Nayteikkuna

Masa Maijanen – bassosoolo on yksi turhimpia asioita!

Bassoja, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset basistit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä bassoja”.
Vuorossa Matti "Masa" Maijanen.

 

Masa Maijanen tunnetaan monista ykkössarjan bändeistä sekä sessiosoittajan töistään. Lappeenrannasta kotoisin olevan muusikon instrumentti valikoitui Lauritsalan yhteiskoulun musiikkiluokassa, kun kaveribändissä ainoa vapaa soitin oli basso. Maijanen on pitkälti itseoppinut, ja ”rokkikaava kun löytyi, niin se oli aika hieno asia”. Suvun toiselta basistilta ei tullut suoranaisesti oppeja, sillä ”Paavali oli silloin jo hommissa Helsingissä”.

Maijasen ensimmäinen vakavampi yhtye oli fuusiomusiikkia soittanut lappeenrantalainen Farout. Sitä seurasi täydellinen suunnanmuutos, sillä Maijasta pyydettiin Maukka Perusjätkän bändiin, jossa hän lähti soittamaan Säpinää kansalle ympäri maata.

Maijanen kertoo soittaneensa pääasiassa Fenderin Jazz-Bassoa ”tai sen kaltaisia soittimia”. Hänen mielestään Presari sopii soinnillisesti ainoastaan trio-soittamiseen, jolloin ”soundin tulee olla paksu”. Lisäksi kaikissa Maijasen bassoissa on passiivi-elektroniikka, sillä ”soundin pitää lähteä sormista, eikä siitä että soittimessa on paristo”. Soittimistaan monet Maijanen on hankkinut Kitarapajasta, jonka Masa kuvailee olleen ’80-luvulla ”kodittomien soittajien päiväkoti”, missä tutustui moniin tuleviin työnantajiin. 

Loppuvuonna Masa Maijasta työllistää live-keikkojen suhteen esimerkiksi Hectorin HEXIT-kiertue. Myös uutta tulemista tekevän Broadcastin tulevaa levyä työllistetään. Vierailimme Maijasen kotona ja nautimme hyvistä tarinoista.

 

Fender Jazz Bass, vuodelta ’74 

– Aikoinaan oli muotia, että jokaisella basistilla piti olla kaksioktaavinen Aria Pro II. Minullakin oli nuorena sellainen, mutta pian nimettömän ensimmäiseen niveleen nousi kauhea patti. Mitä kylmempi keli, sitä kipeämpi se oli. Kävin lääkärilläkin. Sitten pähkäilin itse syyn: minulla oli nuorena poikana niin lyhyet kädet, että kun soitti F-asemasta, niin tuli jännetuppitulehdus. Kun hankin Jazz Basson, se hävisi. 

– Maksoin tästä bassosta 600 markkaa kovan laukun kanssa vuonna ’82. Tämä Jazz Bass tuli aikoinaan MS Audiotronille puolalaiselta tanssimuusikolta. Tulli oli ilmeisesti silloin aika tarkka siitä jos myyt Suomeen tuomasi soittimen. Niinpä sarjanumero oli viilattu pois. Jaakko Kiikeri Kitarapajasta selvitti osien perusteella, että vuosimalli on ’74. 

– Yksi Jazz-Basson hyviä puolia on sen kestävyys. Tämäkin soitin on lentänyt tosi monta kertaa naamalleen. Sitten kun sen nostaa ylös, niin se on vielä vireessäkin. Yksi viritin tähän on vaihdettu, se vääntyi niin pahasti. Ja tietenkin nauhat. Heti alussa meni myös tallamikin käämi poikki. Siihen aikaan ei vielä harrastettu niiden uudelleen käämintää, ja koska oli kiire keikalle, niin Jaakko suositteli tuolloin uutta Bartolinin mikkiä, joka laitettiin kokeeksi. Aloin sitten tykkäämään siitä, koska siinä on hieman enemmän keskialuetta. Sittemmin olen laittanut Bartolinit myös pariin muuhun bassooni.

 

Palabasso, Sotakorvaus-Blue, vuodelta ’83

– Tässä on ESP:n runko, Presarin kaula ja tietysti kaksi Bartolinin mikkiä. Soitin kasattiin Kitarapajassa ja Juha Nuutinen maalasi rungon. Värin nimi on Sotakorvaus-Blue. Se johtuu siitä, että kun Suomi hävisi toisessa maailmansodassa, niin Venäjälle tehtiin sotakorvauksina kaikenlaisia jäänmurtajia ja laivoja, mutta takaisinpäin tuli vasemman jalan huopatöppösiä ja sinkkiämpäreitä. Juhan mielestä Suomen lippukin alkoi näyttää jotenkin haaleammalta, joten tämä oli se väri.

– Tätä soitinta käytän hyvin paljon, ja soundillisesti tästä tulee hieman enemmän tehoa kuin vanhasta Jazz-Bassostani. Tämä basso menetti studioneitsyytensä Paven Lähtisitkö-levyllä. Siihen päädyin soittamaan, kun olin katsomassa Little Stevenin konserttia Kulttuuritalolla. Istuin sitten keikan jälkeen alakerrassa tarinoimassa, jolloin Paavali tuli siihen, potkaisi polveen ja kysyi, että tuutko soittamaan levylle? Nykyään käytän tätä paljon Ben Granfeltin kiertueilla. Soitan jonkin verran myös plektralla, joka on jo katoava luonnonvara, ja tämä basso on jotenkin jämäkämpi siihen kuin esimerkiksi Jazz Bass. 

 

”Eeva”, GHS Red, nauhaton basso ESP:n osista 

– Soittimen nimi on Eeva, vaimoni edesmenneen siskon mukaan, joka lainasi minulle rahat tämän hankintaan. Tarina alkoi siitä, että minulla oli joku sessio ’90-luvulla, jossa toivottiin yhteen kappaleeseen myös nauhatonta. Soitin sitten Pajaan, ja kysyin, että löytyisikö osia, joista saisi nopeasti kyhättyä sellaisen? Pyysin vielä nauhan paikkoihin vähän viilua, että näkisi mistä soittaa. Kun minulta kysyttiin, että minkälaisen värin haluat, sanoin, että tuo GHS:n kielipaketti näyttää aika hyvältä.

– Soitonkin sain aika nopeasti haltuun, sillä olin jo aikaisemmin kokeillut kavereiden nauhattomia bassoja. Pitää vain vähän katsoa mistä kohdasta soittaa. Soundin takia käytän vähän ohuempia kieliä tässä soittimessa. Nauhattoman soittajista olen diggaillut luonnollisesti Jaco Pastoriusta, mutta myös eestiläistä Raul Vaiglaa, joka soitti Ultima Thule -yhtyeessä. Heidän kanssaan tehtiin Havana Blackissa kimppakeikkoja Suomessa ja Eestissä. Huikea soittaja. 

 

Epiphonen puoliakustinen bassokitara 

– Tehtiin Kuustonen, Kaartamo, Kettunen -levy ja sen tiimoilta kiertue. Rundilla oli paljon akustista matskua, joten minulla oli Musamaailmasta lainassa Epiphonen muovikoppainen puoliakustinen basso. Ensimmäisen keikan jälkeen Kuopiossa ihmettelin miksi A-kieli soi ihan hillittömän lujaa; kävi ilmi, että kanteen oli tullut halkeama sen alle. Laitoin sitten soittimen kauppaan takaisin.

– Samana päivänä kävin Mikkelin Musiikissa, josta löysin tämän Epiphonen. Testasin kaupan Ampegiin, ja tämähän kuulosti mielettömän hyvältä. Hinta taisi olla 360 markkaa. Silloin oli kuitenkin rahat vähissä, joten soitin vaimolle ja kysyin että sopiiko, jos ostan tällaisen?

No, seuraavana päivänä vaimo soitti minulle Raisiosta, ja sanoi, että täällä olisi nyt tällainen Mazda, joka pitäisi saada. Onko sulla mitään sitä vastaan? Meidän ostosten erotus taisi olla vain jotain 22 000 markkaa…

 

”Bond”, rakentaja Jouko Harjunpää 

– Jouko halusi rakentaa minulle basson, ja kysyi minkälaisen haluaisin. Hän näytti muutaman rakentamansa soittimen, ja totesin, että joku Gibson EB-0 -tyyppinen olisi kiva. Jouko käytti mielikuvitustaan, ja aika nättihän tästä tuli. Skaalanpituus on Fenderiä lyhyempi, ja kauhean ylös tällä ei pääse, mutta esimerksi tulevista Broadcast-bassoraidoista soitin tällä kaksi ottoa ja erittäin hyvältä kuulosti. Hoedownissa tämä toimii myös hyvin vaihtobassomeiningissä. Myös Guitars, Guitars and More Guitars -kiertueella olen soittanut tällä bassolla puolet setistä.

– Jouko teki basson täysin suomalaisista puista. Runko on loimuleppää, kaula loimukoivua ja otelauta visakoivua. Soittimen sarjanumero on 007 eli nimeltään Bond.

 

Bassosoolo turha, melodinen juttu ok

Masa Maijanen edustaa basistina sitä koulukuntaa, jonka mukaan ”bassosoolo on yksi turhimpia keksintöjä koko maailmassa”. Silti Ben Granfeltin triossa orastavaa solistista tonttia on:

– Siellä on sellaisia pieniä juttuja, ja sitten melodisia hommia Benin kanssa kimpassa. Mutta esimerkiksi minun ainoat pedaalit ovat viritysmittarit sekä A/B-boksi, jolla jaan signaalin kahteen eri bassoon. Nuoremmilla kavereillahan on oikein laudat nykyään, mikä tietysti sopii tiettyihin juttuihin. Itse pidän siitä, että jos soitan soolon, niin se on melodinen, ei niinkään tekninen. Haluan soittaa vähän, mutta harkittuja ääniä. 

Maijanen toteaa, että Granfeltin bändissä soittaminen on ollut mukavaa siksikin, että on päässyt ”vanhoilla päivillä” kiertämään Keski-Eurooppaa.

– Käydään siellä pörräämässä pari kiertuetta vuodessa. Keski-Euroopassa musakulttuuri on ihan erilainen kuin meillä: kaikki konsertit alkaa viimeistään puoli yhdeksältä, mieluummin jo aikaisemmin. Jengi tulee töiden jälkeen, juo pari olutta, diggailee musaa, ostaa Beniltä pari levyä ja lähtee kotiin. Hänellähän on siellä jo aika vakiintunut yleisö. 

’80-luvullakin Maijanen kiersi Havana Blackin ja Boycottin kanssa Eestissä sekä Venäjällä. Olosuhteista johtuen noilla kiertueilla tuli vastaan välillä erikoisiakin laitevirityksiä, mutta toisaalta hienoja ihmisiä.

– Olihan se melko askeettista. Eestiin mentiin lautalla yli, eikä ollut fyrkkaa vuokrata pakettiautoa. Soitettiin sitten paikallisella backlinella ja siellä tuli aika kummallisia vahvistimia vastaan, jotka välillä hajoilivatkin. Mutta tuli myös paljon kavereita, joiden kanssa ollaan vieläkin ystäviä. 

Boycott puolestaan esiintyi Moskovan musiikkimessuilla, jossa Polarvox oli ainut tapahtumaan osallistuva länsimainen levy-yhtiö. Bändi soitti 16 keikkaa Moskovan Olympiahallissa. 

– Päiväshowssa yleisöä oli 30 000, ja iltashowssa 60 000. Joka päivä. Ja me vedettiin viisi biisiä playbackina. Mutta kaksi live-keikkaakin tehtiin, ja koko backline tuotiin Suomesta yhdessä todella isossa kirstussa. Moskovan ZSKA:n koripallohalliin meitä tuli katsomaan 3 000 karvahattupäistä sotilasta. Ei hymyn hymyä. PA-kamat oli Dynacordin laulukamat, neljät päällekkäin stäkättynä. Voimavirtaletku taas oli korjattu maalarin teipillä poikki menneestä kohdasta. 

Valaistuksen suhteen käytettiin neuvostoaikana luovuutta. 

– Koko lavan takaseinä oli vuorattu tinapaperilla. Laser-valo taas tehtiin noin kolme metriä pitkällä, ydinsukellusveneen pienoismallia muistuttavalla rautamöhkäleellä, josta lähti beami, jonka sitten joku tyyppi sihtasi peilillä jumalattomaan diskopalloon, Masa muistelee.

Mesa Boogien Subway WD-800 -nuppi on Maijasen mukaan soundiltaan erinomainen ja kevyt roudata. Lisäksi mieleen on erityisesti nupissa oleva sisäinen keinokuorma ja DI-lähtö, mikä on studiokäytössä erittäin hyvä ominaisuus. Kaappeja voi valita keikan mukaan. Juttutuvassa taas on pysyväissäilytyksessä Trace Elliotin putkikombo Hoedown-keikkoja varten.

 

Studiossa kokonaisia ottoja

Masa Maijanen on kerännyt mainetta myös studiosoittajana. Sessioita hän teki varsinkin ’80-90-luvuilla aika paljon, vaikka varsinainen nuotinlukija hän ei silloin vielä ollut.

– Mä luen nuotteja edelleenkin huonosti, mutta sointulappuja nyt jo hyvin. En ole nimittäin eläessäni soittanut yhtään tanssikeikkaa, joten niitä lappujakaan ei ole tarvinnut. Kaartamon Esa vainaa tuotti paljon varsinkin ’80-luvulla ja käytti minua basistina. Aina niistä sessioista oppi jotain uutta. Nykyäänkin sessioita on jonkin verran. Nytkin joulukuussa mennään tekemään Elorannan Esan uutta levyä. 

Maijanen on soittanut pääasiassa juuri live-pohjaisissa sessioissa, mutta juuri haastattelua edeltävällä viikolla oli ollut uuden aluevaltauksen aika:

– Soitin kotonani yhteen Broadcastin tulevan julkaisun biisiin kolme erilaista bassoraitaa, jotta on sitten valinnanvaraa. Kyseessä on Edun kappale, johon Miri oli jo soittanut rummut. 

Miltä tämä moderni tapa tuntuu vanhasta kehäketusta?

– No, eihän se tietenkään ole sama asia kuin bändin kanssa soittaminen. Nyt kun mennään tekemään Elorannan Esan levyä, niin siinä soittaa kaikki yhtä aikaa. Mutta silloin kun pitää tehdä jotain siten, että jokainen isku on ihan millintarkasti kohdillaan, on kotona soittaminen ihan paikallaan. Itse en kuitenkaan tykkää siitä, että soittoa editoidaan tai että tehdään pätkissä. Soitan aina yhden kokonaisen oton ja jos se on huono, niin sanon itselleni, että soita parempi. Kokonaisessa otossa on parempi fiilis, Masa Maijanen perustelee.

 

Albertin valinta 

– Braindamage-kiertueella kysyin Albert Järviseltä, josko hän auttaisi sähkökitaran valinnassa. Silloiseen ProCenteriin tuli 24 Fenderin (American Standard) Telecasteria. Menin sinne ja siellä Järvinen sanoi: ”oon soittanut nää kaikki läpi: tää on paras”. Maksoin toki kitarasta jotain, mutta meillä oli silloin Fenderin kanssa diili: käytettiin niiden kamoja ja tehtiin klinikoita ympäri Suomen eli soiteltiin bluesia A:sta, C:stä, G:stä ja E:stä.

– Albertilla oli silloin kaksi punanuppista Fender Twin -vahvistinta, jotka oli aina täysillä. Tulin kerran Finnvoxille äänityksiin, ja vaikka B-studio on täsmälleen toisella puolella pääsisäänkäyntiä, niin se soolo kuului siihen ulos asti, vaikka yksikään ikkuna ei ollut auki, Maijanen muistelee.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

16.05.2021
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy