Matti Johannes Koivu – tunteista äänikudelmiin

Kotimaisten laulunkirjoittajien persoonallisinta laitaa edustaa ehdottomasti Matti Johannes Koivu, jonka albumi ”Aulanko” oli julkaistu juuri haastattelun alla. Levy esittelee ajan kanssa punnittuja tuotoksia, 
ja punnittuja ovat myös hänen näkemyksensä musiikin tekemisestä.

Tapaan Matti Johannes Koivun jyväskyläläisessä hotellissa, minne hän saapuu soundcheckistä viereisestä ravintolasta hieman sovitusta ajasta luistaen.
Koivu on liikkeellä yksinään, ja tällä kertaa kolmen instrumentin tsekkaamisessa meni odotettua pidempään, vaikka sooloformaatti esiintymismuotona onkin hänelle tuttu.

– Tänä keväänä minulla on trio-kokoonpano, jolla teen osan keikoista, ja osan teen sitten yksin. Mutta akustinen esiintyminen ei kuitenkaan ole huonompi vaihtoehto, vaan minulla on kahdet eri versiot kappaleistani: selkeästi bändisovitukset ja sitten nämä sooloversiot, joissa käytän akustisen kitaran ohella myös pianoa ja sähkökitaraa.

Tässä mielessä Koivun voi nähdä vanhan liiton amerikkalaisten ja englantilaisten laulaja-laulunkirjoittajien jälkeläisenä. Hän kun pystyy myös säestämään itseään mielenkiintoisesti yksin esiintyessään.
– No, olen pyrkinyt siihen, että myös tämä sooloesitys olisi mahdollisimman moniulotteinen, dynaaminen ja kiinnostava. Itse muistan 1990-luvulta ”MTV Unplugged” -jutut, joissa aina neljä kaveria rämpytti akustista kitaraa. Se oli siis ”unplugged”, joten tämä minun juttuni ei ole sellainen, vaan enemmänkin akustinen ja sähköinen laulelmaesitys, jossa toivottavasti on mahdollisimman paljon vivahteita.

Koivu myöntääkin, että hänen kitaransoittonsa lähtökohdat ovat juuri anglo- ja afroamerikkalaisessa folk-perinteessä.
– Simonin & Garfunkelin ”April Come She Will” sekä Bob Dylanin ”Girl From The North Country” ovat kappaleita, jotka muistan kuulleeni ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana. Nuo kappaleet olivat mielestäni niin hienoa kitaransoittoa, että ajattelin ettei tuon hienommin voi soittaa. Siinä missä jotkut imitoivat Yngwie Malmsteenia, oma mittatikkuni oli noissa kappaleissa.

– Silloin en edes ymmärtänyt, mitä tuossa soittotyylissä tapahtuu; että he olivat kopsanneet jutun Mississippi John Hurtilta ja muilta. Travis-pikkaukseenhan se perustuu, ja itseäni onkin kiinnostanut soittamisessa aina se, että voin samanaikaisesti kuljettaa basso- ja sopraanoääntä sekä jotain niiden väliltä – soittaa basson sekä vastamelodioita laululle.

Vahvemmaksi instrumentikseen Koivu kokee kuitenkin pianon ja kertoo soittavansa kitaraa vaistonvaraisemmin.
– Pianoa kanssa aloitin, kun olin kuuden vanha, mutta kitaraa uskaltauduin kokeilemaan vasta 15-vuotiaana. Näin ollen ymmärrän musiikin paremmin juuri pianon kautta. Jos teen kitaralla kappaleen, menen sitten pianon ääreen ja katson mitä kappale on ”syönyt”, ja miten sitä voisi ehkä ohentaa tai varioida. Pallottelen siis aika paljon kitaran ja pianon välillä.

Tulokulma vaihtelee

Mitä tulee laulunkirjoitusprosessissiin, Koivu ei tunnista tekemisessään selkeää formulaa. Sanojen ja sävellyksen tekojärjestyksessä ei ole vakiintunutta kaavaa, vaan tietoista on enemmänkin se, että tulokulma vaihtuu aika ajoin.
– Uudelle levylle pyrin tekemään laulut niin, että ne olisivat mielenkiintoisia soitti niitä bändin kanssa tai ilman. En kuitenkaan halunnut, että kuulija kiinnittäisi huomiota siihen, että onpa nyt selvästi tehty ensin melodia ja sitten sanat tai toisinpäin. Esimerkiksi ”Aulanko”-kappaleen melodian tein ensin ja sitten kirjoitin sanat. Se on aika työläs tapa, jotta tekstin saa todella hyvin istumaan musiikkiin eli ettei se kuulosta tavujen laskemiselta. Siksi kirjoitinkin varmaan viisi eri versiota tekstistä, joista kunkin äänitin, vain kuunnellakseni, että tämä ei toimi.

– Toisaalta tein myös sellaisia kappaleita kuin ”Minä näen sinussa sen mitä rakastan”, joka on tavallaan vastakohta ”Aulangolle”, tarkoituksella staattinen ja epämelodinen kappale, ikään kuin musiikin päälle lausuttu runo.

Ainakin tällä uudella levyllä kappaleet tuntuvat käsittelevän melko universaaleja eli monille ihmisille tuttuja teemoja. Mikä on suhteesi perinteisempään tarinankerrontaan, jossa hyödynnetään paikannimiä ja erisnimiä, selkeitä tarinoita?
– Se on kiinnostava, mutta vaikea laji. ”Aulankohan” ei ole perinteisessä mielessä tarinallinen levy verrattuna esimerkiksi Tom Waitsin moniin lauluihin, joita olen kuunnellut paljon. Tällä levyllä koin tuon muodon hieman vieraaksi, sillä kyse on enemmän tunnustuksista ja tunteista kuin tarinoista. Se oli tietoinen valinta.

– Ylipäänsä tarinallisuudessa on vaikeaa se, miten se suhtautuu siihen millaista elämä on. Kun ainakaan omassa elämässä juuri mitään ei tapahdu, vaan se on tavallaan jumittamista. Sitten kun laulunteksteihin kondensoidaan jokin kolmen, neljän minuutin tarina, niin ainakin itselleni tulee usein sellainen olo, että ne ovat pakotetun kuuloisia. Mutta ehdottomasti se kiehtoo itseäni, se vain on niin tajuttoman vaikeaa. Tarinallinen laulunkirjoitus vietiin jo 1960-luvulla hyvin pitkälle, joten siihen pitää löytää oma näkemys, Koivu pohtii.

Sakkokierroksia kertyy

Paitsi että Koivu esiintyy usein yksin, hän myös tuottaa levynsä hyvin pitkälti itse. Tuotantotapaan kuuluu äänittää kappaleista useampia eri versioita, mikä tekee levyjen syntyprosesseista pitkiä; esimerkiksi ”Aulangon” valmistumiseen kului puolentoista vuoden mittainen periodi. Se sisälsi paitsi bändisessioita ja yksin soitettuja akustisia sovituksia, myös ohjelmoituja elektro-nisia versioita.
– Koska tuotan itseäni, niin ainoa laadunvalvonnan muoto on se, että aika kuluu. Teen version, menee kaksi kuukautta, kuuntelen sitä ja totean ettei se ole hyvä. Sitten korjataan. Sakkokierroksia tulee siis aivan hirveästi, hän toteaa.

– Esimerkiksi singlestä ”Jos muutat mielesi” minulla on iTunesissani varmaankin 15 erilaista versiota. Soitatin siihen eri ihmisillä kitaroita, ja itse soitin sekä kitaroita että erilaisia pianoja. Editoin myös rakennetta, ja jossain vaiheessa tein jopa elektronisen version. Tuollaiseen menee tietysti viikkokausia. Oma itse-luottamukseni ei ole sitä luokkaa, että voisin tehdä vain yhden version, siinä missä Dylan vain äänitti ”Mr. Tamburine Man’in” eikä halunnut edes kuunnella sitä, hän jatkaa.

Koivu kokee tärkeäksi opiskella jatkuvasti tuottamista, äänimassan ja soinnin rakentumista. Työhuoneella onkin jatkuvasti valmiustilassa useita akustisia kitaroita, sähkökitarasetti, perkussioita sekä softasynia. Raidat tallentuvat Pro Toolsille.
– Soitan ideat yleensä todella nopeasti sisään. Teen aina valmiita sovituksia kappaleistani, eli soitan itse kitarat, pianot ja bassot, laulan stemmat ja ohjelmoin. Siksi noita versioita tulee aika paljon.

– Toki ei tähänkään metodiin kannata jumiutua, sillä usein se ensimmäinen versio onkin paras. Mutta koska rakastan levyjen tekemistä ja soundin etsimistä, haluan käyttää siihen kunnolla aikaa. Rakastan esimerkiksi Daniel Lanoisin tuotantoja valtavasti, ne ovat todella mielenkiintoisia.

Tuotantotyylisi tuntuu olevan aika kerroksellinen siinä mielessä, että ainakaan tämän uuden levyn kappaleissa ei useinkaan ole dominoivia soittimia tai esimerkiksi varsinaisia kitarasooloja.
– Olen aika lailla äänikudelman ystävä. Ultramariini-yhtyeessä olemme askarrelleet näitä kudelmia koko yhtyeen historian ajan, ja se on osoittautunut aika vaikeaksi. Kudelma käy korville helposti raskaaksi, koska kuulija haluaisi kuitenkin erottaa jonkun instrumentin, selkeän melodialinjan tai vastaavan.

– Itse olen sitä sukupolvea, joka on kasvanut digitaalisen äänenkäsittelyn aikana. Silloin sitä ehkä luonnostaan ajatteleekin, että asioita voi kerrostaa. Tällä levyllä minulla kai oli ”soivan massan” -idea, jossa asiat sekoittuisivat hienosti keskenään, eikä äänikuva olisi mitenkään hyper-informatiivinen, kuten se vaikkapa Toton levyillä voi olla. Onhan se toki aika haastavaa, kun tulee 25 raitaa hetkessä sisään. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään tavaramäärän aika vähäisenä, eli painan kyllä mute-nappiakin aika helposti, Koivu muistuttaa.

 

Tsekkaa Matti Johannes Koivun tuoreet kuulumiset miehen kotisivulta

Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2013. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffissä. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
11.09.2016
|
Timo Östman
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy