Nayteikkuna

Lasse Hirvi – rytmimusiikin luottomies

Jo vuosikymmeniä rytmimusiikin palveluksessa työskennellyt kosketin-soittaja Lasse Hirvi on opinto-vapaalla teatteri-muusikon työstään. Ennen kiinnitystään Jyväskylän kaupungin-teatteriin hän toimi pitkään Helsingin Kaupunginteatterissa. Ja koko ajan on siinä sivussa tehnyt kaikenlaista muutakin ”musiikin jokapaikanhöylän” hommaa.

 

Lasse Hirven, 54, ammattimuusikon uran lähtöpisteen voi kenties tarkentaa 30 vuoden päähän, jolloin hän istui ensimmäisen kerran monttuun tuuraamaan pianistia Helsingin Kaupunginteatterin ”Cats”-musikaalissa. Toisaalta kotiseudulla Pohjanmaalla hänellä oli omaa nimeä kantava tanssibändi jo kouluikäisenä, ja niistäkin keikoista palkkaa sai.

– Laskimme äskettäin Sonja Lumpeen kanssa, että ekat keikat, joilta on jotain tienattu olemme tehneet yhdessä jo vuonna 1979. Sonja oli Kaustisen musiikkilukiossa, ja itse kävin peruskoulun yhdeksättä luokkaa. Siitä lähtien olen koko ajan keikkaa tehnyt, eli siinä mielessä voisi sanoa, että nyt onkin jo 40-vuotistaiteilijajuhlani, Hirvi hymyilee.

No, vuosiluvut sikseen. Hirven matka Pohjanmaalta Helsinkiin ja Sibiksen ammattiopintoihin alkoi jazzin merkeissä, tosin takana oli pitkä jakso klassista pianoa musiikkiopistossa sekä paljon keikkoja niin tanssi- kuin kansanmusiikkipuolella. Kansanmusiikista ja 2-rivisen harmonikan parista Hirven soitannollinen matka alun perin käynnistyikin.

Jazz, klassinen, kansanmusiikki ja tanssimusiikkikin kulkivat siis nuoruusvuosina rinta rinnan – ainoastaan rock ei musiikinlajeista tainnut olla niin tapetilla?

– Kyllä sekin, mutta ei perusrokki vaan taiteellisempi ja kunnianhimoisempi progressiivinen rock. Ja sen rinnalla myös jazzrock – tai popjazz, joksi sitä silloin kutsuttiin.

Omiakin keikkailevia bändivirityksiäkin perusteltiin jazzahtavan progen sektorille. Emerson, Lake & Palmer ja muut kiipparivetoiset brittiprogebändit – esimerkiksi Yes, Genesis ja Gentle Giant – olivat kova sana Hirvelle silloin, ja ovat vieläkin. Niiden jälkeen kolahtivat Frank Zappa ja John McLaughlinin Mahavishnu Orchestra.

 

Vauhdissa kyytiin

Lasse Hirven varsinainen ammattimuusikon ura alkoi siis tasan 30 vuotta sitten, kun Helsingin kaupunginteatterin kapellimestarina toiminut Jukka Linkola hälytti parin päivän varoitusajalla Sibiksen jazzosaston piano-opiskelijan tuurauskeikalle ”Cats”-musikaalin pianopulttiin. Homma taisi mennä putkeen, sillä Hirvi jäi orkesterimonttuun pysyvästi.

Ensimmäistä kapellimestarin keikkaa hänelle tarjottiin jo vuotta myöhemmin Linkolan säveltämään ”Kallion kimallus” -musiikkinäytelmään, josta tulikin 1990-luvun alun teatteriyleisön kestosuosikki. Kaikkiaan Hirvi ehti työskennellä HKT:ssä ”vakituisena pätkätyöläisenä” peräti 25 vuotta, ja osallistui ohessa myös Kansallisteatterin ja Ryhmäteatterin produktioihin. Teat-teritöiden sivussa hän keikkaili bändinsä kanssa ja ehti jossain välissä käydä valmistumassa Sibelius-Akatemian jazz-osastoltakin.

Teatterimusiikissa Hirveä viehättää se, että samalla kun nykypäivän musikaaliin tuodaan roppakaupalla rytmi- ja rockmusiikin sävyjä, niihin yhdistyy jostain sieltä progen suunnasta tuttuja elementtejä, kuten korkea laatu ja taiteellinen kunnianhimo – on tahtilajien vaihdoksia, hidastuksia, modulaatioita ja muita klassisia keinoja. Hirven mielestä nykymusikaali onkin usein ”musiikkia parhaimmillaan”.

– Se on taiteellisesti tinkimätöntä, koska sitä voidaan tehdä musiikin ehdoilla. Musikaaleissa biisit itsessään eivät tähtää hittimyyntiin, joten niitä ei tarvitse tuotteistaa eikä yksinkertaistaa sellaisiksi, että varmasti menevät normikansalaiselle radiokuuntelussa läpi.

 

Riskejä ja yllätyksiä

Vietettyään neljännesvuosisadan pitkälti yhden helsinkiläisteatterin luottopianistina, Hirvi sai jokunen vuosi sitten vihiä Jyväskylän kaupunginteatterissa vapautuvasta kapellimestarin paikasta. Alan virkoja ei Suomessa monta ole, joten tilaisuuteen kannatti tarttua, vaikka välimatkaa kotoa työpaikalle kertyikin.

Tänä syksynä Jyväskylän pestin vastaanottamisesta tulee kuluneeksi viisi vuotta, joskin Hirvi on ollut viime syksystä opintovapaalla, ja jatkaa vielä vapaata työloman merkeissä.

Hirvi sanoo olleensa onnekas, että on saanut olla kaikki nämä vuodet tekemässä musikaaleja, joissa on saanut sovittaa ja soittaa ”hyvää musaa”. Helsingin ajalta produktioita on aivan liian monta lueteltavaksi, mutta matkan varrelta mieleen nousevat nopeasti esimerkiksi ”Next to Normal”, salsamusikaali ”Mambo Kings” sekä Tom Waitsin säveltämä ”Black Rider”.

– Ja kotimaisista esimerkiksi ”Peter Pan” ja muutkin Jukka Linkolan jutut. Linkolan musa on aina ihan mahtavaa!

Jyväskylässäkin Hirvi on saanut olla tahtipuikon varressa hienoissa kotimaisissa teoksissa, esimerkiksi Iiro Rantalan säveltämässä musikaalissa ”Ansa”, jota on esitetty myös nimellä ”Patukkaooppera”. Biisien tekstit ovat Heikki Salon.

Toisaalta teatterimuusikon työssä sekin kutkuttaa, että musiikki, jonka eteensä saa ei välttämättä aina olekaan valmiiksi rakasta ja tuttua.

– Tässä on koko ajan riski joutua tekemisiin kaikenlaisen musiikin kanssa, myös sellaisen josta ei lähtökohtaisesti tykkää, Hirvi paljastaa todeten, että tämä vaihtelevuus onkin työnkuvan paras motivaattori.

Tutustuminen musikaaliklassikoihin – esimerkiksi ”West Side Storyyn”, ”My Fair Ladyyn” ja ”Sound of Musiciin” – on ollut hyvin opettavaista.

– Se miten soittimet on orkestroitu, miten kuorot on kirjoitettu… maailmanmusikaalithan voivat olla tosi tarkkaan ja ajatuksella viilattuja. Ja sitten taas joku tyylillisesti selvä rockmusikaali voi olla hyvin viitteellisesti nuotinnettu. Niissähän soittokäytäntö on sellainen, ettei ole järkeä kirjoittaa auki jotain rumpuiskuja. Sen musan toimivuus ja uskottava soundi perustuu soittajien omaan tulkintaan.

 

”Next to Normal” -musikaalin bändiharjoitukset käynnissä Lasse Hirven johdolla vuosikymmenen alussa. Teoksen musiikki on Hirven suosikkeja.
 

 

Jatsin syvin olemus

Teatterissa tapahtuvan vakityön rinnalla on koko ajan kulkenut jazz – muodossa tai toisessa. Jazzin saralta Hirvi on julkaissut yhden soololevyn ja liidaa nimeään kantavaa trioa. Bändilevynkin teko käy toisinaan mielessä, mutta albumille pitäisi löytää muukin pointti kuin pelkkä dokumentointi.

– Eihän levyjä ainakaan myyntiä varten enää tehdä, kun niiden ostaminen ei tunnu kiinnostavan juuri ketään, Hirvi puuskahtaa.

Hirvellä on ”tolkuttomasti” pianistisuosikkeja, joista hän suostuu poimimaan kolme: Herbie Hancockin, Bud Powellin ja sokerina pohjalla Ahmad Jamalin.

– Jamalin tulkinnoissa on vahva draamallinen kaari, hän käyttää rohkeasti hyväkseen nyansseja ja tilaa, mikä on poik-keuk-sellista mainstream-jazzissa. Jamalin 1950–60-lukujen trio, jossa oli rumpalina Vernel Fournier, soitti todella hiljaa mutta mielettömällä imulla ja svengillä.

Myös Hirvelle itselleen trio on jazz-kokoonpanoista mielekkäin.

– Vaikka tykkään säestää ja olen säestäjäksi profiloitunut, pidän pianotrion muotokielestä ja siitä, että taajuuskaista keskialueista ylärekisteriin on täysin omassa käytössäni, siellä ei ole muita melodia- tai sointusoittajia.

Hirvi paljastaa, että maailmalla matkustellessaan hän hyppää ilman muuta lavalle, jos vastaan tulee jazzklubi jossa on jamit meneillään. 

– Olen soittanut Lontoossa Ronnie Scott’silla ja vaikka missä. Ainoastaan New Yorkissa on parempi jäädä katsomon puolelle, taso on siellä niin kova, Hirvi hymähtää.

Jazzin rinnalla suuriin rakkauksiin kuuluu lattarimusa, etenkin afrokuubalainen.

– Salsaa ei vaan pääse soittamaan juuri missään, Hirvi harmittelee. 

– Brasilialaistahan voi soittaa vaikka firman kokkarikeikoilla, se liippaa niin läheltä jazzhommia, mutta afrokuubalaisessa musiikissa asetukset ovat aika erilaiset, jo kokoonpanosta lähtien.

 

Tietoa hakemassa

Lasse Hirven Sibis-opiskelut ottivat aloittamisesta valmistumiseen kuusitoista vuotta, toisaalta valmistumisen tahtiin vaikuttivat ymmärrettävät hidasteet armeijasta kiireiseen keikkailuun. Opiskeluaikoina oli intohimoja itsenäiseen jazz-taiteilijan uraankin, mutta teatterimusiikki vei mennessään – eikä Hirvi ratkaisuaan nyt jälkeenpäin osaa katua.

– Tulin perheelliseksi jo varsin nuorena, niin vakituinen leipäpuu on ollut tarpeen eikä ole tarvinnut kituuttaa vapaana taiteilijana.

Opintovapaallaan Hirvi on päivittänyt osaamistaan ammattimuusikoille tarkoitetussa Metropolian jatkokoulutusohjelmassa. Hirvi on alun perin valmistunut musiikin maisteriksi Sibiksen jazz-osastolta vuonna 2002.

– Noista aiemmista opinnoistani alkoi olla jo niin kauan aikaa, että musiikkibisnes on ehtinyt muuttua tällä välillä todella paljon. Halusin päästä taas kärryille siitä, mitä uutta on tapahtunut – esimerkiksi musiikkiteknologian ja tuottamisen mutta myös markkinoinnin sekä koko netti- ja somemaailman saralla.

Hirvi kokee, että teatterin ohessa muusikkouttaan täytyy saada toteutettua muillakin tavoilla. Ja niitä muita juttuja on ollut helpompi tehdä, kun teatterista on saatu vakituinen leipä.

– Tykkään tehdä omia keikkoja ja häärätä omia projekteja, ja kaikessa sellaisessa nämä jatko-opinnot voivat jelpata paljonkin. Nyt virkavapaalla ollessani keikkailen, sävellän, treenaan ja olen ajatellut edistää ehkä myös pedagogisia opintoja. Eli monta rautaa on tulessa.

 

Sata laulajaa

Jo pitkään yksi tärkeimpiä teatterimusisoinnin ulkopuolisia henkireikiä Hirvelle on ollut lauluklubitoiminnan pyörittäminen. Klubin perusidea on yksinkertainen: solisti vaihtuu joka kerta mutta säestäjä on sama.

Hirven klubi-isännöinti käynnistyi Helsingissä kymmenisen vuotta sitten nimellä ”Sanat ja sävelet Solmussa”. Yksi sen esiasteista oli Hotelli Seurahuoneen jazzklubi, jossa Hirvi soitti vaihtuvien soitinsolistien kanssa.

Siirryttyään Jyväskylään Hirvi havaitsi sisä-Suomen pääkaupungin musiikkielämän varsin vireäksi. Ei kuitenkaan niin vireäksi, etteikö sekaan olisi mahtunut säännöllisesti toimiva ”Kapun lauluklubi”, joka otti tukikohdakseen paikallisten kulttuuriravintoloiden ykkösen, Vakiopaineen.

Klubitoiminta jatkuu tällä hetkellä molemmissa kaupungeissa, niin Jyväskylässä kuin Helsingissäkin. Hirvi laskeskelee, että klubeilla on käynyt solistivieraita vuosien mittaan yhteensä jo satakunta. Esiintyjinä on nähty hyvinkin erilaisissa genreissä vaikuttavia valtakunnan huippunimiä, kuten Aili Ikonen, Maria Ylipää, Sami Saari, Sami Pitkämö, Pauli Hanhiniemi, Johanna Försti, Maria Lund, Eino Grön, Jorma Uotinen

Parikin kertaa kuukaudessa järjestettävän klubin konsepti on Hirven mukaan siinä mielessä haasteellinen, että joka kerta täytyy tsekata haltuun uusi ”kokoillan” ohjelmisto solistin mukaan. Ja vaikka kyseessä ei olekaan konsertti, yleisö tapaa istua hiiskumatta.

– Tunnelma on intensiivinen, joten siinä ei voi fuskata. Varsinkin kun kuuntelemaan tuleva porukka on aika valikoitunutta, ja heidän vaatimustasonsa on korkealla.

Hirvelle itselleen uutta ohjelmistoa lauluklubeissa on yllättäen se, jos solisti haluaakin vetää tuoreempaa suomipoppia. 

– Minulla ei ole mitään tuntumaa siihen musiikinlajiin. En kuuntele sellaista, sillä se ei kerro minulle mitään. Eli tavallaan se kaikkein yksinkertaisin musa on minulle vierainta, Hirvi hymähtää.

 

Kamat tarpeen mukaan

Muusikkona Lasse Hirvi näkee itsensä ennen muuta pianistina, ei niinkään kosketinsoittajana – synavelhosta puhumattakaan. Toki progebändiaikoina Moogit ja muutkin syntikat tulivat tutuiksi, mutta kun nykyään ”töissä” eli teatterissa käytetään työpaikan kamoja, kotioloihin riittää Yamahan Clavinova, joka antaa mahdollisuuden treenaamiseen ja arrailuun kuulokkeiden kanssa vaikka yöaikaan, perheenjäsenien häiriintymättä.

Clavinovan kosketus on flyygelimäinen, ja päin vastoin kuin akustiseen vastineeseensa, digitaalisoittimeen Hirvi saa kytkettyä ulkoisiakin äänilähteitä, vaikkapa musiikkia suoraan Spotifysta.

– Soitinpuolella merkittävin syrjähyppyni pianosta on jazz-urku, jollaisena käytän digitaalisesti mallinnettua Hammondia. Minulla oli jossain vaiheessa kvintetti, jossa soitin uruilla 1960–70-lukujen boogaloo-tyyppistä musaa.

Demojen tekemiseen Hirvi käyttää Garagebandia ellei sitten Cubasea. Sovitukset syntyvät nykyään Sibelius-ohjelmistolla.

– Muita nuotinnossoftia en ole oikeastaan käyttänytkään, ja ennen Sibeliusta kirjoitin käsin. Aloin ottaa näitä datahommia haltuun vasta 2000-luvulla.

 

Partituurin ytimessä

Helsingin Kaupunginteatterin vuosinaan Hirvi nähtiin kapellimestarina tyypillisesti sellaisissa produktioissa, joiden tyylilaji on rytmisempi ja yhtye pienehkö. Niissä johtaminenkin tapahtuu luontevasti pianon takaa, ei orkesterin edessä puikkoa heiluttaen.

Klassisemmissa orkesterimusikaaleissa Hirvi sen sijaan toimi yleensä harjoituspianistina eli ”likaisen työn tekijänä”, jonka tehtävänä on markkeerata kapellimestarille, ohjaajalle ja laulajille yksinään kokonaista orkesteria viikkokausien mittaisen harjoitusperiodin ajan, siihen saakka kun oikea orkesteri instrumentteineen laskeutuu paria viikkoa ennen ensi-iltaa teatterin monttuun.

Hirven mielestä harjoituspianistin tehtävänä on luoda laulajille selkeä kehys, jossa työstää materiaalia kohti esityskuntoa. Silloin on tärkeintä huomioida partituurin musiikillinen ydin sekä karsia epäolennaisia koruja ja tiluja.

– Ei kannata yrittää soittaa kaikkea mitä pianonuottiin on kirjoitettu, kysehän on laulajien harjoittamisesta. Toki jos huomaan, että laulaja alkaa pudota kelkasta, niin voin alkaa tukea laululinjaa soittamalla kappaleen melodiaa.

 

Monimutkaista satsia

Suuren näyttämön musikaaleissa kuorot ovat isoja, Helsingin Kaupunginteatterissa jopa kolmenkymmenen hengen vahvuisia, ja mitä isompi ensemble sen tarkempaa pitää köörilaulannan olla.

Hirven mukaan kuoron äänet on tapana jakaa vasta harjoituksissa, ja joskus laulusatsi on hyvinkin monimutkaista. Neliäänisessä kuorossa esimerkiksi altto ja tenori saattavat jakautua laulupartituurissa vielä pariin eri stemmaan, jolloin lauletaan siis jo kuusiäänisiä sointuja.

Esimerkiksi äänien kestoista pitää syntyä yhteisymmärrys, ja varsinkin konsonanttiin loppuvien fraasien kanssa työskentely on äärimmäisen tarkkaa.

Angloamerikkalaista alkuperää olevien musikaalien lauluharjoituksissa joudutaan lisäksi painimaan fraseerauksen kanssa, sillä taidokkaistakin käännöksistä huolimatta suomea voi olla hankala rytmittää englanninkielellä tehtyihin alkuperäissävellyksiin.

– Olenkin sanonut suomentajille että kääntäkää niin kuin hyvältä tuntuu, me säädämme harjoituksissa rytmitystä, jos käännös ei istu. Siinä pitää vain olla tarkkana, ettei astuta sen rajan yli että loukataan säveltäjän näkemystä.

Hirven mukaan teatteri on muusikkopiireissä haluttu työpaikka: keikkamesta ei vaihdu joka ilta, matka kotoa keikalle on aina yhtä lyhyt, roudata ei tarvitse, työaika on mukava, puitteet erinomaiset ja soitettava musiikkikin monesti mitä parhainta.

Kolikon kääntöpuolella teatterissa soittavalta vaaditaan poikkeuksellisen laaja-alaista muusikkoutta: pitkälinjainen klassinen musikaalimusiikki asettaa uusia haasteita montussa työskentelevälle rytmimuusikolle, vastaavasti klassisesti koulutettujen jousisoittajien ja puhaltajien täytyy hallita rytmimusiikin tyylit, käytännöt ja fraseeraustavat.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

13.09.2020
|
Teksti: Tommi Saarela | Kuvat: Jiri Halttunen
Charlotte Estman-Wennström
Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy