Nayteikkuna

Miikka Paatelainen – soittaminen on asennejuttu

Miikka Paatelaisella on musiikin tekijänä vankkaa ja laajalti arvostettua kokemusta aina soittamisesta tuottamiseen ja sovittamisesta säveltämiseen. 
Onpa uran varrelle mahtunut myös kalustopuolen huolto- ja korjaustoimintaa, sekä kitarateknikon toimenkuvaan liittyvää roudausta.  Saavuttaakseen lempihommassaan eli soittamisessa itseään tyydyttävän tason, piti kuitenkin tehdä Valinta.

Paatelainen valitsi soittamisen. Muu sai jäädä.


Keskittyminen yhteen asiaan kertoo miehen peräänantamattomasta asenteesta omaa lajiaan kohtaan. Hommat tehdään täysillä tai ei ollenkaan – asioiden takana on voitava seistä.
Täysipäiväiset backlinerin hommat saivat jäädä 1991, ja viimeinen pesti sillä saralla oli J. Karjalaisen ja Mustien Lasien palveluksessa. Suomen suosituimman bändin työntekijänä oltiin kotimaisen musiikkimaailman ja eritoten henkilökohtaisen kehityksen huipulla. Paikassa, josta ei päässyt enää eteenpäin. 

Tämän jälkeen Paatelainen on leivässä pysyäkseen perehtynyt erilaisiin kielisoittimiin. Nyt hallussa ovat niin soiton kuin omistuksenkin osalta ainakin pedal steel, lapsteel, kontrabasso, basso, theremin, mandoliini, buzuki ja dobro.

Satsaus soittamiseen on noteerattu korkealle, ja tänä päivänä miehen soittoa voi kuulla jo noin 80 äänitteellä. Monipuolisuus onkin yksi syy kutsua juuri Paatelainen sessioon. Itse hän puhuu ”kyvystä adaptoitua eri musiikkilajeihin”. Hyveenä on myös suuri kunnioitus tuottajia kohtaan. Kyky soittaa asiakkaan mukaan.
– Mulla on ollut levysessioita, joissa olen itse ollut tuottajana ja kaikki bändin jäsenet on myös tuottaneet levyjä, mutta kaikki on olleet niin rautaisia ammattilaisia, et ne osaa olla hiljaa oikeassa paikassa. Kun mä menen studioon soittamaan, niin en mä rupea heti tarjoamaan omia ajatuksiani vaan yritän löytää sen tuottajan hakeman fiiliksen.

Ei playbackia, kiitos

Kielisoittimet Paatelainen taitaa ja niille on kysyntää. Veli-Matti Järvenpään levyllä soi lapsteel, Scandinavian Music Groupissa buzuki, lap- ja pedal steel sekä dobro. Atletico Kumpulassa taas basso.

Paatelaisen ominaissoundi tiivistyy yhteen kappaleeseen. Kyseessä on Jimi Hendrixin versio All Around the Watchtowerista. Biisistä löytyy kaikki mitä hän kokee omakseen: perkussiivisesti vahvaa kitaran soittoa, slidea ja montaa eri tyyliä. Päällimmäisenä tulee kuitenkin vahva perkussiivisuus, johon on pyritty jo kitaran kieliä valitessa.
– Cool Sheiksissä sitä melkein luokittelee itsensä komppiryhmään. Usein Keimon (Hirvonen, yhtyeen rumpali) kanssa aksentoidaan samalla tavalla. Cool Sheiks on ollut mulle iso koulu – sen musiikin korkeakoulu.

Miikka kertoo kuulleensa hiljattain parikymppisenä tekemäänsä äänitettä. Yllätys oli suuri, sillä soittotyyli ei ollut juurikaan muuttunut. Suhde soittamiseen on sen sijaan joutunut tarkastelun alle, sillä miltei kolmekymmentä soittovuotta meni niin, että joka keikan jälkeen leukalihakset olivat kipeät.
– Purin hampaita, et sitä niinku vedetään. Mitä tahansa musaa, niin sitä vedetään oikein kunnolla. Nykyään on onnistunut vähän rentoutumaan. Sen saman jutun saa ilman että teet sitä hampaat irvessä. Kun asioita tehdään tuolla tavalla, sitä menee myös hapoille. Sit tajus että kun soitti jotain herkkää biisiä, niin mitä järkeä on mennä hapoille tämmösessä biisissä?

Tähän lauseeseen kiteytyy Paatelaisen asenne kaikkea tekemistään kohtaan – kaikkensa antaen. Mies korostaa kyseessä olevan todellakin asennejuttu.
– Mä oon aina ajatellut, että jos lähtee tekemään jotain niin tekee sitä läpi koko elämänsä.

Ominaissoundista päästään sujuvasti efektipuoleen, keikalla Paatelainen nähdään yleensä  kunnioitusta herättävän efekti-arsenaalin kanssa. Iso räkki on kuitenkin mukana vain sen takia, että koko paketti liikkuu sujuvasti yhtenä kappaleena. Useimmiten valikoimasta käytetään vain muutamaa efektiä.
– Livenä jokaisen soundin ei tarvitse olla sama kuin levyllä. Se on ihan toivotonta miksaajan kannalta jos joka biisissä tai jopa biisin sisällä vaihtuu soundi tai vahvistinmallinnus. Eikä ne Line 6:t edes kestä tien päällä. Joel Melasniemi (SMG:n kitaristi) rikkoi niitä neljä kappaletta. Yksi kesti jopa kahdeksan sekuntia.

Soundia voi muokata muutenkin kuin efektien avulla. Viimeisimmän Latebirds-kiertueen Paatelainen teki yhdeksänkielisellä kitaralla, eli kaksitoistakielisellä mistä oli otettu kolme alakieltä pois. Yläkielistä sai hyvän helinän ja alakielillä saatiin aikaan rokimpaa soundia. Kikka on opittu Mats Huldénilta, joka käytti aikoinaan kymmenkielistä kitaraa.
– Mulle tärkeimpiä piirteitä on se että kun menen keikalle, emmä siellä kelaa laitteita. Sit kun soitetaan, niin sit soitetaan. Kun sä oot lauteilla sä hyppäät siihen toiseen moodiin: soittajamoodiin.

Moodista toiseen hyppiminen tuottaa muutenkin Paatelaiselle vaikeuksia. Jos aamupäivä väkertää jonkin laitteen kimpussa, niin iltapäivällä on vaikea kääntää päänsisäistä osoitinta esimerkiksi sävellys-asentoon.
– Mä olen putkimies koko päivän. Kyseessä on joku aivolohko-asia.

Nykyään asiat pitää priorisoida. Backline-homman lopettamista edesauttoi vakava rintarangan puoleinen välilevyn pullistuma. Roudaaminen on nuorten miesten hommaa.– Mulla on muutenkin sellainen ongelma, että mä en pysty roudaamaan mitään, mistä mä en tykkää. Siihen ei vaan pysty asennoitumaan kunnolla. Backline-homma pitää tehdä niin satasella. Siihen hommaan pitää olla henkisesti valmis.

Paatelainen kertoo olevansa kykenemätön myöskin playbackin tekemiseen. Latebirdsien videota tehdessä hommaa varten piti hoitaa toinen kitaristi. Tilanne aiheuttaa välillä pulmia, mutta hänellä on asiaan hyvä kuittaus:
– ”Se on uskonnollinen kysymys.”

Soittamisessa pitää olla pointti

Tuottaminen se vasta kovaa puuhaa onkin. Jonkun verran tuottamista harrastettuaan Paatelainen totesi sen turhan raskaaksi.
– Mä en vain osaa tehdä sitä kevyesti ja hienosti kuten Janne (Haavisto) tai (Jussi) Jaakonaho.

Parempi soittaa pedal steelia, se on kivempaa. Sitäpaitsi jokainen soitettu raita on jo tuottamista.
– Kun mua ei kiinnosta se glooria, vaan se lopputulos. Kun tekee jollekin muulle jotain, niin siihen menee vaan niin paljon aikaa. Mä tajusin että mä kuluttaisin niin paljon omaa ja perheen aikaa ja mikä on lopputulos? Pala muovia.

Miikan historia tuottajana sisältää luonnollisesti onnistumisia ja epäonnistumisia. Nuorempana temperamenttia riitti riesaksikin asti. Pienet Miehet -yhtyeen soittajien kertoman mukaan ovat he joskus lähteneet ”yöpöllö-suunnistamaan” studiosta Paatelaisen ja yhtyeen laulajan Jäky Järnefeltin riidellessä. Onneksi ikä rauhoittaa.

Nykyään Miikka Paatelaista kuvaa kaksi sanaa: säveltäjä ja soittaja. Kumpana hän itseään pitää?
– Siteeraan yhtä idoliani Keith Richardsia: ”Soitan, jotta voin tehdä levyn.” En ole koskaan ollut mikään tiluttelija. Ei semmosta jaksa kuunnella. Soittamisessa pitää olla joku pointti. Ei saa olla vain turhanpäivästä hommaa. Bassonsoitto on hyvää treenausta sen takia, että kitaristi voi taiteilla ja tyylitellä mutta basson on oltava just kohdallaan. Basisti ei voi vain siemailla tuoppia ja elvistellä kuten kitaristit. Kitaristi on bändin välttämätön paha.

Säveltää Paatelainen haluaisi enemmänkin. Kappaleita syntyy koko ajan ja tulisi vielä enemmän jos vain aika riittäisi. Sooloalbumia hän on työstänyt neljä vuotta, mutta muoto on vielä hakusessa. Haaveena on tällä hetkellä ”über-häpeilemätön runolevy”, jolla ei ole mitään kaupallisia tavoitteita. Hidas kypsyminen ja flow määrittelee lopputuotteen muodon.
– Se on kummallista kun mun oma musamaku on jotain aivan muuta. Mä olen aina sanonut, että levyn tekeminen itse on paljon kivempaa kuin kuunteleminen. Esimerkiksi Haaviston Jannen kanssa tehtiin ambient-levy enkä mä ole ikinä kuunnellut ambienttia.

Pitääkö tuotteen olla loppuun asti treenattu vai voiko levyversio olla vain yksi versio kappaleesta?– Uskon jälkimmäiseen. Esimerkiksi levyjä tuottaessa oikean lauluraidan valitseminen on vaikeaa. Yleensä laulatan samaa biisiä eri päivinä. Katsotaan mikä päivä on sen laulun päivä. Hirveen usein se on ollut se demoversio. Ja sit sitä vaan ympätään siihen pohjaan sopivaksi.

Tärkeintä Paatelaiselle ei ole täydellinen suoritus vaan oikea tunnelma, joka kohtaa tekstin. Se on löytynyt silloin kun tippa tulee linssiin.
– Usein on silleen, että tuottaja käskee, että laula ne laulut, ja sitten me äänitetään kitaroita viikko.

Se menee ihan päälaelleen. Laulu ja teksti on pääasia, Paatelainen kiteyttää ja löytää heti perään poikkeuksen:
– Täytyy kyllä tunnustaa että kun kuuntelen yhtä lempikappalettani Deep Purplen Highway Staria, niin siinä on tosi huono teksti, mut menkööt. Ehkä mä en vaan ymmärrä englantia...

Sointi täyttää tilan

Kitaransoittoa Paatelainen ainakin ymmärtää. Kokoelmastaan hän valitsee lempikitarakseen vuoden -75 Fender Telecasterinsa, joka toimii hänelle eräänlaisena referenssikitarana.
– Mulla on ollut paljon kitaroita ja vahvistimia, mutta viime aikoina ei ole tarvinnut tehdä uusia hankintoja, koska tajusin että se on turhaa. Mä haen aina sitä tiettyä soundia. Olen viimeinkin antanut periksi – melkein…

Viimeiset neljä vuotta Miikka on soittanut uudella Gretschillä, mikä on hänelle epätavallista, sillä hän on aina soittanut vanhoilla kitaroilla. Kyseessä oli vaan niin hyvä kitara.– Mulla on muutama periaate tai suuntaviiva, että en mielelläni osta uusia kitaroita, enkä mielellään japanilaisia kitaroita, enkä varsinkaan nimikkomalleja. Nyt mulla on Gretsch, joka on näitä kaikkea.

Ei sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä mikä se soitin on, jos se soundaa hyvältä, etenkin studiossa.
– Joku trankkuvahvari voi soundata johonkin tiettyyn puhtaaseen hommaan todella hyvältä. Mutta livenä se on eri asia. Mä suhtaudun vahvistimiin kuin akustisiin instrumentteihin. Hyvä kitaravahvistin heijastaa äänen joka puolelle. Siinä on suuri ero johonkin rimpulaan, jossa on kaiutin joka vaan kääkättää suoraan eteenpäin.

Paatelaista kiinnostaa asiassa vahvistimen kolmiulotteisuus.
– Miten sen ääni täyttää tilan. Vahvistimessa ei tarvitse olla edes kauheesti tehoja tämän saavuttaakseen.

Oikealle mantereelle

Kun Paatelaisella on niin monta erilaista kielisoitinta käytössä, luulisi erilaisten vireiden ja viritysten kanssa tulevan vaikeuksia. Onko hänellä taipumusta virittää joitain soittimia esimerkiksi peruskitaravirityksiin? 
– Ei. Käytän todella paljon erikoisvireitä. Aika monella levyllä olen käyttänyt viittäkin eri virettä. Tietyllä vireellä saa johonkin juttuun sen absoluuttisen soinnin. Sit on vaikeeta, kun pitäis lähtee keikalle, kun kahdenkin kitaran ottaminen on mulle vaikeeta. Yhdellä pitäis pärjätä, että pysyy sellainen oikea tunnelma yllä. Mielelläni pitäisin paljon kitaroita keikalla, mutta se rikkoo sitä illuusiota tekemisessä, kun joudut hyppimään soittimesta toiseen. 

Paatelaisen mukaan hyppiessä bändeistä toiseen juuri soitin määrittelee sen tunnelman.
– Nuorena vikuroi vastaan, että voihan sitä soittaa millä vaan. Laitoin esim jazz-kielet Telecasteriin ja tollasta. Ei se oikeen mennyt silleen luontaisesti. Sit kun on oikea sointi, niin sitä soittaa kymmenen kertaa paremmin. Aina soitin edellä. Se on häkellyttävää. Tietyssä bändissä tietty soitin ja se johdattaa mut siihen maailmaan. Ollaan oikeella mantereella. Sen jälkeen voi mennä mihin kaupunkiin vaan.

– Miksi jazzissa käytetään tiettyä välineistöä? Koska siinä on se tietty maailma missä ollaan ja mikä pitää tavoittaa. Sen musan oma koodisto. Jos taas halutaan örinää, matalat vireet ja musta kitara yleensä toimii. Mä soittaisin mielelläni heviä, mutta mulla olis yksi ongelma: siinä ei saa nauraa!
 

Oheinen Misha Koivusen toimittama ja Tommi Posan kuvittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2013. Vastaavan tyyppisiä henkilöhaastatteluita julkaistaan jokaisessa paperille painetussa Riffin numerossa. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

10.11.2015
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Tommi Posa
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy