Mitja Tuurala ja Keimo Hirvonen – komppausta ilman eksistenssiä

Basisti Mitja Tuurala ja rumpali Keimo Hirvonen ovat soittaneet yhdessä jo kaksikymmentäviisi vuotta: musiikkia americanasta sähköiseen poppiin ja kaikkea siltä väliltä. Ja joka hommassa miehet tuntuvat olevan kuin kotonaan.


Jotenkin näin se historia menee: Bullworkers, Tone Kings, New Toros, Margaritas, Cool Sheiks, Remu and His Allstars, J. Karjalainen Electric Sauna, Pave Maijanen ja Smoke-jumpers, Dave Lindholm ja Siiri Nordin. Vuodet 1986–2011. Tajuton määrä bändejä, vielä tajuttomampi määrä tarinaa.

Kaksikon kanssa Bullworkersissa, Cool Sheiksissa ja lukuisissa projekteissa soittanut saksofonisti Hepa Halme kuvaa parivaljakon musisointia yhdellä sanalla: luontevaa.
– Se on niin soljuvaa, ettei siihen kiinnitä huomiota. Heidän soitossaan ei ole häiriötekijöitä. Ei ylimääräistä sälää.

Halme kuvaa kaksikon kutomaa äänimaisemaa ”rytmiseksi virraksi, jossa voi kellua”. Hän korostaa erityisesti miesten kykyä hahmottaa kappaleiden rakenteita ja taitteita.
– Siihen on niin tottunut. Heidän soittonsa on kuin vanhat farkut tai kengät: mikään ei hankaa eikä purista.

 

Kaikki alkoi Lepakosta

Yhteinen historia alkoi edesmenneestä Lepakkoluolasta, jossa miehet tutustuivat kitaristi Ilkka ”Luumu” Kaikkosen toimesta.
– Bullworkersin silloisella rumpalilla, Haaviston Jannella, alkoi olemaan sen verran hommaa, että Luumu ehdotti lapsuudenystäväänsä Keimoa bändiin. Mulla oli paljon opeteltavaa sen jälkeen, Mitja hymähtää.

– Mä en tajuu tota ollenkaan. Se sutien hissuttelu oli sellaista, että mä en siinä pystynyt paljoa viemään, muistelee Keimo alkuaikoja.

– Mun piti opetella kokonaan uus juttu. Että jos mä lähden öögaamaan, niin se rumpali pitää sen timen eikä lähde messiin. Kuunteli, että mistä toi menee ja lähtee taas kyytiin. Keimolta oppi sen timen. Silloin tajusin mistä on kyse, kuvailee Mitja.

– Meillä on ehkä ollut yhteistä näkemystä, että millaista sen pitää olla. Sä oot diggaillut sen kuulosia rumpaleita, mikä mä olen ollut, ehdottaa Keimo.

– Kyllä mäkin olen tiennyt, että miltä sen pitää kuulostaa, mutta nauhalta kun kuuntelee jälkikäteen, niin siinä on aina että ”hitto, miten mä öögaan!” Keimo opetti sen ettei lähde siinä soittotilanteessa hiihtelemään fiiliksen mukaan. Me suomalaiset ollaan kuitenkin niinku slaavilaisia, et ”kaa-linkakalinkakalinka” joka kiihtyy koko ajan. Paitsi Keimo, jolle se juttu on syntyperäistä. Keimolla on se pulssi sisällä, et ihan sama mikä tekniikka tai miten se rähmii siellä… Se poljento ei häviä vaikka mitä tapahtuisi. Sen kun oppi niin sitten oli helppoa; paitsi kaikkien muiden kanssa, Mitja räkättää.

Ensimmäinen yhteinen keikka jätti kuitenkin yllättävän happaman jälkimaun, ainakin Keimon mukaan.
– Jos sä olet pulassa, niin ei siitä tilanteesta muista mitään muita ajatuksia, kuin sen et ei ole kivaa. Mitjahan osas biisit jo valmiiksi, sillä ei ollut mitään hätää. Mut jos mulla on hevipöntöt, jotka ei syty ollenkaan sutihommiin ja siellä leipoo jollain oudoilla jutuilla, niin siitä ei voi jäädä mitään et ”Mahtavaa!”

– Ei siinä mitään suurempaa dramatiikkaa ollut. Me ei vaan oltu treenattu ja yksien treenien jälkeen keikalla juttuja kateltiin lennosta. Siihen aikaan me ei juurikaan treenattu muutenkaan. Silloin tällöin. Keikkoja oli paljon ja pitkiä vetoja, tarkentaa Mitja. 

– Aina ennen keikkaa käytiin jotain juttuja läpi. Viisi viiden setin keikkaa viikossa, niin kyllä siinä oppii.
Päätä raapien totean, että aikamoinen livesoiton yliopisto on miehillä ollut ja Keimo vahvistaa asian.

– On, on… mutta kun se oli semmoista tapettihommaa, et ei kukaan tuu sanomaan jos joku menee väärin. Me vaan vedettiin jossain kokkareissa.

Jos peltiständi kaatuu niin kukaan ei huomaa?
– No, sen ne just huomais, tokaisee Keimo.

– Sen ne yleensä aiheutti ite kaatumalla rumpusetin päälle. Kerrankin firman pikkujouluissa yks mimmi rojahti rajusti ihan päistikkaa koko setin päälle. Räjähtävä kaatuminen, kuittaa Mitja.

Mutta komppi ei heilunut?
– Kyllä se vähän notkahti, kun menin auttamaan, myöntää Keimo.

– Mieti saksofonistin asemaa siinä. Firman pikkujoulut, ei mitään lavaa ja jengi velloo siinä edessä semmosta kolmen metrin haitaria. Saksofoni kun saa snadin pusun niin se suukappale on nielussa, maalailee Mitja.

Yhteistyö hitsautui sijoilleen vähitellen, keikka keikalta, ja ainakin Keimon kannalta aivan uudenlaisten vaatimusten ja haasteiden edessä.
– Koska yritin suditella, niin ei ollut paljoa vaikutusvaltaa. Olin sitä ennen soittanut lujaa ja kapuloilla. Sit aletaan joka keikalla, eli jossain coctailmenoissa, että ”Sshhh!!”, ei noin kovaa. Sitä ennen soitettiin lujaa teipatuilla rummuilla ja sen jälkeen soivilla rummuilla ja hiljaa. Se oli ihan eri juttu. Mutta se opetti. Me käytiin erilaisissa ’80-luvun lopun harjakaisissa. Nousukauden rakennuksia kohosi joka paikkaan ja me oltiin aina siellä joka paikassa ja ihmeteltiin.

Mitja on samaa mieltä:
– Alleviivaisin tuota ”ettei ollut paljoa vaikutusvaltaa” -lausetta. Silloin kun rumpali ei kauheasti käske, niin muut pystyy lähtee irti siitä jutusta, ja silti komppi pysyy.

Arraava basisti ja artikuloiva rumpali

– Meillä on ollut äärimmäinen yhteisymmärrys aina, Keimo aloittaa yhteisen toiminnan purkamisen.

– Me ollaan avoimia tyyppejä. Kuunnellaan ja mietitään. Ei ole lukkiutuneita tilanteita oikeastaan ikinä.

– Enemmistöpäätöksiä ainoastaan, Mitja toteaa nauraen.

Keimo korostaa Mitjan olevan solistinen luonne, jolla on paljon kokemusta myös kitaran ja pianon soitosta. Hänen mielestään Tuurala on jopa parempi solistina kuin basistina.
– Se vaikuttaa myös sen hätäseen bassonsoittoon. Solistit on aina hätäsempiä.

Toinen vahva piirre juontuu Mitjan roolista sovittajana.
– Se on aina arrannut, joten se soittaa hyviä ääniä: kiteyttää ja runollistaa. Ei koko ajan niinkuin höpöttele bassolla. Se on se mihin olen ihastunut; just toi arrauspuoli, hyvät äänet ja semmonen äärimmäinen musikaalisuus. Pitkiä linjoja ja rakenteet varsinkin, mikä on rumpalille helkkarin miellyttävää, et rakenteet jyllää. On kaikenlaisia basisteja, jotka ei pidä huolta rakenteista. Basso on kuitenkin niin iso jytky, että sen täytyy vaihtaa, et siellä joku vaihtuu. Sit kun on sellanen yhteisymmärrys, niin se on vaan helpompaa soittaa.

– Tässä puhutaan nimenomaan jamitilanteesta, jossa me ollaan totuttu soittamaan, ja rakenteet on enemmän tai vähemmän auki, täsmentää Mitja. 

– Mutta sillonkin kun rakenteet on sovittu, niin kylmän rauhallisesti mennään, että se rakenne muuttuu siellä missä sen pitää. Dramaattisia vaiheita, mut ettei niitä merkkailla, niin se on just sen musan suola, tähdentää Keimo.

 

– Keimon soitossa on se hieno piirre, että usein on dramaattisempaa, kun osa vaihtuu täysin ennalta-arvaamatta. Se on niinku isompaa usein, että osa vaihtuu kuin veitsellä leikaten kuin että sitä vähän pedataan. Hädin tuskin ehkä joku crashin isku ykköselle, jos sitäkään. Eikä tarvi arpoo, että missä se isku, se ykkönen, on. Me ollaan soitettu niin kauan et sitä tietää missä kohtaa se isku tulee.

Keimo muistaa kiittää Mitjaa hänen tutustuttamisesta loistaviin soittajiin. Siis savikiekkojen ja vinyylien kautta:
– Oltiin useinkin häiritsemässä sun isää ja äitiä. Sä manipuloit mua kaikilla Earl Palmerilla, Louie Belsonilla ja Idris Mohammedilla. Mitja on siis selkeästi kouluttanut mua ja tuonut tällasia rumpaleita mun elämään. Vanhan liiton juttuja.

– Keimo on taas kouluttanut mua sen maltin ja sen suhteen, että tietyt asiat pitää artikuloida ja poimia ne nuotit. Ettei saa vain hiihdellä, tai vaan soitella. Jokaisen äänen pitää tarkoittaa jotain. Jokainen nuotti soitetaan yhtä painokkaasti. Tai jos pitää soittaa vähemmän painokkaasti, se on niin, mutta se ei ole sellaista soiton mallaamista. Monet basistit ne vaan hiihtelee siellä ja soittelee kaikenlaista, mutta ne ei pidä sitä pulssia yllä.

– Se on sitä biisien tajua. Monet coverit menee överiks, kun ei luoteta sen biisin voimaan, vaan halutaan pitää siitä joku vääntö, niin tavallaan se biisi menee jo hukkaan siinä melskatessa. Hyvät biisit voi vetää ihan millä tavalla vaan. Tuolla yksissä sunnuntaijameissa, jossa olen käynyt jo viisitoista vuotta, biisejä soitellaan miljoonalla tavalla. Jos se on hyvä biisi, niin sen voi soittaa miten vaan, kunhan löytyy jonkunlaista yhteisymmärrystä siitä stailista.

– Viime aikoina olen hakenut muutamissa jamikotvasissa brasilialaista bassorumpupuksutusta. Sen ku oppis vielä, sit päästäis pitkälle. Jossain bossajutuissa mitä alettiin joskus alussa hieroo, Mitja veti sitä perus-suoraa, eikä sitä mitä bassari teki, niin siitä tulee se levollisuus. Tottakai voi vetää modernia nypläystä kans, mut se ei kuulosta niin hyvältä kuin se vanhakantanen bossajuttu, mikä lepää. Silloin voi kaikki perkussiot olla paljon helmeilevämmät ettei ne sodi sen basson kanssa.

 

Akustiikka on, muusikko sopeutuu

1980-luvun lopulla keikkoja vedettiin hyvin erilaisissa tiloissa ja akustisissa oloissa. Satojen keikkojen myötä muusikot oppivat tulemaan toimeen asian kanssa. Keimo avaa:
– Ei ollut mitään PA:ta, millä soundia muokataan. Sen soundin piti lähteä siitä bändistä. Meillä on kokemuksia jostain Yhtyneiden Kuvalehtien valtavasta kaikusalista johonkin Suomenlinnan maakellariin, missä oli ihan mieletön soundi. Kaikkea tuli nähtyä. Eihän suurinta osaa niistä paikoista oltu luotu soittamiseen.

– Lavan akustiikka määrittelee millä volyymilla ja balanssilla skulataan. Tollanen valtava coctailkokemus oli hyvä siihen, että osaa ottaa erilaiset akustiikat huomioon. Tää pätee myös isoilla paikoilla, vaikka stadionilla. Ettei fakkiinnu siihen, että olosuhteet pitää olla aina tietynlaiset ja sitten kettuuntuu ja alkaa kiukuttelemaan roudareille ja inisemään, Mitja täydentää, ja jatkaa: – Perusjuttuja. Tuli sellainen pelisilmä, jolla näki esimerkiks mihin kannattaa sijoittua ja miten kamat asetella.

Sama mestaritason hääräily jatkui myös studiossa. Mitja oli harrastanut äänittämistä jo soittouran alusta ja Keimokin melko varhaisesta. Perushommaa oli esimerkiksi bassarimikin sijoituksen tutkiminen, sen parhaimman soundin saavuttamiseksi.
– Kaikkein seikkaperäisimmät tutkimukset ollaan tehty Cool Sheiksin räppilevyllä, kun duunattiin sekvensserin kanssa. Jotain haitsun shuffleja, sellaisia millisekunnin siirtoja siihen shufflen asteeseen, kuinka trioliin päin tai kuinka suora se on. Että milloin svengaa… Tuntikausia haettiin sitä svengiä. Siis siihen pelkkään haitsuun. Sitten sen päälle voi rupee soittamaan muita juttuja, muistelee Mitja.

Keikoilla tärkeäksi tekijäksi nousi oikeanlainen äänentoisto ja sen tarkoituksenmukainen sijoittelu.
– Kaksisataset pomppu-EV:t takana ristiin Sarapaltio-metodilla, toteaa Keimo.

– Vuonna 1986 alkoi Vanhan kuppilassa  jamit, jossa soitettiin jazzia, vaikkei vielä osattukaan mitään. Mukana oli myös Jukka ja Janne Haavisto. Sieltä mentiin Kappelin kellariin, jonka sunnuntaiklubi kasvoi massiiviseksi tapahtumaksi. Viisi settiä illassa. Siellä Sarapaltio (Matti, mm. MS-Audio-tronin perustaja) esitteli systeemin, että kamat taakse ristiin, niin ei tarvitse monitoreja ollenkaan. Balanssi on niinkuin akustinen.

– Sieltä tuli rummutkin. Ei sen takia, että ne tulis kovempaa, mutta että ne tulis lähemmäksi. Samasta pisteestä kuin muutkin. Kukaan ei edes tajunnut että ne on mikitetty, myhäilee Keimo.

 

Ei kommunikaatiohäikkää

Parivaljakon pitkä yhteinen ura ei ole tietoisen suunnittelun seuraus, vaan pikemminkin elämä on vain johdattanut tilanteesta toiseen luontevasti, yhdestä bändistä seuraavaan.
– Ei sitä itse ajattele minään parihommana vaan se tapahtuu muiden ihmisten toimesta, aprikoi Mitja.

Mitja Tuuralan roolit ovat vaihdelleet rivimiehestä hankkeiden primus moottoriksi, ja mukana on runsaasti tuottamis- ja sovitustöitä. Mies ei kuitenkaan myönnä olevansa koko ajan päsmäämässä. Tuottajaminä pitää pystyä pitämään taka-alalla, mutta asioille voi antaa suuntaa silti oman soittonsa kautta.

– Esimerkiksi Cool Sheiksien kanssa mä liidaan paljon breikkejä ja tollasia paikkoja. Koskee ainoastaan rakenteita. Emmä siinä muuten…

– Mitja tajuu eri ihmisten soittotyylit. Yleensä bändissä on sellaset ihmiset, jotka soittaa tavalla millä halutaan. Ei niitä tarvii enää ohjailla, täsmentää Keimo.

– Tommosessa musassa rakenteet on yleensä ”Ad lib”. Yleensä eka tulee teema, sit sooloja tai kompin vatkausta ja mitä sitten?, Mitja kysyy osoittaen, että seuraava liike ei ole aina tiedossa.

Eräs hyvä tapa viedä musiikkia johonkin suuntaan on lopettaa soittaminen. Mitjan mukaan se toimii aina.
–  Kun jauhetaan jotain funk-rytmiä, niin basisti lopettaa soittamisen, venailee hetken. Ja kun aika on kypsä, niin sit lähtee taas. Se teho on valtava, vaikka jatkais sitä samaa juttua.

– Koska luottamus on keskenään niin suuri, silloin voi tehdä kaikkea tollasta. Leikitellä ja arrata sitä musaa ihan pokkana. Vaikka oltais säestämässä jotain laulavaa artistia, jos jompikumpi yhtäkkiä lopettaa soittamisen, niin sitä ei kukaan ihmettele tai säikähdä.

– Se on harvinaista. Yleensä jokaisella on jotain kommunikaatiohäikkää, mutta me ollaan kuitenkin hereillä, tajutaan missä mennään tai mitä toinen meinaa. Se on yllättävän yleistä jossain soittotilanteessa, ettei jengi tajuu kun ne vetää vaan jotain omaa, kommentoi Keimo.

– Mutta eihän nykyään bändit edes soita silleen niinku, että se ois improvisoitua. Siinä suoritetaan arrit. Se on niinku orkesterisoittoa, rokki myös. Oli mikä bändi tahansa, niin ne biisit vedetään just niin kuin ne menee. Nykypäivä on hurjaa menoa. Onneksi ei tarvi venaa ku kymmenen vuotta, niin se juttu mitä sä duunaat, tulee taas muotiin. Malttaa pari vuotta ja touhuu jotain muuta, niin sitten taas arvostetaan, Mitja kuittaa röhöttäen.

 

Rytminen ajatus

Jokaisella komppiparilla on jokin rytminen ajatus. Vaikka sitä ei ole lausuttu ääneen, eikä edes välttämättä aina tiedosteta, niin se on se jokin, mihin aina soitettaessa pyritään. Jos toinen osapuoli vaihtuu, niin ajatus muuttuu heti. Toisinaan asiaa on pohdittava hyvinkin yksityiskohtaisesti.
– Varsinkin silloin kun ollaan hierottu jotain shufflea. Shufflen asteet‚ se on niin häilyvää… Vaikka olis suora biitti, niin se 16-osashuffle siellä taustalla, onko se suora vai kolmijakoinen. Sehän määrittelee paljon, aprikoi Keimo.

– Mutta varsinkin, jos tekee tavallaan jotain uutta, niinku Cool Sheiksin jutuissa modernimpaa, silloin joutuu analysoimaan enemmän. Viime aikoina ollaan soitettu Siirin (Nordin) kanssa, ja mä muljutan siinä bändissä Mu-Tronilla ja Keimo sähköpädeillä, jolloin soundi on konemainen ja atakit tarkkoja. Silloin joutuu funtsimaan niitä fraseerauksia enemmän. Että mikä on tän biisin groove, et onks siinä shufflea ja miten paljon‚ erittelee Mitja.

Keimo kertoo jamitelleensa viime aikoina Hammondin jalkiobasson kanssa, jonka kanssa rumpali on täysin vapaa fraseeraamaan mitä vaan. Basistin ja rumpalin yhteinen komppiajatus muuttuu täysin verrat-taessa sähköbasson kanssa soittamiseen.
– Sähköbasson kanssa pitää olla se yhteinen fraseeraus, koska muuten siellä paukkuu ja poksuu ihan liikaa.

– Paitsi jos on sellasta musaa, missä se kuulostaa makeelta, että toinen vetää suoraa ja toinen shufflea. Tai jotain siltä väliltä. Kunhan svengaa, muotoilee Mitja asian.

 

Tuhinaa tempoista

Cool Sheiksin musiikissa on paljon sampleja ja erilaista ohjelmoitua tavaraa. Siitä huolimatta miehet haluavat pitää ainakin livesoiton mahdollisimman metronomivapaana.
– Samplet on tehty ilman sekvensseriä. Vedetään aina ilman klikkiä, paitsi studiossa ja siellä sitä käytetään taas mielellään. Livenä vähemmän mielellään. Se on tarpeetonta ja turhaa. Klikki sisältää valtavan määrän riskejä: soundcheckit venyy kolminkertaiseksi, kun sun pitää olla idioottivarma, että sen klikin kuulee ja sen kuulee niin miten haluaa: oikeasta suunnasta ja sellaisella soundilla, ettei se ala ottamaan päähän. Ellei sitä tee sitten silleen, että se on ainoas-taan rumpalin kuuntelussa. Mutta varsinkin jos Keimo on rummuissa, niin miks? Jos levyllä on jotain shakereita ja muita, niin se ei ole niin olennaista sen biisin kannalta.

– Jos soitetaan esimerkiksi Cool Sheiks -musaa, niin riittää ihan hyvin, että siellä yhdeksän äijää tahkoo niin hyvin kuin pystyy. Ei siihen tarvita enää neljää äijää lisää, tai koneelta jotain tsäkätystä. Sama tempojen kanssa: mistä sä voit tietää jos illan tempo onkin aivan eri? Jos yleisön ja bändin moodi on täysin eri, pohtii Keimo.

Lähimmäksi metronomin käyttöä rytmiryhmämme pääsee tai joutuu Siiri Nordinin bändissä, jossa soundeihin ohjelmoidut kaiut ja kaikuhännät toimivat riittävinä tempo-indikaattoreina.
– Karjalaisen bändissä jos me soitettiin joskus kaksi ja puoli tuntia, niin ehkä kahdessa biisissä oli lasku. Muuten lähdetään jollain soittimella liikkeelle, et se on musiikkia mikä koko ajan kuuluu. Jos biisissä piti olla lasku, niin riitti kun Keimo veti nelosen virveliin. 

– Pari vuotta soitettiin ekana biisinä ”On kaikki niinkuin ennenkin” ja se lähti pelkällä virvelin nelosella liikkeelle. Jokainen tiesi sen biisin tempon tai sen ehti hakea ennen sitä kakkosta tai kolmosta, pikkuhiljaa… Se on siistimpää kuin jos rumpali panis luurit päähän ja kuuntelis jotain ja sit lähtis. Se ei välttämättä kuvastais sitä bändin moodia, toteaa Mitja.

Ja nyt on Keimon vuoro täydentää:
– Mun mielestä ne on harvoin voimallisia noi tommoset klikkibändit. Ne on keikalla hemmetin tylsiä. Ei voi oikeen vetää, vaan kaikkien pitää soittaa vaan siihen biitin päälle, täsmentää Keimo.

Mitja perkaa ohjelmoinnin haasteita:
– Jos miettii vaikka jotain hiphop-juttuja, niin sun pitää duunaa niitä raitoja todella paljon, jotta sä saat sen kaiken hälinän ja sutinan, mitä siellä lavalla on kun jengi oikein räimii ja roimii. Cool Sheiksin sämpleistä suurin osa on itse soitettu, eli ne on tehty samaan tyyliin rakentamalla. Sinne joutuu laittaa monta raitaa kaikkea hälyä, että saa aikaiseksi samaa borea kuin livetilanteeseen. Livenä ne on tarpeettomia. Riittää että se kitara möyryää.

– Mä olen myös tottunut siihen että liveversiot oli yleensä aina tiukkatempoisempia ja vähän eri matskua kuin levymatsku. Levylle voi hieroa vähän rauhallisempaa, mutta ei se välttämättä livenä enää toimi. Vertaa esimerkiksi James Brownin tai Bob Marleyn livejuttuja levytyksiin. Ei ne vedä niin lungisti livenä. On vähän kiihkeempi meno, painottaa Keimo.

 

Rytmihommassa eksistenssi on taakka

Kun pyydän nimeämään yhteiseltä uralta sen kaikkein onnistuneimman kokoonpanon, toteaa Mitja Electric Saunan olleen paras yhtye, jossa hän on soittanut. Siinä kaikki osaset olivat kohdallaan. Hepa Halme on samaa mieltä:
– Keimo ja Mitja olivat olennainen osa sen bändin soundia. Heidän rytmiikka istui luontevasti Karjalaisen biiseihin. Se kuului jotenkin itsestään selvästi siihen. Se rauhallisuus, rentous ja eleettömyys.

– Parhaat otot on, jos ei ole tippaakaan fiilistä. Jos on vähänkään tunnekuohua, mä öögaan ihan sikana, tunnustaa Mitja.

– Otot pitää vetää silleen ettei mieti mitään ja eksistenssi katoaa. Varsinkin kun soittaa rytmihommaa; erona solistiseen puoleen on, että pitää kadottaa eksistenssi ja persoona täydellisesti. Pitää vaan olla siinä mestassa, enemmänkin paikassa kuin aikajanassa. Yleensä musaa merkitään ylös aikajanassa, mutta rytmisoittaminen on pikemmin arkkitehtuuria. Se on olotila tai mesta mihin mennään, missä ollaan ja mistä tullaan pois. Sen jälkeen mennään johonkin toiseen huoneeseen, missä on eri fiilis. Rytmisoittaminen on pikemminkin sitä kuin tapahtuma aikajanalla. Paras fiilis on, että sä et edes tajua että sä soitat. Sä vähän niinkuin tarkkailet sitä hommaa vierestä ja mietit että ”Ai ku menee hyvin.” Mutta siinä vaiheessa kun sä tajuat sen niin sä alat sekoilemaan. Eksistenssi tulee kehiin.

Keimo kuittaa:
– Nimenomaan. Se pitää opetella, niin et sä et ala kelaa sitä. Vanha afrikkalaismetodi, että soitetaan niin pitkään, että alkaa kulkemaan, niin kyllä toimii; laji kuin laji. Autopilotti päälle. Groovin’ Victor’s-sessioissakin kolmas setti oli silleen, että tuli monta biisiä putkeen, jotka oli ihan kohdallaan. Ekan setin hätäsyys oli tiessään. Korvat tottuu siihen soundiin.
– Toinen tämmönen, kun aina ei tiedä millon ne parhaat hetket on niin Bullworkers-aikoina syötiin aina tuhdisti ennen kuin alotettiin. Kuulin jonkun äänityksen missä oltiin niin ruuissa. Ei ajattele mitään vaan hieroo jotain olematonta ja kun kuunneltiin äänitystä, niin hämmästeltiin, että miten levollista. Vähän niinkuin heroiinissa soittais. Täydellinen rauha ja veret vatsassa ja rutiini valtava. Hieroo vaan menee, eikä kiinnitä mihinkään huomiota. Se kuulosti ihan taivaalliselta, muistelee Keimo.

 

Yhdessä himaan

Komppiryhmän yhteiset esikuvat on vakioaihe, mutta asiassa maltetaan pysyä vain vähän aikaa kun juttu karkaa taas komppifilosofian syövereihin.
– Mun mielestä parhaat on James Brown, Bob Marley ja Prince. Siinä on ne bändit, mihin voi ottaa vertailua, aloittaa Keimo.

– Ei sitä oikeen kelaa asioita tolta kantilta. Esimerkiksi Booker T & the MG’s tai Meters, ei me soiteta ollenkaan niinku ne, pohtii Mitja.

– Lähinnä toi ideologia, et siellä jaetaan komppia eri paikkoihin, et siellä on nakuttajia ja komppaajia. Se tapa millä soitetaan ja jauhetaan, tarkentaa Keimo.

– Ja sellanen vanhakantanen ajatus, et painot ei tuu samoille mestoille. James Brownilla on silleen, et siellä on tahdissa jokaisella oma mesta, mihin ne iskee sen juttunsa. Vertaa tähän moderniin rokkimeininkiin, missä vedetään samaan. Me haetaan pikemminkin tahdin tai kahden kuvioita missä mennään ristiin. Ne painot tulee eri mestoille, niin silloin tulee tilaa muille. Se on vaan mielenkiintosempaa ja alkaa svengaa paremmin, erittelee Mitja syitä ja seurauksia.

–  Mutta myös silloin kun juntataan samaa, niin siitä nautitaan. Niinku ”Wooly Bully”. Mä tykkään tälleen vanhempana soittaa ihan pöhköjä komppeja. Nykyään mä treenaan myös sitä, että mä soitan kaikilla samaan aikaan. Se on aika paha komppi, naureskelee Keimo.

– Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin me pikemminkin yleensä soitetaan samaa, mut ehkä siinä on joku paino tai joku ääni mikä ei kuulu. Karjalaisen bändissä ja Cool Sheiksissä soitettiin aika paljon samaa, mut siellä oli paikkoja joissa soitettiin muuta. Ei niitä oltu sovitettu. Jotain tiheämpää basso- tai basarijuttua jotka ei ole ruodussa, mutta tullaan yhdessä himaan, analysoi Mitja.

Jo kaksikymmentäviisi vuotta ”yhdessä himaan”. Miltä sitten näyttää Mitjan ja Keimon yhteinen tulevaisuus? Miehet lausuvat yhdestä suusta, että ”tulevaisuus on hämärän peitossa”.
 

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 7/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen ja soittamiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa printti-Riffissä. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.


 

28.08.2016
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Ilkka Mäkelä
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy