Laura Sippola – kutsumuksena laulunkirjoitus

Laura Sippola punnitsee sanansa tarkkaan puhuessaan laulunkirjoittamisesta. Samaan tapaan punnittuja ovat myös hänen laulunsa, joissa musiikki ja sanat yhdistyvät virkistävän persoonallisella tavalla. Haastattelun aikoihin 2010 Sippola oli kiertueella juuri julkaistun Stadion-albumin tiimoilta.

Laura Sippolan uusimman levyn julkistamiskiertue alkoi toukokuun loppupuolella Jyväskylästä. ”Stadion” oli juuri tullut painosta, ja mukana keikalla oli tietysti Tuki-yhtye: kitaristi Peter Enberg, rumpali Kepa Kettunen sekä Tuure Koskea bassossa tuurannut Eeva Koivusalo.

Vaikka naisartistit myyvät nykyään hyvin ja Sippolankin ”Kesäyö”-biisi on soinut radiossa, ei hänen musiikkinsa ole aivan sitä valtavirtaa. Jyväskylän Popparin ohella bändi julkisti levyään Tampereen Telakalla ja Helsingin On The Rocks ́issa. 

Lauran kanssa Jyväskylän Kirkkopuistossa jutellessa käykin pian ilmi, että laulunkirjoitus on hänelle kutsumus.

Eri laulajille biisejä nikkaroivat tekijät ovat hänen mielestään laulaja-lauluntekijöihin verrattuna aivan eri koulukuntaa ja lajia. Vaikka Sippolankin kappaleita on muutama muukin esittänyt, laulaja-laulunkirjoittajana hän tekee ne ensisijaisesti itselleen ja laulaa ne juuri omalla tavallaan. Hänen mukaansa koko lähestymistapa laulamiseen on lauluntekijämusiikissa erilainen. 

– Kun laulaja-lauluntekijä tulkitsee musiikkiaan, se on suora jatke koetuille ajatuksille ja tapahtumille. Se on hyvin intiimi taidemuoto; ikään kuin ”minulta sinulle”. Sillä on hyvin vähän tekemistä sellaisen ”Hello Helsinki, let ́s rock!” -meiningin kanssa. 

Pääkoppa ja piano 

Lapualla varttuneella ja sittemmin piano-opintojen kautta helsinkiläistyneellä Sippolalla on omanlaisensa ote musiikkiin. ”Stadion”-albumia ovat edeltäneet esikoinen ”Sahara” (2004), EP ”Mieli” (2008) sekä kakkosalbumi ”Toinen” (2009). Niitä kuunnellessa huomio kiinnittyy paitsi Sippolan persoonallisiin kappaleisiin ja niiden tulkintaan, myös hyvään pianonsoittoon. Kuinka paljon juuri tuo pianonsoitto sitten määrittää kappaleiden säveltämistä? 

– No, se on aika lailla lauluntekijämäisesti kimpassa laulamisen kanssa. Useinhan lauluntekijämusassa laulu ja soitto ovatkin paljolti kietoutuneet yhteen. Monet laulaja- laulunkirjoittajat eivät ole mitään mielettömiä virtuooseja kummassakaan, mutta oma tyyli on se juttu.

Mutta jos nyt ajatellaan vaikka toisella albumillasi olevan ”Marttyyri”-kappaleen soinnutusta, niin onhan siellä kuitenkin tavallaan sellaista ”soittajakamaa”.

– Se on hyvä esimerkki. Biisin introhan on koraalimainen ja pianistinen. B-osaan päätin kirjoittaa ensin pelkkää tekstiä ja kokeilla sitten soinnutusta ihan perustehoilla. Se kuulosti lattealta, kun siihen ei muodostunut tekstin kaipaamaa harmonista jännitettä. Sitten sain idean puolidimeistä ja sointupidätyksistä. Niiden avulla sain niitä haluamiani tehoja, joita tuollainen osittain rankkakin teksti tarvitsi tuekseen. Sillä kertaa lopputulos ei syntynyt ihan kertaistumalta, mutta olin kappaleeseen lopulta todella tyytyväinen.

Piano ei kuitenkaan ole Laura Sippolalle se varsinainen sävellysinstrumentti, vaan kappaleet hän tekee valtaosin päässään. Tosin sielläkin piano on jollain tapaa läsnä. 

– Sävellän lähestulkoon aina ilman instrumenttia, mutta mielessä on kyllä vahvasti koko ajan pianon klaviatuuri. Mielikuvitus vaan tuntuu pääsevän liikkumaan vapaammin kun soinnutan päässäni sen sijaan, että soittaisin pianolla. On tietynlainen juhlahetki, kun biisi on valmis ja menen sitten viimein pianon ääreen soittamaan sen. Toki jos harmonian suhteen tulee pattitilanne, yritän selviytyä siitä teoretisoimalla tai kokeilemalla pianon kanssa erilaisia vaihtoehtoja. 

Onko sinulla kehittynyt ajan kanssa jonkinlainen tietty prosessi laulunkirjoittamiseen, seuraavatko siinä tietyt työvaiheet aina toisiaan?

– Biisit syntyvät aika lailla limittäin tekstin kanssa. Yleensä joudun pysähtymään tai palaamaan uudestaan toisen A- osan tekstiin. Yritän myös silloin tällöin kehitellä erilaisia dogmeja, kuten kirjoittaa tekstiä ilman minkäänlaista soinnutusta. Aika lailla tavaksi on vakiintunut sekin, että biisin valmistuttua kirjoitan siitä nuotit. Itse tahtoisin kuitenkin päästä siitä eroon, sillä niinhän siinä käy että ”ken lappuun tarttuu, se lappuun hukkuu”. Nuotti nopeuttaa ainoastaan treenivaihetta bändin kanssa. ”Stadion”-biisien kohdalla aloimme kuitenkin pyrkiä bändissäkin nuoteista eroon. 

Tallennatko ideoitasi jotenkin, vai kulkevatko nekin vain pääkopassa? 

– Hyvin vanhanaikaisella tavalla: kalenteri on täynnä viittä viivaa, lauseen pätkiä ja mitä omituisimpia nuotinkirjoitustapoja. Joskus olen yrittänyt keskittää biisinteon yhteen paperilehtiöön, mutta ilmeisesti se kauppakuitin kääntöpuoli on inspiroivampi kuin tyhjä paperi. 

Fraasin soivuus 

Tekstiensä perusteella Laura Sippola ei ole mikään riimisanakirjatyyppi. Kuinka paljon lyriikkaa tehdessä sitten tulee kiinnitettyä huomiota esimerkiksi loppusointuihin? 

– Riimitys kulkee aina sen mukaan, mitä biisi tarvitsee. En ole kranttu täydellisten loppusointujen kanssa, esimerkiksi ”jalkaa” sanan riimi voi ihan hyvin olla vaikkapa ”antaa”, jos lauseiden mitta ei ole symmetrinen.

Laura korostaakin, että häntä kiinnostaa täydellisiä loppusointuja enemmän fraasin sisäinen musiikillinen soivuus ja sisäsointuiset riimit. Hän laulaa malliksi rivin Bob Dylanin ”Like a Rolling Stone” -biisistä ai-vokaalijonoa painottaen, ja jatkaa vielä oman ”Koko väki koossa” -kappaleensa on rivillä: ”Ei mennyt neitsyys, ei edes maine, mutta aikamoinen paine tuli kotoa…” 

– Tai ”Majakan valossa yö synkkenee…”, eli ”a-a-y-y”, eli avonaisia ja suljettuja vokaaleja. Esimerkiksi Dylanilla tai Paul Simonilla on paljon sanojen sisäistä sointia, mikä tekee lyriikasta musikaalista, Laura jatkaa.

Kielen luonteva rytmi myös laulettuna on Sippolalle tärkeää. Hän ei kuitenkaan täysin vierasta epätavallisia tavujen painotuksia, ja kertookin miettivänsä laulutyyliä jo kappaleen tekovaiheessa. 

– Sanojen rytmiikan kanssa olen tarkka, sillä niiden täytyy kuulostaa puhutulta. Esimerkiksi tästä syystä en harrasta pidennyksiä fraasien viimeisillä tavuilla. Jos biisissä sitten esiintyy epätavallisia painotuksia, teen siitä enemmänkin jutun. Paljon voi tehdä fraseeraamalla, ja mietin laulutapaa jo melodiaa säveltäessäni, kuten myös taukoja ja rytmistä muotoa ylipäänsä. 

Jos sitten siirrytään tekniikasta sisältöön, niin tuo edellä mainittu ”Koko väki koossa” on sellainen kappale, jonka tekstin kuulija voi helposti tulkita omaelämänkerralliseksi. 

– Tuon biisin kohdalla se on sitä. Kyllähän ne tekstit tulevat pitkälti sieltä oman kokemuksen kautta. Mutta toisaalta ne eivät välttämättä aina ole totta, ainoastaan käsittelen niitä sillä tavoin kuin ne olisivat tapahtuneet minulle. 

Ja kun nyt pohditaan vielä lisää tätä sisältöpuolta, niin tuleeko laulunkirjoittajan mielestäsi lukea paljon, ihan noin kielen ja innoituksen vuoksi? 

– Itse koen, että kaikki taide ruokkii toinen toistaan. Kyllähän noista suomalaisista superlyyrikoista kuulee, että he ovat lukeneet kirjallisuutta hirveästi. Haluaisin itsekin lukea paljon enemmän, mutta olen vähän rauhaton luonne. Toivon, että sellainen lukemismoodi tulisi päälle, koska se ihan ehdottomasti ruokkii mielikuvitusta ja sitä kautta myös laulunkirjoitusta. Ajatellaanpa vaikka jonkun Maritta Kuulan tai Kauko Röyhkän tekstejä – herranjestas miten rikasta kieltä! 

Lauluteksti on osa musiikkia 

Miten paljon musiikin tulisi mielestäsi olla yhtenevää tekstin moodin kanssa, ja voivatko vastakohdat täydentää toisiaan? Esimerkiksi uuden levyn kappaleessa ”Kipua kauheaa” musiikki on mielestäni aika alisteinen tekstille.

– Hauskaa, että mainitsit tuon biisin. Siitä kun on tullut myös aivan päinvastaista kommenttia. Osa on kokenut tekstin ja musiikin ristiriitaiseksi, ja kappale on saanut sen takia varsin humoristisen vivahteen. Mielestäni eri jutut toimivat tapauskohtaisesti, eli välillä irvokas vastakohtaisuus alleviivaa tehokkaammin, joskus taas kerronta vaatii vahvaa sävelten ja sanojen yhteyttä. Toisinaan saatan leikitellä ilmiselvällä musiikin ja sanojen yhteydellä, kuten ”Spiraali-kierrossa” (”kip kap kiipeän pitkiä tikapuita taivaaseen…”), ”Stairway to Heavenin” saattelemana. 

Sanojen ja sävellysten suhdetta paljon pohtinut Laura suhtautuu vastentahtoisesti tekstin irroittamiseen siihen kuuluvasta musiikista. 

– Laululyriikkaahan ei ole tarkoitettu luettavaksi vaan kuunneltavaksi. Samaan tapaan kuin juttua kertoessa äänen painoilla, rytmillä ja tauoilla maustetaan kerrontaa, musiikillakin voi vahvistaa kerronnan jännitteitä ja purkauksia, hän muistuttaa.

Sippola ei siis koe vieraaksi ajatusta joskus jopa alleviivata melodialla tekstistä yksittäisiä paikkoja. 

– Sillä voi korostaa fraasien merkittävimpiä sanoja, samoin kuin laulun fraseerauksellakin jonkin verran. Ei liene sattumaa, että Joni Mitchellin ”Strange Boy” -kappaleessa ”We got high on travel” se ”high”-sana on koko kappaleen korkein sävel.

Juuri Joni Mitchelliin Sippolan musiikkia onkin joskus verrattu. Laurahan toki on jonkin verran keikkaillutkin soittaen Bob Dylanin ja Mitchellin musiikkia, ja lisäksi tehnyt tarkkojakin transkriptioita jälkimmäisen kappaleista. Hän ei silti pelkää, että alkaisi kuulostaa liikaa henkilöltä jonka musiikkiin paneutuu. 

– En, koska minulla on kuitenkin aika selkeä oma tyylini. Olen kyllä tehnyt jossain vaiheessa biisejä, jotka omasta mielestänikin kuulostivat Mitchelliltä. Mutta sanoisin kuitenkin kuulostavani aika lailla itseltäni.

Matkailu avartaa 

Onko ympäristöllä jotain merkitystä laulunkirjoituksen kannalta? Joidenkin mielestä ei minkäänlaista, joidenkin mielestä taas jonkinlaista. Koska Laura itse on viettänyt lau- lunkirjoituksensa vuoksi aikaa Suomen ulkopuolella sijaitsevissa taiteilijaresidenseissä, halusin myös kysyä millaiseksi hän kokee noiden aikojen todellisen hyödyn? 

– Olin viime vuonna nelisen kuukautta Pariisissa tekemässä ”Stadion”-levyn lauluja. Elo noina kuukausina oli mielettömän stimuloivaa. Pariisissahan on paljon esteettisyyttä, ja tuli käytyä monta kertaa viikossa museoissa. Visuaalinen taide syttyi aivan uudella tavalla, mikä kylvetti mielikuvitusta paljon.

– Elämän rutiinit muodostuvat itsestään, ja kuvio kapenee ja kutistuu koko ajan. Ainakin olen itse huono pitämään itseäni jatkuvassa etsinnän tilassa. On joku perusnälkä, mutta sen nälän unohtaa. Kun sitten jossain tuoksuu erilaiselta ja näkee uudenlaista värimaailmaa, saavat aistit tarpeellisen sähköiskun. Spiraalikierto kulkee taas hetken aikaa laajemmin. 

Oletko ihan tehnyt biisejä noissa paikoissa vai ovatko kokemukset sitten jälkeenpäin konkretisoituneet uusina kappaleina?

– Sekä että. Beninissä tosin en kirjoittanut mitään, koska siellä piti vaan mennä ja kokea uutta. Pariisissa taas olin yllättävänkin tuottelias; jopa kotimatkalla lentokoneessa kirjoitin ”Majakan”, joka päätyi ”Stadionin” avausraidaksi.

Muutama sana kalustosta

”Stadion”-albumin lauluraidat tallentuivat Macille Sippolan kodin vaatekomerossa Pro Toolsin ja Mboxin avulla. Varsinaisena etuasteena käytettiin Neven Portico 5012:ta ja mikrofonina Peluson P12-mallia.

Lauluntekijän tärkein työväline kotona on kuitenkin Yamahan YUS5-pystypiano, johon suhde on kuulemma kuin ”omaan lapseen”. Keikat taas hoituivat pitkään niin ikään Yamahan P90:llä, mutta nyt käytössä on Clavian Nord Stage sen Rhodes- ja Wurlitzer-soundien sekä hyvän kosketuksen vuoksi. 

– Sähköpiano on minulle aina akustisen pianon korvike. Lavalla energiaa virtaa niin moneen suuntaan kun esiinnyn yleisölle, kuuntelen bändiä, operoin neljällä raajalla ja yritän vielä keskittyä laulamiseenkin. En ole kiinnostunut touhuamaan siinä sivussa vielä laitekioskin kanssa. Omiin tarpeisiini Nord Stage on hyvä siitä syystä, että kaikki on samassa paketissa ja soittamisen tuntu on mukavaa ja vaivatonta.