Hietalalla. Tunnettu fakta on, että mies soittaa myös Nightwishin riveissä. Huonommin on tiedossa se, että hän teki välillä studiohommia sessiomiehenä ja soitti komppikitaraa sekä lauloi taustoja yhdeksänmiehisessä soul-yhtyeessä. 

Pecu Cinnari ja Marco Hietala aloittivat soittamisen suunnilleen saman ikäisinä, noin 12-vuotiaina. Pecu tykästyi rumpuihin niin, etteivät muut soittimet ole sen enempää kiinnostaneet.
Marco oli aloittanut laulamisen yksitoistavuotiaana Rainbown Long Live Rock’n’rollin innoittamana ja seuraavaksi vuorossa oli basso ja kitara.

 

 

Cinnarin mukaan hevi on aina ollut homman nimi. Suurimmat oppinsa mies on ammentanut Cozy Powellilta (Rainbow, Black Sabbath), jonka juttuja hän harjoitteli levyjen päälle soittaen.
– Cozylta tuli napakkuus, se häiskä on oppi-isä. Toinen kova on Tommy Aldridge (Ozzy Osbourne, Whitesnake), Cinnari lisää.

Miehillä oli mukava symbioosi kasassa, kun Hietalalla esikuvina olivat taas edellämainittujen kanssa soittaneet Geezer Butler ja Bob Daisley.

Hitaammin on paremmin

Takaisin Tarotiin. Neljännesvuosisadan ajan yhtyeen äänimiehenä niin livenä kuin levyllä toiminut Mikko Tegelman kertoo että rytmiryhmän soitto ei juurikaan ole vuosien aikana muuttunut:
– Siitä on semmonen nuoruuden sähläys hävinnyt. Nyt heidän soittonsa on silleen tyylikkäästi varmempaa. Ei vanhat jaksa enää sählätä.

 

 

Tegelmanin mukaan heavybändin komppiryhmä toimittaa juuri sen, mitä tilataan.
– Tarotin soundi perustuu Hietalan ja Cinnarin soittoon. Varsinkin livetilanteessa heidän tanakka soittonsa toimii kuin unelma. He soittavat välillä jopa niin raskaasti, että tuntuu, että se on pysähdyksissä, mutta liikkuu silti.

Hietala ja Cinnari allekirjoittavat äänimiehen näkemyksen. He vitsailevat suunnittelevansa levyä, jolla yli 120 bpm:n tempot olisi kiellettyjä.
– Me ollaan hyviä soittamaan hitaasti ja raskaasti. Se tulee meiltä aika luonnostaan, vaikka on sen eteen joutunut myös tekemään duunia. Kappaleen ei tarvitse olla nopea rullatakseen.

Aihe kirvoittaa perinteisen heavyn kasvattaman Pecun siunailemaan maailman nykymenoa:
– Tää nopeusjuttu on mennyt ihan yli hilseen. Joka junnu vetää kauheita tempoja. Katotaan metronomista paljon lähtee. Siitä häviää rock’n’roll, mies sauhuaa.
– Mutta ei meilläkään kaikki biisit ole raskaita. Kyllä mekin tykätään tuutata, Hietala lisää.
– Tärkeää olisi muistaa että rock-yhtyeessä soittamista tulisi harrastaa virne, ei irvistys naamalla.

Snadia pohjasyöveriä

Basson tehtävä bändissä vaihtelee eri musiikkityylien mukaan. Funkissa esimerkiksi voisi ajatella, että kitara ja basso ovat vaihtaneet rooleja. Kitara soittaa staattisempaa kompinomaista juttua, kun taas basso sooloilee ja liidaa soittoa.

 

 

Hietalan mukaan hevissä basson ensisijainen tehtävä on tanakoittaa soundia ja kuljettaa kappaletta. Tietysti roolit vaihtelevat eri yhtyeissä. Otetaan pari esimerkkiä maailmalta:
– Metallicassa basso soittaa snadia pohjasyöveriä, mutta Black Sabbathissa taas basso liidaa ihan täysin, Hietala hahmottelee.
– Kun Mr. Iommi (Tony, Black Sabbathin kitaristi) on lyönyt kaksi sointua, niin Geezeriltä (Butler, samaisen yhtyeen basisti) on tullut jo seitsemän ääntä.

– Meillä rytminen ajatus lähtee sieltä ’70-luvulta. Ylätempoissa komppi voi olla hieman etukenoista ja hitaissa enemmän ”laid back”, Hietala selvittää.
– Rytmin pitää elää. Mä vihaan sellaista ”Pro Tools -napakkuutta”; sitä kun rumpali soittaa kuin laskukone.

Miehet kiistävät sen enempää spekuloivansa rytmisillä asioilla. Kun on soittanut tarpeeksi kauan yhdessä, homma on kohdillaan jo luonnostaan.
– 1990-luvulla studiohommia tehdessä noita groovejuttuja joutui miettimään, mutta ei enää. Nyt on jo termit hallussa. Myös Pecun kanssa ollaan kasvettu kimppaan, Hietala kertoo.

Tegelman ruuvaa rumpalin penkkiä pari piirua korkeammalle:
– Etenkin Cinnarin soittostaili on iso osa bändin soundia. Hänellä menee se juttu niin kummallisesti. Haitsu ja virveli kiilaa ja basari tulee jäljessä. Sitten Hietala asettaa itsensä johonkin sinne väliin.
– Marco soittaa bassoaan isolla kädellä ja isku on tanakka. Vähän niinkuin Landolaa soittaisi. Silti se soundi on selkeä ja lepää. Moni soittaa samalla tyylillä, mutta saa aikaiseksi vain pelkkää räminää, Tegelman maalailee.

Rumpalin soittotyyli on muodostunut Tegelmanin mielestä niin tärkeäksi osaksi yhtyeen sointia, ettei ketään muuta pannuttajaa voisi Tarotiin edes kuvitella. Kun bändi teki pari keikkaa tuuraajan kanssa, oli ero selvä:
– Tarotin soundi muuttui hirveästi. Se oli timellisesti kevyempää, vaikka tempot oli samat. Cinnari on vanhan koulukunnan rumpali ja sen kuulee siinä timessa ja soundissa.
– Joo, kyllä sen eron huomasi. Pecu on meidän musikaalinen kiilapoika. Kun pääsi taas hänen kanssaan soittamaan, niin tuntui kuin kotiin olisi tullut, Marco huokaa.

 

 

Tegelmanin miksatessa Tarottia homma on selvää pässinlihaa. Rytmiryhmän tanakka soundi tekee työstä suhteellisen helppoa. Yhdessä kuljetut kilometrit tietysti auttavat matkassa.
– No tottakai kun on tehnyt miljoona vuotta hommia yhdessä, niin kyllähän sen tietää, mitä sieltä tulee. Helppoa ryhmäähän nää on. Tomifilli kun tulee, niin sitä ei tarvitse kaivella. Cinnari osaa lyödä rumpua. On hienoa nähdä, miten heillä homma toimii keskenään. Jos vaikka filli meinaa mennä yli, niin Hietala osaa hypätä mukaan ja paikata niitä mokia.

Ei huonoimmillaan missään

Jos haastateltavilla olisi mahdollisuus päästä kenen tahansa artistin rytmiryhmäksi, kenet he valitsisivat? Ja mitä lukisi CV:ssä?
– Soittaisin Tony Iommille, että oliskos soololevyä tulossa?, Hietala haaveilee ja jatkaa:
– Raskaus ja rullaavuus! Me ei komppiryhmänä olla ehkä maailman kärkikastia, mutta kun nuo kaksi elementtiä yhdistetään, niin aika kärjessä ollaan.

Melkein siis maailmanmestareita, missä he ovat sitten huonoimmillaan?
Cinnari aloittaa kertomalla, että he eivät ole missään huonoimmillaan, paitsi:
– Golfissa ja tenniksessä.
– Ja mäkihypyssä!!, huutaa bändin toinen laulaja Tommi Salmela taustalta.

Miesten mielestä parhaimmillaan heidän toimintaansa voi kuulla Pyre of Gods- ja etenkin Rider of the Last Day -kappaleessa. Etenkin viimeksi mainittu kannattaa tarkistaa. Marco Hietala kertoo adjektiiveja säästelemättä miksi:
– Kyseessä on eeppinen biisi, joka on asettunut bändille hyvin. Se alkaa sellaisella progehtavalla jutulla, johon tulee simppeli iskevä kertsi vihaisen raivopäisellä laululla, jossa käydään kaikki tunteet läpi. Siitä siirrytään rivakkaan triplabasari-meininkiin, jonka jälkeen palataan takaisin ja uhotaan vielä lisää.

Duon toimintaa huonoimmillaan todistaa kappale nimeltään I Spit Venom.
– Sellainen biisinnimi olisi ansainnut paremman suorituksen bändiltä ja paremman biisin, Hietala valoittaa ja Cinnari lohduttaa:
– Onhan noita matkan varrella ollut, muttei montaa.

Rock ei ole vakavaa

Kun Pecu Cinnarilta tiedustelee taistelijaparin ominaisuuksia, ei päätä tarvitse kauaa raapia:
– Helvetin kova basisti. Paras kenen kanssa olen vetänyt!

Marco Hietala pohtii hieman:
– Tota noin niin… Yhtä aikaa vihastuttavin sekä rakastettavin tyyppi jonka olen tavannut. Perfektionisti. Vetää helposti pulttia, jos homma ei taivu. Useasti joutuu sanomaan että rentoudu, tää on vain rockia, ei sen vakavampaa.

Joka bändillä, joka soittajalla on jokin ominaisjuttunsa. Niin myös Tarotin rytmiryhmällä. Bändin ”ulkojäsen” Mikko Tegelmanin vastausta sen parhaasta ominaisuudestaan ei tarvitse arvailla. Hänenkin mielestä Tarotin rytmisektio Hietala/Cinnari on parhaimmillaan raskaimmillaan.
– Uuden levyn Hell Knows ja vanhempi Iron Star. Ne on ultimate raskaita ja niitä on etenkin livenä helkatin nasta miksata. Olen aina digannut hidastempoisista raskaista biiseistä. Onneksi saa olla mukana tässä kaikessa. Hienoja hetkiä, Tegelman herkistyy loppuun.

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffissä. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

13.09.2016
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy