Nayteikkuna

Pannu soikoon

Terästynnyristä valmistettava Steel Pan syntyi noin kuusikymmentä vuotta sitten Karibian Trinidadilla ja kyseessä on ainut täysin uusi akustinen soitin tällä vuosisadalla. Erikoistapauksiin aiemminkin lukijoitamme perehdyttänyt Taisto Kuortti kävi Karjaalla katsastamassa, kuinka tynnyri taipuu soittimeksi suomalaisen taitajan käsissä. Ja miten kalypso kohtaa Sibeliuksen…

Ensimmäiset Trinidadin soittimet tehtiin peltisistä keksipurkeista, roskatynnyreiden kansista ynnä muista sopivista materiaaleista, ja niissä oli vain muutama soiva ääni. Nykyisin rakentajat saavat mahtumaan yhteen tynnyrinpohjaan jopa yli 30 eri korkeudelle viritettyä ääntä ja soittimella voidaan soittaa kaikissa sävellajeissa. Itse soittimesta käytetään nimitystä Steel Pan tai Steel Drum, joka tarkoittaa englannin kielellä myös peltitynnyriä. Suomalaisittain soitinta kutsutaan kuitenkin vain tuttavallisesti pannuksi.
Pannujen ohessa alkuperäiseen orkesteri-ideaan kuuluu lisäksi lyömäsoittaja tai useampikin sekä settirumpali. Kaikki vireiset äänet tuotetaan tynnyreillä ja orkesterissa käytettävien pannujen yhteenlaskettu ääniala vastaa suunnilleen pianon äänialaa.
Äänialaltaan korkein on sopraanopannu, jolla soitetaan tavallisesti melodiat. Stemmat hoidetaan altoilla, ja niiden alapuolella soivat kitarapannut, joilla soitetaan säestyskuvioita. Matalampi ääniala vaatii myös fyysisesti laajemmat äänialueet tynnyrin pohjaan, ja yhdellä pannukitaristilla onkin hallittavanaan aina kahdesta tynnyristä koostuva kokonaisuus. Sellopannut soivat periatteessa samassa äänialassa, mutta sävelet on jaettu tässä tapauksessa kolmeen tynnyriin. Sen ansiosta sellopannujen matalimmat äänet soivat kitaroita alempana, mutta ylimmät äänet kitaroita korkeammalla.
Myös bassopannuja on yhdellä soittajalla useita ja syykin on selvä: yhteen tynnyriin saa mahtumaan vain kolme matalaa ääntä. Basson ja ylempien harmonioiden välin täyttävät vielä tenoribassot, joilla tuplataan bassoäänet oktaavia ylempää.
Äänialan voi päätellä myös tynnyrin pituudesta, sillä valmistusvaiheessa niitä lyhennetään helmasta siten, että sopraanopannut ovat vain noin parikymmentä senttiä korkeita, kun taas jyhkeimmät bassot ovat täyden tynnyrin mittaisia, ja muut siitä valiltä.

Karjaalta kajahtaa

Suomalaisista pannuista ei voi kertoa paljonkaan, ellei aluksi esittele parikymmentä vuotta Karjaalla musiikin opettajana toiminutta Ari Viitasta, joka on sananmukaisesti vienyt maailmankartalle sekä Karjaan että kaupungin Suomenkielisen Ylä-asteen oppilasorkesterin pannuineen. Viitanen painottaa, että hän ei suinkaan ole ensimmäinen suomalainen joka on aloittanut kokeilut tällä instrumentilla maassamme. Tamperelainen Jukka Siikavire on kokeillut pannuja musiikissaan ja Esa Tervala Liperissä on hänkin puuhaillut pannujen parissa. Tervalalla on ollut myös oma pannuorkesteri ja jutun kirjoitushetkellä hän työskentelee Sveitsissä rakentaen ja virittäen ammatikseen juuri näitä soittimia. Viitanen on kuitenkin tehnyt pannuista kelpo koulusoittimen ja soittajien määrä lasketaan nykyisin hyvinkin kymmenissä ellei peräti sadoissa.
Ari Viitasta pannukärpänen pääsi puraisemaan Ruotsissa 1985, kun pienoiskanteleilla reggaeta soittaneen yhtyeen keikkamatkalla satuttiin näkemään tanskalainen pannuyhtye esiintymässä. Orkesterin johtajan piti toimittaa pannujen teko-ohjeita ja piirustuksia Arille, mutta niitä ei koskaan kuulunut. Ensimmäinen kokeilu kuitenkin piti suorittaa tekemällä edes jonkinlainen soitin ja aihioksi kelpasi 10 litran lahosuojapurkki.
Koe ei ilmeisesti ollut aivan valtava menestys, sillä pannujen sijasta Viitanen alkoi suunnitella oppilailleen marimba-yhtyettä, jonka soittimet olisi tehty kakkosnelosesta ja resonanssiputket viemäriputkista. Rakentelupuuhissa tarvittava kädentaito ei muodostanut kynnystä, sillä muusikkoutensa ohessa Viitanen oli opiskellut itselleen teknisen työn opettajan pätevyyden. Syystä tai toisesta marimba-hanke kuitenkin hautautui ja muhimassa ollut Steel Pan palasi takaisin miehen mieleen 1990, jolloin syntyikin jo ensimmäinen täysikokoinen tynnyristä taottu pannu. Sen myötä tapahtumat lähtivät huimaan vauhtiin ja jo syksyllä -91 tehtiin ensimmäiset kokeilut koululaisyhtyeellä. Varsinaisesti säännöllinen toiminta alkoi Steel Pan Lovers -yhtyeellä syyskuun ensimmäisenä päivänä 1992, jolloin myös perustettiin toimintaa tukeva Karjaan Steel Band -yhdistys ry.
Idean isä, Ari Viitanen, on alusta asti ollut koko toiminnan keskipiste, sillä hän valmistaa pääosan soittimista, virittää ne, sovittaa kappaleet yhtyeille ja johtaa orkesterien esiintymiset. Lisäksi hän omaa erinomaisen taidon opettaa näiden vaikeiden instrumenttien käsittelyä ja niillä musisointia.
Muutamia soittimia on hankittu myös Trinidadista, mutta hinta on nykykursseilla noin 7 000 markkaa kappale. Valtaosa on kuitenkin omaa valmistetta. Ari painottaa, että vaikka hän ei ole itse saanut juurikaan apua maailmalta, niin kaikki asiasta kiinnostuneet voivat kääntyä hänen puoleensa, jos vain on aikomusta valmistaa moinen soitin.
Kannattaa muistaa, että koko maailmassa on kaikkiaan vain parisataa pannujen virittäjää, ja huippumiehiä vain ehkä parikymmentä. Arin ja Esa Tervalan lisäksi pitää mainita myös Kiteellä vaikuttava Simo Tiainen, joka on noussut nopeasti pannumiesten arvostettuun kastiin hyvällä viritystaidollaan.

Sopiva mielenlaatu lasketaan eduksi

Ari Viitanen kertoo, että jos aikoo ryhtyä valmistamaan itselleen pannua, niin on hyväksi jos omaa tietyt ominaisuudet. Ensimmäiseksi on hyvä opetella virittämään piano. Siitä on hyötyä, kun pannua punotaan oikeaan viritykseen. Toiseksi pitää opetella soittamaan sahaa, sillä ääni pannusta lähtee samalla periaatteella, ja pannua takoessa on hyvä tietää äänenmuodostuksen periaatteet. Kolmanneksi olisi hyvä osata autopeltisepän taidot, sillä tynnyrinpohjan venyttäminen noin parikymmentä senttimetriä syvälle kuopalle, metallia repäisemättä, vaatii alan taitoa. Viimeisenä, mutta kaikkein tärkeimpänä ominaisuutena Ari pitää sitä, että tulee olla sopivasti hullu.
Pannun valmistaminen aloitetaan venyttämällä tavallisen 200 litran öljytynnyrin pohjaa kuopalle puunuijalla. Vaihtoehtoisesti kuoppa muovataan pomputtamalla sopivan painoista kuulantyöntöön tarkoitettua kuulaa tynnyrin pohjaa vasten. Tasainen spiraalin kiertäminen tuottaa lopulta sopivan kuopan, jos taito ja kärsivällisyys antavat myöten. Venytys tehdään ilman lämmitystä ja tavallisesti pohja repeää 14–15 senttimetrin kohdalla, ellei ole revennyt jo aikaisemmin.

Äänialueet rajataan tuurnalla ennen viritystä.

Jos upotus onnistuu, niin takomista jatketaan, mutta pohjaa venytetään syvemmälle vain ääntä tuottavien kohtien väleistä, jolloin äänialueet jäävät ylöspäin pullistuneina kuplina koholle. Seuraavaksi kaikki kylmätaonnassa syntyneet jännitykset poistetaan lämmittämällä pannua avotulella, mieluiten nuotiolla.
Sen jälkeen soivat alueet taotaan oikeaan muotoon ja löysennetään vasaroimalla siten, että jokaisesta alueesta kuuluu lopulta perussävel, sen oktaavi, terssi ja kvartti tai kvintti viritysjärjestelmästä ja soivasta äänestä riippuen.

Jokainen äänialue viritetään erikseen. Korvan tueksi käy Petersonin stroboskooppinäytöllä toimiva viritysmittari.

 


Instrumenttia soitetaan puisella noin 20 senttimetriä pitkällä tikulla, josta tehdään pieni nuija laittamalla sen päähän kuminen paksunnos. Kumin laadulla on merkitystä äänen laatuun, ja siksi sopivan raaka-aineen löytyminen on joskus vaikeata.
Soittimet ovat myös erittäin herkkiä menemään epävireeseen, sillä jo auringonpaiste tai vesisade, sekä vääränlainen naputtelu sormella voivat muuttaa metallin jännitystä. Pieni kolhu voi pilata jopa koko pannun.

Koulu soi

Entisistä ja nykyisistä koululaisista koostuva Steel Pan Lovers -orkesteri keikkailee aktiivisesti erilaisissa tapahtumissa aina yritysjuhlista Kaustisen festivaaleihin saakka. Orkesterin saavutuksista täytyy mainita myös kolme CD-levyä, jotka ovat niin soitannollisesti kuin teknisestikin mahtavaa kuunneltavaa.
– Tyylimme on tyylittömyys, jolloin tynnyrinpohjaorkesterimme ohjelmatarjonta poukkoilee estottomasti Sibeliuksen Finlandiasta kalypsomusiikin kautta Hendrixiin, Zappaan ja jatsiin, luonnehtii Ari Viitanen itse orkesterinsa taiteellisia linjoja.
Joitakin ehtoja ohjelmistolle luonnollisesti asetetaan.
– Kappaleen on istuttava instrumentille sekä teknisesti, että tyylillisesti – sen on oltava täysin räätälintyötä.
Toiminnalle on muutoinkin oltava tietyn tyyppiset puitteet, sillä orkesteri tarvitsee tilaa sekä soittimille että niistä lähtevälle äänelle. Musiikkiluokkana palveleva entinen jumppasali sopii tarkoitukseen mitä parhaiten. Etenkin, kun sitä ei ole turhaan tärvelty edellisen käytön jäljiltä.
– Kun sali saatiin käyttöön, siihen piti tulla oikein saneerausremontti, mutta onneksi ei tullut. Luokkaan jäi tasainen lattia, joka on pannusoiton ehtona. Yhdessä oppilaiden kanssa sitä sitten sisustettiin, ja jälki on ihanan-sekaisen-viihtyisä. Suuria kaappeja otettaisiin kyllä ilomielin vastaan, jotta muita soittimia ja tarvikkeita saataisiin pois jaloista, toteaa Ari.
Kookkaassa salissa harjoitussoitto kuulostaa muhkealta, ja pannujen ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Pannumusiikki onkin parhaimmillaan luonnossa kuunneltuna, sillä soitinten laajat värähtelypinnat saavat liikkeelle suuren ilmamäärän, jolloin musiikki kuuluu varsin muhkeana ja täyteläisenä. Levyltä kuuntelun tulisi tapahtua kohtalaisella voimakkuudella, ja hyvälaatuisilla laitteilla, jotta kaikki äänimassan rikkaat vivahteen ja harmooniset ominaisvärähtelyt tulisivat kuulijan korviin.
Steel Pan Lovers -yhtyeessä soittaa 18 muusikkoa, jolloin käytössä on kaikkiaan 33 tynnyrinpohjaa. Lisäksi kokoonpanoon kuuluu rummusto ja kolme lyömäsoittajaa. Osa edustusorkesterin soittajista on jo opiskelemassa eri puolella Suomea, mutta välimatkoista huolimatta toiminta jatkuu vireänä. Yhtye on vieraillut myös ulkomailla. Kohteina ovat olleet Ruotsi, Sveitsi ja Eesti. Odotuslistalla on mahdollinen USA:n keikka, sillä koululaisyhtye Los Anglesista vieraili Karjaalla ja kutsua vastavierailulle odotellaan.
Toiminta on koululle mahtavaa mainosta, ja päättäjät ovatkin suhtautuneet varsin positiivisesti tähän toimintaan, vaikka merkittäviä taloudellisia kädenojennuksia on toistaiseksi ollutkin harvassa.
Tulevaisuus on joka tapauksessa turvattu, sillä ylä-Lasteen ja lukion piirissä toimivia kokoonpanoja on pyöreät 15, kun kaikilla luokilla on luonnollisesti oma orkesterinsa. Uusia soittajia kasvaa opettaja Antti Jyrkkäsen ohjauksessa jo ala-asteella, jossa pannuja soitetaan kolmannesta luokasta lähtien. Antti Jyrkkänen on myös valmistanut kaikki ala-asteen käytössä olevat soittimet.

 
 
Näytteitä Steel Pan Loversin meiningistä löydät tästä linkistä.
Linkki johtaa YLEn elävään arkistoon ja kyseessä ovat alunperin Markus Kajon 16-osaiseen Ihmisen käsikirja -ohjelmasarjaan tehty studiotallenne.

 

Tämä artikkeli julkaistiin alunperin Riffin numerossa 1/1999, ja syy sen uudelleenjulkaisuun selviää lukemalla Riffi 6/2014 pääkirjoitus.

03.12.2014
|
Teksti ja kuvat: Taisto Kuortti
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy