Nayteikkuna

Olli Haavisto – liukukitaristi laatutakuulla

LP-levystä digiaikaan, konsertti-lavoja unohtamatta: kun suomalaisen suosikki-artistin kappaleessa on kuultu dobron tai steel-kitaran soundia, se on lähes poikkeuksetta ollut Olli Haaviston käsialaa.

Ammattimuusikon uraa on takana jo 40 vuotta, mutta Olli Haaviston tahti ei tunnu vieläkään hiljentyvän. Juuri ennen tämän jutun tekoa, joulukuussa 2013, kalenterin täytti Eric Bibb & The North Country Far’in Keski-Euroopan kiertue, ja keväällä sama kokoonpano esiintyy brittibasisti Danny Thompsonin 75-vuotisjuhlissa Lontoossa.
Myös Hoedown-yhtyeen ja Jukka Gustavssonin yhteisalbumi, duo-levy Timo Kämäräisen kanssa ja Ninni Poijärven uusi albumi kuuluvat lähitulevaisuuden töihin.

Soittamisen ohella Haavisto on tunnettu myös tuottajana. Oma studiotuotanto alkoi 1990-luvun alussa Hitsville Studioilla Helsingin Pitäjänmäessä Janne Haaviston ja Tom Nymanin kanssa.
Jo pitkään oma Eastwing-studio on kuitenkin sijainnut kotikonnuilla Järvenpäässä. Siellä tapasimme tammikuun alussa, ja keskustelimme pitkään Haaviston instrumenteista sekä lähestymistavasta steel-kitaransoittoon ja soittamiseen ylipäänsä.

Netti yhdisti steel-kansan

Haaviston ammattiura alkoi Vanhan Isännän voitosta Pop-yhtyeiden SM-kisoissa vuonna 1973. Studiotyöt sessiomuusikkona käynnistyivät luontevasti heti 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin hän osti Ruotsista ensimmäisen pedal steel -kitaransa Roy Rabbin avustuksella. Vaikka 1970-luvun countryrock-buumi oli tuonut instrumentin taas framille, oli se kuitenkin harvinainen ilmestys jopa emämaansa musiikkiliikkeissä..

– Kun menin vuonna 1978 Mayflower-yhtyeen kanssa jenkkeihin, ja tarkoitus oli tuoda stilikka sieltä, niin homma oli täysin hakuammuntaa. Mihin tahansa kauppaan menikin, siellä hädin tuskin tiedettiin mistä oli kysymys, Olli muistelee lounaalla järvenpääläisessä sushi-ravintolassa.

Parhaita paikkoja katsastaa alan uutuuksia ovatkin Yhdysvalloissa järjestettävät Steel Guitar Convention -tapahtumat, joissa mukana ovat myös steel-kitaravalmistajat. Näissä tapahtumissa Haavisto on käynyt tapaamassa kansainvälisiä kollegoitaan 1990-luvun alusta lähtien. Lisäksi amerikkalaisesta Steel Guitar Forum -sivustosta on internet-aikana muodostunut soittajille merkittävä tiedon lähde ja virtuaalinen kohtauspaikka.

– Kun menin ensimmäisen kerran Steel Guitar Conventioniin tuon Forumin perustamisen jälkeen, oli tilanne täysin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin pyörin siellä vähän kuin maalaispoika. Seuraavalla kerralla kaikilla oli jo nimilappu rinnassa, ja kun olin kirjoitellut jo jonkin verran Forumille, kanssakäyminen lähti käyntiin aivan eri tavalla.

 

Live on studiossakin rautaa

Vuosien varrella Haaviston taitoja ovat hyödyntäneet monenlaiset tahot: niin Kari Tapion ja Matti Eskon kaltaiset country-sävyjä iskelmään sekoittaneet laulajat kuin rock-puolen artistit Wigwamin Jim Pembrokesta Mikko Kuustoseen tai J. Karjalaiseen; jopa Stig löytyy joukosta. Lista on liian pitkä tässä kerrattavaksi.

Hienoja sessioita on takana vaikka kuinka, mutta yhtenä loistavana tunnelmaltaan ja tulokseltaan Olli mainitsee juuri Kuustosen esikoislevyn ”Musta Jalokivi”. Se soitettiin isolla bändillä paljolti live-pohjalta, mikä ei ollut 1990-luvun alun suomalaisessa rockissa kovin yleistä. Haavisto onkin juuri live-soittoon perustuvan tuotantotavan kannattaja.
– Itse tulin studiokuvioihin siihen aikaan, jolloin rummut ja basso tehtiin ensiksi ja kaikki muu kerrostettiin siihen päälle. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu, että monet levyt olisi saatu tehtyä paljon nopeammin ja ne olisivat kuulostaneetkin paljon elävämmältä.

– Pahimmillaan tilanne oli se, että rumpali ja basisti nakuttelivat levyn pohjat ilman mitään demoasioita. Siitä voi tietenkin tulla ihan hyvä, ja paljon hyviä levyjä on tehty sillä tavalla; mutta silloin saattoi mennä vaikkapa viikko pelkkiin pohjasoittoihin. Sen sijaan esimerkiksi Hoedownin kaikki levyt on tehty lähes ilman mitään päällesoittoja. Tuplalevy ”Black and White” äänitettiin kahdessa ja puolessa päivässä. Levon Helmin studiolla tehtiin neljässä päivässä sekä Eero Raittisen että Ninni Poijärven albumit, livenä nekin, Olli toteaa.

 

Tasavireisyys vs. luonnollinen vire

Dobro ja steel-kitara viritetään paitsi tavallisesta kitaravirityksestä poikkeaviin virityksiin, myös tasavireisyydestä poiketen. Tämä ero viritystavassa asettaa erityisesti äänitystyössä haasteita sille, miten helppoa steel-kitaran soittaminen vireessä on muuhun bändiin nähden. Haavisto luottaakin studiokuuntelussa aivan erityisesti tiettyihin instrumentteihin:

– Basso on tärkeä, mutta en oikein osaa analysoida sen kummemmin miksi. Sitten akustiset kitarat ja oikea piano, jos sellainen on. Tai miksei digipianotkin, riippuen siitä miten hyvin niissä on tasavireisyyttä pehmennetty. Pelkän Casion digipianon kanssa en pysty soittamaan ollenkaan, se on jo sinänsä niin hämärässä ja epämusikaalisessa vireessä.

Aihe on Haavistolle ”rakas”. Hän jatkaa toteamalla, että nykyinen digi-instrumenttien, viritysmittareiden ja autotunen aiheuttama tasavireisyyden korostuminen on tuonut uusia vire-ongelmia tullessaan.
– Itse viritän luonnolliseen vireeseen sellaisella kompromissilla, että jos terssit ovat silloin normaalisti noin -13,5 senttiä alla, niin viritän terssin ja sekstin -10 senttiin. Jos sen rinnalla soi joku markan keyboard, joka on matemaattisesti tasavireinen, lopputulos kuulostaa aivan hirveältä. Normaali piano viritetään kuitenkin eri oktaaveissa hieman erilailla eli tasavireisyys ei ole absoluuttisen matemaattista; kunnon flyygelin rikkaat yläsävelsarjat pehmentävät tasavireisyyden. Sen sekaan on sitten steel-kitaran luonnollista virettä paljon helpompi työntää.

Yleensä hän toivookin, ettei kappaleeseen äänitettäisi enää jälkeenpäin kovin paljon sellaista, mistä hän ei ole soittaessaan tietoinen. Tämä siksi, ettei ikäviä yllätyksiä tulisi.
– Olin kerran soittamassa eräässä sessiossa, ja yhteen kappaleeseen steel-kitaran soittaminen tuntui todella vaikealta. Kävin sitten kuuntelemassa kaikki kappaleen raidat, ja yhdeltä löytyi sellainen piano, joka oli aivan eri vireessä kuin muut soittimet. Se ei vain tullut kokonaisuudesta esille. Sitten kun sain koko kappaleen uudella pianolla soitettuna, mutta muuten täysin samanlaisena, vireessä soittamisessa ei ollut enää mitään ongelmaa.

Soita kuin laulaisit

Esikuvistaan pedal steel-soiton suhteen Olli mainitsee erityisesti Buddy Emmonsin, joka on ollut se suurin vaikuttaja. Dobrossa vastaava on Mike Auldridge ja lap steelissä David Lindley. Ollin mukaan näitä soittajia yhdistää kyky soittaa instrument-tiaan niin, että soolot ovat kuin osa sävellyksiä.

– Emmons varsinkin tuntuu vieläkin olevan jotenkin ylittämätön. Ei sillä, että hän olisi maailman nopein, mikä on erittäin epäkiinnostava kriteeri, vaan se miten hän fraseeraa, miten musikaaliselta se kuulostaa ja ennenkaikkea kuinka paljon se kuulostaa siltä kuin joku laulaisi. Mielestäni juuri laulullisuus on hienointa steel-soitossa, aivan erityisesti David Lindley -tyylisen lap steelin kanssa. Tuollaisen taidon saavuttamisessa auttaa aivan yhtä paljon vaikkapa ”John Coltrane Plays Ballads”-levyn kuuntelu kuin sormiteknisten asioiden treenaus.

Kun parin tunnin päästä lopettelemme haastattelua Ollin Eastwing-pajalla, hän haluaa vielä korostaa yhtä seikkaa:
– Instrumenttina pedal steel on melko lokeroitu, koska sitä on soitettu hyvin kapeassa tyylisektorissa eli countrymusiikissa. Itse pyrin soittamaa sitä niin, että se on soitin eikä country-soitin, unohtamatta tietenkään sille luonteenomaista soundia. Levyhyllyni on erittäin laaja-alainen, ja toivon, että kaikki se mitä olen kuunnellut suodattuu tämän instrumentin kautta niin pitkälle kuin mahdollista.

– Suomessa suhtautuminen on ollut avointa, koska täällä ei ole mitään perinteitä tämän soittimen kanssa. Varmaankin Amerikassa joutuisi paljon enemmän taistelemaan ”kantri-stigmaa” vastaan. Itse olen kuitenkin kasvanut soittajaksi bluesin ja rockin kautta. Toivoisin, että avoin suhtautuminen soittimeen säilyy ja että ihmiset olisivat valmiita kokeilemaan sitä vielä enemmänkin yllättävissä ja erilaisissa ympyröissä, Olli kiteyttää.

 

 

Vakiointervallit apuna steel-kitaran soitossa

 

10-kielistä pedal steel -kitaraa soitetaan lähtökohtaisesti E9- tai C6-virityksillä. Usein ne molemmat ovat käytössä kaksikaulaisissa kitaroissa. Toisaalta 12-kieliset steel-kitarat mahdollistavat molempien viritysten sointimaailman yhdistämisen ns. universal-virityksissä. Haavisto on soittanut vuodesta 2006 lähtien 12-kielistä soitinta juuri tällaisella E9/B6-virityksellä.

– Olen myynyt kaikki 10-kieliset kitarani pois, mikä hieman harmittaa siinä mielessä, että olisi joskus kiva pystyä soittamaan jonkun muunkin kitaralla. Yritin jonkun aikaa soittaa sekä 10- että 12-kielisellä, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Oikean käden sormi-gripit ovat kuitenkin lihasmuistissa, joten kymppikielinen tuntuu tällä hetkellä minusta aivan omituiselta verrattuna 12-kieliseen.

Koska steel-kitaristin katse seuraa soittorautaa, tulee plektrasormien mennä auto-pilotilla:
– Pianoa soittaessakaan ei koko ajan katso koskettimia ja jos ne yht’äkkiä järjesteltäisiin hieman uudelleen, niin kyllä se varmaan vaikuttaisi kenen tahansa soittoon. Tai jos oktaaviin lisättäisiin pari ääntä, Olli vertaa.

Samanlaisen keikkahelppouden vuoksi Haavisto soittaa dobron g,b,d,g,b,d-virityksellä – tai ainakin sen intervallisuhteet säilyttäen – myös lap steel -kitaroita. Samanlaista ”va-kio-inter-val-lien” periaatetta virityksissä noudattavat esimerkiksi David Lindley ja Kelly Joe Phelps
– Pidän kyllä yleensä yhtä tai kahta soitinta D-virityksessä, mutta en ala live-tilanteessa niiden kanssa säätämään. Se kun unohtuu hetkeksi, niin sitten onkin väärästä kohdasta soittamassa jotain skaalaa. Olen päätynyt turvallisuussyistä tähän ratkaisuun, koska samoja säveliähän sitä soitetaan oli viritys mikä tahansa. Kaiken saa kuitenkin siitä samasta virityksestä, tavalla tai toisella, hän toteaa.

 

 

Olli Haaviston vinkit steel-kitaran opetteluun

1. Soittoraudan valinta kannattaa tehdä heti aluksi: käyttääkö pyöreää vai ”Stevens”-mallia, sillä rauta vaikuttaa siihen minkälaisen vibraaton saa. Vibraatto taas on täysin makuasia. Itse olen tehnyt jo kauan sitten sellaisen valinnan, että käytän dobron ja lap steelin soitossa John Pearsen ”Stevens”-tyyppistä rautaa. Silloin vibraatto tehdään ”hinkkaamalla” eli rautaa siirretään sivusuunnassa. Osa tällaisen vibraaton viehätystä on se, että soundiin alkaa nousemaan kahinoita ja yläsävelsarjoja. Pyöreää rautaa taas pyöritetään eli silloin liike on pienempi ja vibraatto puhtaampi. Pedal steelissä käytetään perinteisessä country-soitossa pyöreää rautaa, ja pyörivällä liikkeellä tehdään myös sustainia.

 

2. Oikeassa kädessä käytän itse aina peukaloplektraa ja kahta sormiplektraa. Toki lap steeliä voi soittaa ilmankin, mutta ainakin peukaloplektran käyttöä kannattaa kokeilla. Sen kanssa käsi asettuu optimaaliseen asentoon kielten demppausta ajatellen. Itse olen käyttänyt 20 vuotta John Pearsen peukaloplektraa. Se ei koskaan hajoa sormen ympäriltä, ja samalla plektralla soittaa vuoden ajan. Muissa sormissa on Kyserit eli National-kopiot, joiden kärjet olen taivuttanut omaan soittoasentoon sopiviksi.

 

3. Kielten sammutuksessa on plektrakäden puolella kaksi tekniikkaa, joista jompaa kumpaa kannattaa alkaa heti treenaamaan: joko perinteistä kämmensyrjä-blokkausta (”palmblocking”) tai uudempaa ”pickblocking”-tekniikkaa, jossa soitettu kieli sammutetaan pikkausormella. Molemmilla saa ylimääräiset hälyäänet pois.

4. Yksiäänisissä melodialinjoissa kannattaa muistaa, että ne soitetaan aina vain soittoraudan kärjellä. Muutenkin soittoraudan pää on aina ylimmän soitettavan kielen kohdalla, myös silloin kun soitetaan alakielillä. Se helpottaa myös oikean käden asemointia, sillä sitä ei pysty erikseen seuraamaan.

 

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 1/2014. Vastaavia, musiikin tekemiseen ja soittamiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa printti-Riffissä. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

27.07.2016
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Tommi Posa
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy