Nayteikkuna

Larry Carlton – herra 335 matkustaa, soittaa ja opettaa

”Matkustan työkseni ja soitan huvin vuoksi”, kiteytti Larry Carlton ammattinsa luonteen 2010 saapuessaan tupakalle Tampere-talon takaovelle. Takana on jälleen yksi konsertti, sillä vielä varhaiseläkeiässäkin legendaarinen sessiokitaristi soittaa musiikkiaan 180 keikan vuosivauhdilla.

 

Larry Carlton on kiistatta ollut yksi 1970-luvun työllistetyimpiä amerikkalaisia studiokitaristeja, joka sittemmin on luonut itselleen melkoisen karriäärin myös itsenään. Hänen monipuolinen soittonsa on koristanut kakkua useilla ajan hammasta kestäneillä levyillä, aina Joni Mitchellistä Steely Daniin tai Michael Jacksoniin, ja sivuaa täten isolla kädellä myös amerikkalaisen populaarimusiikin historiaa. Ja ovatpa Carltonia kuulleet lukemattomat muutkin ihan muuten vain populaarikulttuuria harrastavat, sillä hänen kitaransa soi myös Hill Street Blues -televisiosarjan tunnusmusiikissa. 

Carltonin maine varttuneemman polven kitaristien keskuudessa on vankka ja niinpä Riffin mukana haastattelussa oli tällä kertaa kaksi pitkän linjan suomalaista Carlton-ihailijaa: kotimaisten sessiomuusikoiden kokeneeseen kaartiin lukeutuva Jarmo Nikku sekä kitarapedagogi Jarmo Hynninen. Tapasimme sympaattisen herrasmiehen Tampere-talolla marraskuun alussa, hieman ennen konsertin alkua. Soundcheckin aikataulu oli venynyt, mutta Larry ehti siitä huolimatta vastailla kysymyksiin. 

Jutellessani muutama vuosi sitten persoonallisesta soundistaan ja tyylistään tunnetun Marc Ribotin kanssa, hän mainitsi saavansa nykyään kutsun studiosessioihin lähinnä soittamaan omaa juttuaan. Päätin tiedustella Larry Carltonilta muodostuiko hänelle aktiivisina studioaikoina jokin oma tietty juttu, jonka avulla tuli paljon keikkoja? 

”Kyllä niin tapahtui, ja aika nopeasti tapahtuikin. Studiohommiahan aloin tehdä todella paljon vuonna 1970. Mutta levyttäessäni seuraavana vuonna Crusadersien kanssa, volume-pedaalista tuli tavaramerkkini. Sen jälkeen aloin saada puheluita tyyliin tee se itkevä juttusi. Siitä minut siis tunnettiin, ja sitä juttua osasin myös käyttää hyvin monipuolisesti”, Larry muistelee.

Miten sait alunperin idean ryhtyä käyttämään volumepedaalia sähkökitaran kanssa – tuliko kipinä pedal steel -soittajilta?

”Kyllä, sillä pedal steel tuli tutuksi minulle jo hyvin varhain. Jonkin aikaa nuoruudessani otinkin steel-kitaratunteja yhtä aikaa sähkökitaran soiton lomassa – se oli kai joku vuoden mittainen periodi. Niinpä sekä normikitaran soittaminen että volume-pedaalin käyttö olivat molemmat tuttuja asioita. Studiossa sitten yhtenä päivänä päähäni pälkähti kokeilla niitä kahta yhdessä ja siinähän se juttu oli”, Larry kertoo.

Volumepedaalin käytöstä tuli jopa niin suosittua, että Carlton itse kyllästyi asiaan ja lopetti pedaalin käytön kokonaan joksikin aikaa. Uudelleen juttu nousi esiin myöhemmin 1970-luvulla, kun sitä pyysi Joni Mitchell, jonka varhaisalbumeilla (The Hissing of Summer Lawns, Court and Spark, Hejira) Carltonin soittoa kuultiin paljonkin.

”Soittelin siinä sitten osuuttani Jonille, ja jossain vaiheessa hän pyysi saada hieman sitä itkevää juttua. Niinpä otin taas vaihteeksi pedaalin esiin ja toteutin toiveen. Mutta kyllä jossain vaiheessa oli siirryttävä eteenpäin tuosta jutusta.”

Osallistuitko paljonkin sovitusten tekemiseen soittaessasi noissa varhaisissa Joni Mitchellin sessioissa?

”Joni tuli studioon ainoastaan kasetin kanssa, jossa kappaleet olivat hänen soittaminaan, kitara ja laulu -pohjalta. Minä ja Tom Scott sitten kuuntelimme nauhat ja teimme biiseistä laput. Rytmiosuuksien sovittamiseen puolestaan osallistui koko bändi, sillä olimme tiukasti yhteen nivoutunut ryhmä – soitimme säännöllisesti kerran viikossa Baked Potato -klubilla Tom Scott & L.A. Express -nimellä. Tom puolestaan vastasi yksin levyjen puhallinsovituksista.”

Entäpä Hejira-albumi ja sillä Coyoten kaltaiset laulut? Sovitettiinko ne siltä istumalta studiossa, osana live-ottoja?, kysyy Jarmo Nikku.

”Ai ne, joissa myös Jaco (Pastorius) soittaa? Ne tehtiin ihan päällekkäisäänityksinä, yksi soitin kerrallaan. Joni oli äänittänyt valmiiksi oman kitaransa ja laulunsa, minkä päälle minä soitin seuraavaksi oman osuuteni. Kun itse lähdin studiosta, Jaco tuli jatkamaan jälkeeni. Studioliven tunnelma on Mitchellin ansiota”, Larry paljastaa. 

Noihin aikoihin taidettiin kuitenkin tehdä enemmän myös todellisia livesessioita verrattuna nykyajan studiotyöhön. Kaipaatko sessioita, joissa muusikot soittavat osuutensa samanaikaisesti?

”Soittelin kyllä paljon tuollaisissakin sessioissa, mutta haluan painottaa, että lopetin sessiomuusikon hommat elannon hankkimikseksi vuonna 1978. Joten se oli vain yksi vaihe minun urallani, ja sen jälkeen on ollut muita vaiheita”, Larry toteaa. 

 

Taustalla jazz 

Niin, uraan liittyy myös toinen puoli, sillä Kalifornian Torrencessa 1948 syntynyt Larry Carlton teki ensimmäisen soololevynsä jo vuonna 1968. Kitaransoiton hän oli aloittanut kuusivuotiaana, ja idoleihin kuuluivat paitsi saksofonisti John Coltrane, myös luonnollisesti kitaristit Joe Pass, Wes Montgomery, Barney Kessel ja B.B. King, joiden vaikutus kuuluukin Carltonin soitossa ja soundissa. Jarmo Hynninen tietää Larryn ottaneen Joe Pass ́ilta jopa kitaratunteja. 

”Tasan kaksi”, Larry toteaa ja jatkaa: ”Ensimmäinen niistä oli todella nöyryyttävä. Olin silloin vasta 16-vuotias, mutta luulin olevani kovakin jätkä. Kokemusta soittamisesta oli kymmenisen vuotta, tein jo klubikeikkoja ja rakastin jazzia. Joe oli terävä kaveri, joka pystyi parissa minuutissa huomaamaan oppilaan vahvuudet ja heikkoudet. Hän pyysi minua soittamaan C-blueskierron päälle pelkkiä kahdeksasosanuotteja, mistä pystyy heti kuulemaan tunteeko kaveri harmoniaa laisinkaan – jos ei, lopputuloksena on joko pelkästään vääriä säveliä tai sitten liian valjua kamaa, vailla ainuttakaan alt.-säveltä. Tuon tunnin jälkeen käsitykseni omasta tasostani hieman muuttui – tunsin, etten osannut mitään!”, Larry nauraa. ”Menin takaisin parin vuoden päästä, jolloin tuumin jo pystyväni omaksumaan jotain hänen soittokäsityksestään. Mutta olin kyllä 14-vuotiaasta lähtien kuunnellut Joen soittoa ja treenannut levyiltä sooloja, joten siinä Joe Pass -opintoni.” 

Harjoitteletko yhä ja onko sinulla antaa siihen mitään vinkkejä?

”Ei, sillä nuoruusvuosien jälkeen minulla ei ole ollut juurikaan aikaa harjoitella, kun kaikki studiotyöt sun muu alkoivat painaa päälle. Nythän minä treenaan 180 päivää tien päällä, joten siinä on paljon aikaa pitää kitaraa käsissäni. Mutta toki aina voisin kyllä hyötyä siitä, jos olisi aikaa ihan vain treenata ja tulla teknisesti paremmaksi.”

1960-luvun lopulla studiotyö veikin Carltonin mennessään kymmeneksi vuodeksi, ja samaan aikaan hän oli myös jazzrock-yhtye Crusadersin kitaristi. Vuonna 1977 Larry aloitti major label -sooloartistina Warner Brothersilla, josta siirtyi 1980-luvulla MCA:lle ja sittemmin GRP:n leipiin. Tältä aikakaudelta ovat peräisin monet Carltonin tunnetuimmat ja hyvin menestyneet soololevyt, kuten Mr. 335 Live in Japan (1979), Sleepwalk (1981), Discovery (1986), Last Nite (1987) tai vaikkapa akustisella kitaralla tulkittu Alone/But Never Alone (1986). 1980-luvulla painopiste siirtyi yhä enemmän omaan musiikkiin.

Vuonna 1988 Carltonin ura oli totaalisesti katkolla, sillä hän joutui ampumavälikohtauksen uhriksi Room 335 -studionsa ulkopuolella. Larry kuitenkin kuntoutti itsensä vuodessa ja viimeisteli kesken jääneen On Solid Ground -levyn seuraavan vuoden loppuun mennessä. Sen jälkeenkin omia levyjä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, ja lisäksi Carlton otti vuonna 1997 Lee Ritenourin paikan smoothjazz-kvartetti Fourplay ́ssa.

 

Ajattele sovittajan tavoin 

Oma sooloura on siis ollut vahva, mutta ehkä Carlton kuitenkin parhaiten muistetaan studiomuusikon krediiteistään. Kenties eniten ihailua herättänyt kitararaita Larry Carltonin uralla on komea soolo Steely Danin Kid Charlemagne -kappaleessa. Sekä itseäni että Jarmo Nikkua kiinnostikin tietää, onko tuo soolo täysin improvisoitu vai onko sitä myös sävelletty?

”Soolo on täysin improvisoitu”, toteaa Larry yksikantaan, ja jatkaa: ”En ole koskaan soittanut sävellettyjä tai etukäteen rakennettuja sooloja.” 

Totean sen kuulostavan kuitenkin osin kuin sävellykseltä, ja Jarmo Nikku lisää esimerkeiksi myös Third World Manin sekä Christopher Crossin I Really Don ́t Know Anymore -kappaleen, joissa on niinikään täydellisiä kitararaitoja. 

”Ymmärrän kyllä asian. Mutta niin vain tapahtuu, jos saa tarpeeksi mahdollisuuksia”, sanoo Larry, ja valaisee asiaa tarkemmin: ”Muistan kuinka joskus vuoden 1972 tienoilla kävelin kadulla oman suosikkistudiomuusikkoni, Louie Sheltonin kanssa (mm. Lionel Ritchien Hello-kappaleen kitarasoolo). Hänen soittamissaan levytyksissä kitara miksattiin aina ihan pintaan laulajan rinnalle, sillä se oli niin olennainen osa kokonaisuutta. Sen sijaan minun sessioissani se jätettiin aina paljon alemmas. Siinä kävellessämme kysyin, miten hän oikein saa kitaransa aina istumaan niin hyvin kokonaisuuteen? Ja Louie vastasi yrittävänsä ajatella sovittajan tavoin. Hän ei siis lähestynyt asiaa niinkään kitaristin näkövinkkelistä. Tuo oivallus muutti urani suunnan, ja olin sen jälkeen studiossa kypsempi muusikko. Kun ajattelee sovittajan eikä vain kitaristin tavoin, on mahdollisuus improvisoida sävelletyltä kuulostavia sooloja.”

Olitko noissa Steely Danin sessioissa myös bändinjohtaja, sillä olit kirjoittanut laput?, kysyy Jarmo Nikku vielä aiheesta.

”Kyllä niin on mielestäni oikeutettua sanoa. Steely Danin kundit toivat kotiini sävellykset kaseteilla, joista me kuuntelimme ne yhdessä. Sitten he jättivät kasetit minulle, ja minä tein niistä laput muille. Itse sessioissa olin ikään kuin yhdyshenkilö heidän, bändin ja tarkkaamon välillä.”

Antoiko työsi Steely Dan ́in kanssa myös potkua omalle soolourallesi?

”No eipä siitä todellakaan mitään haittaa ollut. Olin todella yllättynyt saamastani huomiosta The Royal Scam -levyn ilmestyttyä. En tajunnut, että se voisi olla niinkin tärkeä kuin oli. Siitä oli helppo jatkaa omien juttujen parissa.”

 

Jyrkkä ei efektilenkille 

1970-luvun studiosessioissa Larry Carltonin kitaravahvistin oli yleensä Fenderin pieni combo, Princeton tai Tweed Deluxe. Sittemmin hän on soittanut Dumblella, mikä myös perustuu paljolti Fenderin kytkentöihin.

”Kun Howard Alexander (Dumble) alkoi valmistaa vahvistimiaan, ne olivat ylivoimaisia mihinkään aiemmin kokeilemaani verrattuna. Muuntajista tullut headroom takasi mukavan laulavan soinnin ilman, että vahvistin oli turhan ruvella. Siihen aikaan se oli hyvin erikoislaatuista. Nykyään jotkut rakentajat ovat mielestäni saavuttaneet tuon tason, mutta silloin hän oli ainoa.”

Tänään et kuitenkaan soita Dumblella. Onko sinulla mitään suosikkivahvistinta raiderissa, kun kierrät maailmalla?

”Ei sellaista ole”, Larry naurahtaa… ”Tiedetään, että en soita Fenderin Twinillä, mutta juuri se on yleensä tarjolla missä tahansa maassa ja kaupungissa. Ja sellainenhan tuolla lavalla tänäänkin on. Mutta kyllä me saamme hyvän soinnin aikaiseksi…” 

Muistelen kuulleeni, että Howard Dumblella on ollut sormensa pelissä myös Larryn käyttämässä volume-pedaalissa.

”Joo, tai siis käytin Dumblen modifioimaa Sho-Budia, mutta en enää. Se oli silloin uusinta teknologiaa, mutta nyt jo vanhaa. Kitarateknikkoni Rick osaisi kertoa tämän uuden pedaalin nimen… No, se on joka tapauksessa tehty jossain Alabamassa, ja monet Nashvillen steel-soittajat käyttävät sitä myös. Soundi on erittäin kirkas ja puhdas.”

Kotimaassa keikkailessasi käytät Dumblen ohella myös Mackien mikseriä, josta tulevat vain efektit, kun taas kitaravahvistimesta kuiva soundi. Onko tuo idea peräisin stu- diosta?

”Kyllä. En ole koskaan pitänyt siitä soundista joka syntyy kun efektit kytkee niiden omaan lenkkiin vahvistimessa. Kerran olin sitten soundcheckissä todella turhautunut, joten pyysin vahvistimen eteen ylimääräisen mikrofonin, jolla otettiin signaali pelkästään efekteille. Tällä tavoin efektejä syöttää vahvistimen sointi, kuten studiossakin.”

Alone/But Never Alone -levyn napakka akustinen kitarasoundi on aikoinaan soitettu Valley Arts ́in OO-mallilla, joka edelleenkin on Larryn valinta teräskielisissä. Äänitetäänkö kitara pelkästään konkkamikrofonilla vai tuleeko mukaan myös linjasoundia?

”Käytän molempia yhdessä; se, missä suhteessa, riippuu aina ympäröivästä miksa- uksesta. Kuulokkeisiin haluan yleensä vain kitaran linjalähtöä, sillä koen sen selkeäm- pänä kuuntelussa.”

Niin, ja nykyään akustinen vahvistus hoituu muuten suomalaisella tekniikalla. 

”Olen käyttänyt B-Bandia jo vuosia. Pekka Rintala on oikein mukava kaveri!”

Larry lähettää terveisensä, alkaa kirjoitella nimmareita LP-kansiin ja lähtee pikkuhiljaa vaihtamaan esiintymispaidan päälleen.

Ahkeran keikkailun ohessa Carlton on myös aktiivinen opettaja, jonka sivustolla voi lunastaa video-oppitunteja varsin mellevästä valikoimasta.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2010. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

03.10.2021
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy