Nayteikkuna

MES-soitinpankki tarjoaa parasta halvalla

Mikä yhdistää Tuure Kilpeläistä, Von Hertzen Brothersia ja Jussi Jaakonahoa? Kaikki ovat inspiroituneet Musiikin edistämis-säätiön soitinpankin hienoista instrumenteista. Soitinpankki on ainut-laatuinen järjestelmä, josta hyötyvät kaikki.

 

Muusiikintekijä Markus Nordenstreng sai muutama vuosi sitten loistoidean: jokaisella suomalaisella muusikolla täytyy olla mahdollisuus soittaa parhailla vintage-instrumenteilla. Musiikin edistämissäätiö Hannu Sahan johdolla tarttui haasteeseen ja syntyi Soitinpankki, josta löytyy laaja valikoima niin vanhoja kuin uusia arvosoittimia. Sahan myötä ”Suomi-soitin Suomi-puusta” -hanke tuli osaksi Soitinpankkia. 

Valikoima on kieltämättä varsinkin kielisoittimissa melkoinen. Klassikkomerkit Gibson, Gretch, Fender, Rickenbacker, National ja Martin ovat saaneet rinnalleen suomalaisten soitinrakentajien taidonnäytteitä, jotka ovat tilaustöitä soitinpankille. Mainittakoon esimerkiksi Versoul-baritonikitara, AP Paasosen valmistama mandoliini tai Rauno Niemisen jouhikko. Lovikan 39-kielinen sähkökannel on yksi erikoisuuksista ja esimerkiksi Kumulta on tilattu rumpuja. Rumpaleita kiinnostaa varmasti myös laaja vintage-virvelikokoelma. Kosketinsoittimiakin on hankittu pari klassikkomallia, MiniMoog ja Roland Jupiter-8 – kyseinen yksilö on se, jota on käytetty Dingon Autiotalossa.

– Me pyrimme luomaan mahdollisuudet sellaisiin työkaluihin, joita ei aiemmin ole ollut suomalaisten muusikkojen ja musiikintekijöiden saatavilla. Säätiö mahdollistaa sen, kiteyttää Nordenstreng ja mainitsee, että MES:in asiantuntijatyöryhmä harkitsi puhallinsoittimiakin, mutta niistä luovuttiin soittimien henkilökohtaisuuden vuoksi.

 

Ainutlaatuinen järjestelmä maailmassa

Tällaisessa tukisysteemissähän ei sinänsä ole mitään uutta. Useimmille ovat tuttuja tarinat Stradivarius-viuluista, jotka ovat taidesäätiöiden tai yksityisten sijoittajien omistuksessa. Näitä mittaamattoman arvokkaita soittimia sitten lainataan kovimmille klassisen musiikin lahjakkuuksille. Suomessa esimerkiksi Pekka Kuusisto on lainannut arvoviulunsa säätiöiltä. Syystä tai toisesta vastaavanlaista järjestelmää ei ole kehitetty populaarimusiikin puolelle – ei tiettävästi missään päin maailmaa. Ehkä syynä on ollut se, että länsimaissa arvosoittimia on kuitenkin ollut tarpeeksi ammattilaisten käytössä. Tai ainakin ennen on ollut näin, viimeaikoina vuosikertasoittimien hinnat ovat karanneet tavallisten soittajien ulottumattomiin. 

Tietenkin tilanne täällä Suomessa on aina ollut ollut eri kuin vaikka kitaroiden kotimaassa Yhdysvalloissa. Nordenstrengillä on omakohtaisia muistoja 1980-luvulta.

– Kun minä aloitin, ei meillä ollut tämmöisiä soittimia. Näin niitä starojen handuissa ja kuulin levyillä, mutta kokeilemiseen ei ollut mahdollisuutta. Nyt jokaisella on mahdollisuus mennä Kitarapajaan ja kokeilla miltä ne soundaa. Siellä seinällä ne ovat, toteaa Nordenstreng.

 

 

 

Kaikkien ulottuvilla

Soitinpankin kitarat todellakin roikkuvat Kitarapajan seinällä, Kirjatyöntekijänkadulla Helsingin Kruununhaassa. Sinne on jokaisen pääkaupunkiseudulla asuvan helppo mennä, eikä päärautatieasemaltakaan sinne ole kuin 10 minuutin kävelymatka, jos kauempaa tulee. Kitarapaja on MES:in yhteistyökumppani, jonka toimenkuvana on pitää huolta näistä arvosoittimista ja hoitaa vuokrauskäytännöt. 

– Ei tämä Kitarapajalle mikään bisnes ole, toppuuttelee Nordenstreng, ja jatkaa: 

– He ymmärtävät sen soitinpankin seinän arvon, jonka vuoksi liikkeeseen tulee potentiaalisia asiakkaita.

Kitarapajan Ilkka Pusa puolestaan toteaa, että ”soitinpankki on ainutlaatuinen järjestelmä, win–win-tilanne kaikille.” Ja sitä se todella on ainakin soittajalle. Parin viikon vuokrahinta on nimellinen 50–80 Ä. Kitarapajalla soittimet ovat parhaissa käsissä, oikeassa kosteudessa ja jatkuvassa huollossa, suoraan valmiina keikalle tai studioon. Kitarapajan etuna on myös se, että kuka tahansa voi helposti käydä testaamassa soittimia. 

– Siellä voi verrata rinta rinnan uudempiin instrumentteihin, miltä saundaa vuoden 1949 Martin D-28 tai vuoden 2019 D-28, maalailee Nordenstreng. 

Bisnestä toiminta ei luonnollisesti ole myöskään Musiikinedistämissäätiölle. Hinnat on laskettu niin alakanttiin kuin mahdollista ja uusien soittimien hankkimiseksi on isot satsaukset. Tärkeä osa koko projektia onkin ”Suomi-soitin Suomi-puusta” -hanke, jota on ollut tukemassa myös Suomen Kulttuurirahasto. Hankkeella haetaan kestävää kehitystä tukevia kotimaisia soitinmateriaaleja korvaamaan uhanalaisia puulajeja. Samalla tietenkin tuetaan myös ensiluokkaista kotimaista soitinrakentajakulttuuria. Tutkimustyö on osa projektia. Soitinrakentajat ovat olleet kehittämässä uutta teknologiaa, jossa tutkitaan puiden kuivattamista uunissa. Tällä pyritään samanlaiseen efektiin, joka tapahtuu soitinpuulle vasta vuosikymmenien aikana. Saadaan aikaan ”kuivaa sointia”. Suomi onkin edelläkävijämaita teknologian kehityksessä. 

 

Klabbin vanha Gretch ja The Edgen Rickenbacker

Soittimet voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: vintage-soittimet, Suomi-soittimet ja legendasoittimet. Osaan vintage-soittimista liittyy tarina, kuinka ne ovat olleet tunnettujen suomalaisten musiikintekijöiden tai artistien soittimia. J. Karjalaiselta on muutamakin vanha instrumentti ja Pave Maijasen vanha Rickenbacker päätyi Maija Vilkkumaan kautta Soitinpankin kokoelmiin.

Kuuluisimman soittimen tittelistä kisaavat U2:n kitaristi The Edgen vanha 12-kielinen Rickenbacker 330/12 (vm -67) ja Kari Tapion legendaarinen Gretch Country Club (vm -59). Se on luovutettu perikunnan toimesta soitinpankin haltuun. Kyse on taidemaailman käytännöstä, jota kutsutaan nimellä deponointi. Se on eräänlainen pitkäaikainen laina. Tällaisia soittimia säätiöllä on muutama. 

 

 

 

– Soittimet pysyvät hyvässä kunnossa, kun niitä koko ajan huolletaan. Klabbin perikunta pelkäsi, että soitin menee huonoksi, jos he vain säilyttävät kitaraa kotelossa. Useat keräilijät ovat antaneet näin soittimia haltuumme. Deponointi on mahtava malli, jonka luulen kansainvälisestikin yleistyvän, sanoo Nordentsreng. 

 

Studiossa soundilla on väliä

Moni kysyy varmasti nyt, että miksi pitäisi saada vanha vintage-soitin, kun omat, tutut soittimet ovat jo hyväksi todettuja? Nordenstreng on vakuuttunut, että tuntemamme klassikkolevyt eivät kuulostaisi samalta ilman ensiluokkaisia akustisia kitaroita. 

– Mitä vähemmän biiseissä on kamaa, sitä enemmän niillä soittimilla on merkitystä. Ei ole sattumaa miltä Dylanin alkupään levyt kuulostavat. Kyllä siellä on tuottaja tsekannut monta kitaraa läpi, hän toteaa.

Juuri näin ajatteli Von Hertzen Brothers, kun veljekset olivat työstämässä War Is Over -albumiaan. Yhtye päätti laajentaa omaa soitinvalikoimaansa soitinpankin instrumenteilla.

– Muutamassa biisissä oli arrissa tilaa ja tarvetta hyväsoundisille akkareille. Omamme ovat ihan kelpo keikkakeppejä, mutta MES-soitinpankin soittimet olivat eri levelillä, kun sitten oikeasti studiossa äänitettiin, hifisteltiin ja pyrittiin absoluuttiseen priimaan, kertoo yhtyeen kitaristi Kie von Hertzen.

– Valikoima varsinkin akustisissa oli varsin vaikuttava. Soittimet olivat hyvissä säädöissä olevia pitkän historian omaavia vuosikertavehkeitä, joten niitä soittaessa henki puhutteli ja äänittäjä hymyili. Myös hinnoittelu oli todella kohtuullinen, hän tarkentaa.

Samaa puhuu myös Jussi Jaakonaho. Tuottajan ja äänittäjän pallilla hän on joutunut pohtimaan tasapainoisen soundin merkitystä studioprosessissa. 

– Mieluummin äänitän soittimia, jotka soivat tasapainoisesti ja mahdollisimman hyvin. Silloin niitä ei tarvitse miksatakaan niin paljoa. Usein ajatellaan helposti, että huonompikin on tarpeeksi hyvää eikä sillä akkarilla ole niin paljoa merkitystä. Meillä on niin kauan tekemisen kulttuuri ollut budjettisidonnaista, eikä tässä maassa ole koskaan ollut mahdollisuutta tehdä luksusolosuhteissa. Asenteessa on kuitenkin se vaara, että jos instrumenttien taso on yhdentekevää, riittää kaikessa muussakin vähän huonompi.

Jaakonaho kertoo tuoreen esimerkin, kuinka hän pääsi hyödyntämään Soitinpankin laatusoittimia. 

– Pimeys -yhtyeen uudella levyllä (Delta) on kappale nimeltä Kiinni. Se on levyn ainoa kimpassa livenä sisään soitettu biisi. Elementtejä on vähän ja kvaliteetilla toden totta on silloin väliä. Laulaja-kitaristi Pekka Nisun kanssa päädyttiin nylonkieliseen kitaraan ja haettiin soitinpankista vuokralle ’92 vuosimallia oleva kotimainen Liikanen. Soitin oli ihana soitettava ja äänittyi helposti tuoden kappaleeseen juuri haaveilemamme sävyn.

 

Joka soittimessa on omat laulunsa

Merkittävä on myös se inspiraatio, minkä hyvä soitin antaa. Se voi kirvoittaa luovuuteen biisinteossa. Laulaja-lauluntekijä Tuure Kilpeläinen lähestyy kitaroita nimenomaan fiilispohjalta. 

Hiljattain laulaja joutui kääntymään Soitinpankin puoleen, kun omat luottopelit olivat huollossa ja keikalle piti saada kitara. Mukaan tarttui isokoppainen Gibson J-35 vuosimallia 1938. Vanhan kitaran henki alkoi kuitenkin puhutella Kilpeläistä biisintekomielessä. 

– Oli semmoinen hetki, että pajatso oli tyhjä, eikä keikoilla mukana ollut Martin tai vanha tuttu Noso enää inspiroineet mihinkään suuntaan, kertoo Kilpeläinen. 

Keikan jälkeen lauluntekijä pyysi MES:iltä lisää vuokra-aikaa ja biisejä alkoi syntyä.

– Teen perinteisesti lauluja soittimilla. Joskus pianolla, mutta tutuin on kitara. Jokaisessa kitarassa on oma luonne ja henki ja niistä löytyy erilaisia sävyjä. Tässä Gibsonissa oli oma persoonallinen, tumma syvä soundi, että sitä luuli olevansa parempikin kitaristi. Itsellänikin on Gibsonin akustinen, mutta se on erityyppinen. Soitin oli myös hyvässä kunnossa, vaikka siinä oli ajan patinaa. Jo se hetki, kun avasin kitaralaukun, oli juhlava. Soittotilanne ei ollut mikään arkinen.

Kilpeläinen puhuu myös samasta kuin Nordenstreng, miten kitara resonoi soittajan tyyliin ja laulajan ääneen. 

– Vaikka siinä on samat kuusi kieltä, niin joka kitara resonoi eri lailla. Biisit tulevat minulla soittelun kautta, siksi sillä on merkitystä. Jos jokin soi ääni korostetusti, ohjaa se vaistomaisesti laulamaan tietyllä lailla. Ne harmoniat vievät johonkin suuntaan ja silloin soundiasioilla on iso merkitys, pohtii Kilpeläinen. 

Myös Kilpeläinen kiittelee palvelun vaivattomuutta ja ottaa esille myös materiaalisen pointin. 

– On oma maailmansa, kun pääsee luksukseen käsiksi. Vähän niin kuin kävisi hulppeassa kartanossa asumassa pari päivää, että elämä vois olla tällaistakin. Kaikkea ei tarvitse aina omistaa, siksi tällainen palvelu on hieno idea, hän summaa.

 

Soittimet odottavat hakijaansa

MES-soitinpankki on jokaisen suomalaisen soittajan käytettävissä. Riittää, että on Gramexin tai Teoston asiakkuus, joka kielii tekemisen ammattimaisuudesta. Pääelinkeinon ei siis tarvitse tulla musiikista. 

Vaatimuksena on myös se, että soitin täytyy hakea henkilökohtaisesti henkilöllisyystodistuksen kera. Samalla allekirjoitetaan sopimus, jolloin vakuutus astuu voimaan. Vakuutuksesta johtuen vuokrasoittimen täytyy pysyä Suomen rajojen sisäpuolella eli Berliinin reissuille soittimia ei voi vuokrata. 

Yllättävää kyllä, näillä hinnoilla ja tällä valikoimalla, soittimia on tälläkin hetkellä vapaalla. MES toivoisikin gospelin leviävän ja ihmisten käyttävän tätä uniikkia palvelua. 

– Käyttäjiä on, mutta aste voisi olla ehdottomasti korkeampi. Toivomme, että ihmiset löytäisivät tämän palvelun, sanoo Nordenstreng. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

 

 

 

 

12.01.2020
|
Teksti ja kuva: Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy