Nayteikkuna

Olavi ja Jan Lindén – torviviuluista simpukkabassoon käy keksijän tie

Oma viulunsoittoharrastus antoi Olavi Lindénille aikoinaan pohjaa soitin-rakentamiseen, ja kun pojasta varttui basisti oli hyvä syy laajentaa rakentamista myös bassokitaroihin. 

 

 

Viuluja Olavi Lindén on rakentanut ”ikänsä”, mutta liekö insinöörin koulutus vai pitkä ammattiura Fiskarsin tuotekehityspäällikkönä ja pääsuunnittelijana johtanut hänet jo melko varhain uteliaisiin tutkimuksiin ja vallitsevien kaavojen rikkomiseen myös tradition raskauttamassa viulunrakennuksessa. Perinteisten soitinmallien rinnalle alkoi syntyä torviviuluja.

Tosin Lindén painottaa, että itse asiassa saksalainen John Matthias Augustus Stroh kehitti alunperin resonaattoriin yhdistetyn torven käytön viulun akustisen äänen vahvistamiseen ja patentoi keksintönsä jo 1899, kauan ennen muovien, kevlarin ja hiilikuidun kaltaisten nykyaikaisten materiaalien aikaa. 

Liekö syy juuri alkeellisissa materiaaleissa vai jousisoittajien konservatiivisuudessa, torviviulu vaipui modernilla vuosisadalla jokseenkin unholaan, tai ainakin se jäi vain harvojen tietoisuuteen. Lindén törmäsi keksintöön sattumoisin katsellessaan arkistofilmejä 2000-luvun alkupuolella, ja kiinnostui siitä, harrastajaviulisti ja viulunrakentaja kun oli. Alkuperäinen Stroh-viulukin löytyi Lontoosta, mutta innostus ei jäänyt siihen. Rakennehan vaikutti selvästi sellaiselta, että sitä ”täytyy vähän parannella”. 

 

Oikealla alkuperäinen ”omituisuus”, aito  Stroh-viulu. 

 

Haasteita näissä ”omituisuuksissa” kyllä riitti. Resonaattori ja siihen yhdistetty torvi lisäävät viulun fyysisiä mittoja ja painoa. Akustisten ominaisuuksien vuoksi torven kokoa ei merkittävästi voi pienentää, mutta selvää oli, että jo pelkästään keveämmillä materiaaleilla soittomukavuus kohentuisi oleellisesti. Pelti ja alumiini siis syrjään, tilalle ensin muovista ja lopulta hiilikuidusta valmistettu torvi resonaattoreineen. Luonnollisestikin oli myös kokeiltava kuinka idea soveltuisi selloon ja kontrabassoon. 

Hienostuneimmissa Lindénin malleissa kaikukoppa on korvattu soittimen perinteisiä ääriviivoja myötäilevillä kehikoilla ja ääni vahvistetaan kokonaan hiilikuitu/kevlar-kalvoisen resonaattorin ja samasta materiaalista valmistetun torven avulla. Ulkonäkö on huippunykyaikainen ja samalla perinteisen kaunis, ovathan soittimen runko ja kaula edelleen puuta, eikä torvenkaan ulkonäössä ole moittimista. 

Ilahduttavasti Lindénin torviviuluille on myös löytynyt ennakkoluulottomia soittajia, milloin argentiinalaisen tangon tunnelmissa, milloin Avantin esityksissä, niin Rauman Festivo-tapahtumassa kuin Kuhmon Kamarimusiikissakin.

Kiinnostus on levinnyt maailmalle ja pienimuotoista vientikauppaakin on harjoitettu. Lindénin soittimia löytyy Euroopan eri maiden lisäksi myös muutamia mm. Australiasta ja Usasta. 

 

Iso viulu, iso torvi

Viulujen ja sellon lisäksi Lindén on rakentanut myös samaa periaatetta soveltaen hyödyntävän kontrabasson, mutta sen kohdalla akustiikan lainalaisuudet alkavat jo kääntyä ankariksi reunaehdoiksi. Suoralle torvelle kertyy pituutta useita metrejä ja suuaukon halkaisijakin on sen verran iso, että suipon pään ylöspäin kääntämällä rakenne toimisi vallan mainiosti pienen huvimajan kattona. 

Alunperin Jan Lindénin ideoimana Fiskarsin kesänäyttelyyn rakennettu kuriositeetti on vaikuttava näky, vaikka senkin kohdalla lopullisen toteutuksen määritteli sekundäärinen tekijä:  

– Isompaa ei olisi pystynyt rakentamaan, kun ei se olisi mahtunut autotallista ulos, naureskelee Jan Lindén.

Alimman kielen 41 Hz:n taajuus vaatisi mieluusti kahden ja puolen metrin torven, mutta Fiskarsiin tehtiin sitten kohtuullistettu, kaksimetrinen versio.

Taitettuna torven saa lyhyemmäksi, mutta siroksi se ei muutu millään. Jos koirankopiksi haukutun kontrabasson roudaaminen keikoille tuntuu työläältä, ei soittimen takakanteen putkella liitettävän erillisen torven kohtaloa tarvitse kauaa spekuloida – kyseessä on mielenkiintoinen kuriositeetti erikoistilanteisiin, ei rivisoittajien arkivalinta. Ei vaikka Olavi Lindén pohtiikin ääneen, ettei kukaan urkuriltakaan kysy, miten soitinta roudataan.

 

Jan Lindén ja tällä kertaa normikokoinen nauhallinen basso. 

Kaikesta viulujen, sellojen ja kontrabassojen rakentamisen ja kehittelyn parissa vietetystä ajasta kertyi arvokasta tietoa ja kokemusta, jonka varassa oli luontevaa tarttua haasteeseen: kun Jan Lindén tarvitsi soittotoimiinsa sähköbasson akustista versiota eikä kaupan tarjonta oikein tyydyttänyt, ryhdyttiin toiveet täyttävää instrumenttia suunnittelemaan itse.

 

Kitaran kohdalla kulkee raja

Ennen bassoprojektin alkua oli ehditty jo kokeilla huonolla menestyksellä torvirakenteen soveltamista akustisessa kitarassa.

– Sen torven pitää olla jo niin valtava, että se on epäkäytännöllinen. Sitä paitsi se vahvistaa luonnostaan keskifrekvenssejä 500–700 hertsin alueella niin paljon, että siitä tulee aivan toisenlainen klangi kuin mitä kitarasta ja bassosta halutaan, Olavi Lindén kertoo.

Piti siis löytää jokin muu metodi basson akustisen äänen kasvattamiseen, ja alkuun ratkaisua haettiin etukanteen upotetusta ja suoraan soittimen akseloidusta tallasta värähtelyä keräävän resonaattorin käytöstä. Kartion materiaalina oli hiilikuitu ja sellainen voitiin rakentaa osaksi bassoa, ilman torvea. Yksi varhaisista näistä soittimista oli pitkään käytössä Lauri Porralla, jonka palautteen perusteella soitinta jalostettiin.

– Vaikka hän ei niin paljon akustista bassoa soita, niin hänen vaatimuksensa ovat semmoisia, että niitä ei ihan helposti täytetä. Tietty tasaisuus, äänen volyymi ja atakki jossain balanssissa… siinä meni aika paljon aikaa, Olavi Lindé n muistelee.

Tulokset olivat varsin hyviä, mutta soinnissa oli silti akustisesti enemmän sukulaisuutta isoon kitaraan kuin pystybassoon. Asianhan pitäisi olla aika selvä, kun laittaa kontrabasson ja akustisen kitaran rinnakkain: kaikukopan kokoero heijastelee soittimen äänen taajusalaa, ja ero on niin mittava ettei sitä ihan pienillä muutoksilla kurota umpeen. 

Silti kaupasta löytyvät akustiset bassot ovat järkiään vain hieman kitaroita kookkaampia. Ja sen vuoksi niissä myös akustisen soittimen oleellinen ominaisuus – kaikukopan ominaisresonanssit – asettuvat lähelle akustisen kitaran vastaavia resonansseja, bassoa ajatellen liian korkealle taajuusalueelle. Sähköisesti vahvistettuna sointi on toki jykevämpi, mutta akustisesti varsinainen bassorekisteri ei saa kaipaamaansa tukea. Se syvä kontramainen jyhkeys jää puuttumaan.

Resonassin pudottaminen kaikukopan tilavuutta kasvattamalla olisi simppeli ratkaisu, mutta se sulkisi kuitenkin pois keskeisen tavoitteen – mahdollisuuden soittaa bassoa kitaramaisesti sylissä pitäen. Täytyi siis löytää jokin muu keino.

 

Spiraali tuo muhkeutta

Lähtökohta suunnittelulle oli selkeä: kun ei kaikukopan kokoa voi kasvattaa, niin siinä tapauksessa sen käyttäytymistä täytyy jollakin tavalla muuttaa.

– Kontrassakin alin resonanssi on sen ilmatilan resonanssi, joka on isoissa bassoissa reilu 60 Hz. Sinne piti päästä ja me opittiin, että muuttamalla tämä tila putkeksi se onnistuu, muistelee Olavi Lindén. 

Aivan oikopäätä ei nykyiseen rakenteeseen harpattu, vaan kehitys kulki askelittain. Yksi yhtenäinen tila jaettiin aluksi osastoihin, ja kulmikkaista laipioista edettiin kaareviin seinämiin ja lopulta noin 1,8 metriä pitkään, spiraalimaiseen simpukkaan.

– Ja se laskee alimman resonssin noin 55 hertsiin, Olavi Lindén kertoo.

Samalla hiilikuitukalvoinen resonaattori kaiutinkartiota muistuttavine resorireunoineen sai väistyä, ja sen tilalla on basson reilun kolmen millin vahvuiseen kanteen leikkaamalla rajattu hyvin vapaasti resonoiva ympyränmuotoinen alue.

– Ei uskottu, että tämä voisi toimia, mutta yllättävän hyvä siitä tuli erinäisten harjoitusten jälkeen, Olavi Lindén myhäilee. 

 

Kannen vapaasti resonoivaksi leikattu kiekko tuetaan sisäpuolelta säteittäisellä rimoituksella ja kehystetään kauluksella, jonka varaan vanerinen välipohja asettuu.
Seuraavaksi paikoilleen asetellaan spiraalina kiertyvä putki, jolla kopan resonanssi saadaan riittävän matalalle taajuudelle. 

 

Rakenne toimii nimenomaan bassolle, joka pumppaa isoa ilmamäärää liikkeelle, kitaralle siitä ei tuntunut olevan erityistä hyötyä. 

Alunperin bassot tehtiin irtotallalla ja kieltenpitimellä, mutta lopulta voiton vei kanteen kiinnitetty kieltenpitimen ja tallan yhdistelmä. 

– Ei näytä niin erilaiselta kuin normisoittimet, kuittaa Jan Lindén, ja nyt on isän vuoro kompata:

– Taas päästään siihen, että ei paljon tartte poiketa siitä mihin ihmiset ovat tottuneet, niin…  

Asiassa on myös soinnillinenkin puolensa.

– Kitaranvalmistajat kinaa siitä, että mitä eroa niissä on? Meidän kokemus olisi se, että tällä klassisen kitaran tallasysteemillä tulee hiukan kirkkaampi ääni, hiukan enemmän diskanttia. Se nyt ei ole niin tärkeä bassossa, kun mehän on pyritty siihen, että sadan hertsin alapuolella on reilusti.

Lopullinen silaus annetaan simpukan ja kannen väliin sijoittuvan välikannen rei’ityksellä, joka tehostaa resonanssin muodostumista hiukan alle sadan hertsin alueella. Reikien muoto ja koot löytyivät kokeilemalla.

Lopulta bassossa päädyttiin 30 tuuman mensuuriin, alkuperäisen 34-tuumaisen mitoituksen sijaan. Lyhyempi toimii yhtä hyvin ja bonuksena tulee käytännöllinen etu.

– Sellainen ei ihan mitätön juttu on se, että tähän löytyy erittäin hyviä ja edullisia koteloita. Isompiin soittimiin ei oikein löydy. 

– Rakennettiin itse ensin kymmenisen laatikkoa ja se oli hankalaa, muistelee Jan.

– Sitä aliarvioi helposti, mutta hyvän laatikon tekeminen on todella vaikeata, täydentää isänsä. 

Etenkin nauhattomana ja flat wound -kielillä Linden-bassokitaran sointi on hyvin kontramainen ja todella muhkea. 

– Pienessä huoneessa se äänitys- ja kuuntelukohta vaikuttaa hirveästi, kun matalimpien äänten aallonpituudet on neljää ja kahdeksaa metriä, toppuuttelee Olavi Lindén spontaania ihasteluani.

Round Wound -kielillä sävy on sitten reilusti ärhäkämpi, mutta äänen olemus aivan yhtä jyhkeä ja voluumi tuntuva. Kummassakin tapauksessa ero vertailuksi soitettuun asialliseen tehdassoittimeen on huima, ikäänkuin Linden-bassoja olisi soitettu vahvistimen kanssa ja tehdasbassoa ilman.

Jan Lindén toteaa, että eroa on volyymin ohessa myös siinä miten basson sointi istuu yhtyesoittoon. Tyypillisen bassokitaran ääni sekoittuu kitaraan, jos soittaa ilman vahvistusta. Ja Olavi Lindén täydentää.

– Niissä on se ilmiö, että vaikka ne on näennäisesti äänekkäitä, niin konstruktion vuoksi resonanssikohdat on melkein samoissa kohdissa kuin kitarassa, ilmatilan siellä 100 hertsin paikkeilla ja kannen jossain 200 hertsin kohdalla. Basso peittyy tehokkaasti kitaran alle, kun ne on vahvoja ihan samoilla alueilla.

Linden-bassoissa vastaavat ilmiöt osuvat 55 hertsin ja 160 hertsin kohdille, mikä osuu sopivasti kitaralle ominaisten painotusten väleihin.

 

Instrumentin jalostaminen on monen tekijän summa

Apuna soitinten kehittelyssä Lindéneillä on perinteiseen Leo Fender -henkeen tietystikin luotettavia muusikoita, jotka pystyvät antamaan relevanttia palautetta. Nykytekniikallakin on roolinsa aistinvaraisen tutkimuksen tukena.

– Korvakuulo on hyvä ja tietysti tärkeä, mutta kyllä se on epäluotettava. Muistia ei saa kalibroitua niin, että pystyisi vertaamaan päivästä toiseen. 

Äänitysohjelman muisti on kestävämpää sorttia ja ohjelman analysointitoiminnot antavat selkeätä tietoa soittimen ominaisuuksista. 

– Saa hiukan vahvistettua sitä mitä korva sanoo: täällä on hiukan enemmän diskanttia tuossa ja tää on nasaali ton takia ja… se auttaa vähän, Olavi Lindén toteaa.

Pelkkä kuuntelu tai siihen liittyvät muistiinpanot eivät välttämättä yksin riitä, kun kuuntelukerrat saattavat olla etäällä toisistaan esimerkiksi soittimen osittaisen purkamisen ja rakenteen muokkaamisen vuoksi. Jonkinlainen äänimuisti ihmisellä kyllä on, mutta se vaikuttaa olevan parhaimmillaan toisenlaisten ilmiöiden parissa.

– Olen ajatellut, että yllättävän persoonallisia ihmisäänet ovat, että niitä tunnistaa heti vaikka kuinka paljon. Mutta, että tietäisi, onko tuo se sama soitin – eritoten viikon päästä – kun ne ovat kuitenkin sen verran samanlaisia keskenään, aprikoi Olavi Lindén.

 – Ja kun se on jopa ihan päivästä kiinni, miten korva kuulee, lisää Jan Lindén.

Tietyn rajan yläpuolella osaava soittaja voi myös pitkälti määrittää miten soitin soi. Tunnetustihan soundi on soittajan sormissa, eikä etenkään kuulijan huomio välttämättä kohdistu soinnin sävyjen pienten yksityiskohtien tarkkailuun.

– Kun on kohtuullisen hyvä soitin, niin se musiikki välittää tunteet ja sävyt. Muutamassa minuutissa unohtaa soittimen, Olavi Lindén toteaa. 

Kuulijan ja soittajan kokemuksissa on silti eroa, sillä vain soittaja tietää minkä verran ponnistelua kuulijan kuuleman soinnin tuottaminen on vaatinut. Kuulija arvioi vain lopputulosta.

– Hyvien soittimien sisäiset erot ovat sitten usein kuitenkin enemmän mielikuvia, painottaa Olavi Lindén.

 

Olavi Lindén ja poikkeuksellinen alttoviulu, jonka komea sointi ja perinteisestä poikkeava ulkonäkö ovat myrkkyä puristeille. 

 

Päästään kysymykseen vanhojen soitinten todellisesta paremmuudesta, vahvoja tunteita herättävään aiheeseen. Asia kiinnostaa yleisemminkin ja niinpä maailmalla on järjestetty useitakin kokeita, joissa esimerkiksi hyviä uusia viuluja on verrattu vanhoihin cremonalaisiin mestariteoksiin. Olavi Lindén kertoo koejärjestelystä, jossa viisi vanhaa ja viisi uutta soitinta annettiin hitsauslasit silmillään soittaville viulisteille. Myös kuuntelijaraati hoiti osuutensa sokkona ja tulos oli mielenkiintoinen.

– Kaksi, kolme ekaksi sijoittunutta oli uusia soittimia, mutta sitten kun lukee Strad-lehdestä kommentteja, niin kyllä uskovainen on uskovainen, ei sitä muuteta.

Psykologista vaikutusta ei pidä silti ohittaa, sillä soittimesta huokuvalla inspiraatiollakin on soittajalle oma merkityksensä. Jälleen esimerkki löytyy jousisoitinten puolelta, 1800-luvun lopulta asti toimineen ja alansa merkittävimpiin kuuluvan W. E. Hill & Sons -yrityksen toiminnasta. 

– Heillä on vuosikymmenten kokemus siitä, että loistavasti soiva instrumentti joka on ruma – ei kukaan halua soittaa sillä, vaikka se olisi soitettavuudessa ja äänenlaadussa paras mahdollinen, Olavi Lindén kertoo.

On siis haettava kultaista leikkausta, jossa toteutuvat samaan aikaan silmää miellyttävä ulkonäkö, korvaa viehättävä ääni ja soittajalle passaava soitettavuus. Kuten Linden-bassoissa.

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

10.05.2020
|
Teksti: Lauri Paloposki | Kuvat: Jan Lindén ja Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy