Petteri Sariolan kalusto on todellinen täsmäase

Kätevästi roudattava, nopeasti koottava ja mahdollisimman tarkoituksenmukainen – siinä keskeiset määreet Petteri Sariolan akustiselle kitaralleen kokoamasta kalustosta.

Haastattelun aikaan Sariola valmistautui juuri kuukauden turneelle Aasiassa ja kotiin palattua odottaa tiivis keikkakesä, jossa ensimmäisenä on vuorossa Tampere Guitar Festival ja sen perään Linnanmäki Helsingissä. Keikkoja kertyy soolona vajaat sata kappaletta vuodessa, ja kun reissaa paljon, on oltava realismia matkassa kalustonkin osalta.

Pedaalisto ja mikseri kulkevat yhdessä matkalaukussa ja setin kokoaminen esitystä varten vie kolmisen minuuttia. Audiokaapelit on kaikki värikoodattu ja sähköä tarvitaan vain yhden töpselin verran.
– Keikkatilanteessa ollaan aikataulujen ja muiden ihmisten armoilla. Pitää tarjota mahdollisimman valmista kamaa ja mahdollisimman helposti ymmärrettävässä paketissa, pohjustaa Petteri kalustonsa esittelyä.

Soundia ajateltaessa kaikki lähtee miehen perkussiivisesta soittotekniikasta: bassorummun vastine syntyy kämmenen ja ranteen alueen tömäyttäessä kitaran kantta kaikuaukosta hieman kyynärpään suuntaan, virvelisoundeja puolestaan on käytössä kaksi erilaista – kuivakkaampi peukalon kopautus soittimen kanteen otelaudan pään yläpuolelle, ja räsähtävämpi, hieman cajonia muistuttava soundi iskemällä sormet otelaudan päälle niin, että kielet osuvat nauhoihin.

Bassarisoundille on kriittistä saada kämmen osumaan peukalon tyvikohdasta riittävän leveästi.
– Mahdollisimman paljon kontaktipintaa, että se läsähtää, Petteri kuvaa tekniikkaansa.
Virvelisoundin valintaan taas vaikuttaa se, tarvitseeko peukulla napauttaa pelkästään bassokielet soimaan vai pitääkö kaikkien kielten helähtää sointuun.

Bassarin ja kuivemman virvelisoundin raaka-aineet poimitaan suoraan kitaran kannen sisäpintaan kiinnitetyllä Schattenin Dualie-kontaktimikrofonilla, jonka kautta mukana on hiven akustisuuden tuntua. Kielten sointi taas poimitaan talteen rutikuivalla Seymour Duncanin Mag Mic -magneettimikrofonilla, joka mahtuu kitaran erikoisen muotoiseen kaikuaukkoon vain nurin perin. Ja kitarahan on Andreas Cuntzin valmistama Petteri Sariolan nimikkomalli, jonka oikeastaan ainoa poikkeuksellinen rakenneratkaisu on bassarisoundin tömäyttelyn vuoksi kannen sisäpintaan lisätty vahviste:
– Bassari-iskuja lukuunottamatta tää soittotapa ei ole kovin raskasta kitaralle. Andreas rakensi tämän sen perusteella mitä on aiemmin tapahtunut. Aloin soittaa tällä tavalla 2003, ja 2009 mennessä olin lava-adrenaliineissa tömäyttänyt kannet rikki viidestä eri kitarasta. Tämä kitara on kestänyt ja toimii edelleen moitteettomasti.

Jo kuusivuotias soitin kävi hiljattain nauhojen vaihdossa ja laadukkaalla kitaralla taitaa olla edessään vielä kosolti palvelusikää. Kielityksenä on normaali 012–053-setti, ja valtaosan ajasta Petteri soittaa DADGAD-vireellä. Aktiivisessa ohjelmistossa on kuitenkin nelisenkymmentä kappaletta, joiden aikana käytössä on kaikkiaan parikymmentä eri viritystä. Juuri tässä kuulemma tulee esiin yksi Cuntzin monista hyvistä ominaisuuksista:
– Andreasin kitarat pysyvät tavattoman hyvin vireessä ja ne soivat poikkeuksellisen hyvin myös alhaisissa virityksissä.

Tämä on oleellista, sillä Petteri kertoo käyttävänsä verraten usein jopa GADGAD-viritystä, jossa ala-E lasketaan G-säveleen asti (yhdeksän puolisävelaskelta), eli todella löysäksi.
– Tietenkään kitara ei akustisesti soi niin kovaa eikä siitä tule paljon bassoa, mutta kun sen lyö kiinni PA:han niin se kuulosta ihan sähköbassolta.

Yksi erityisvaruste kitaraan on kuitenkin lisätty: solumuovista leikattu demppari viritinlavassa tappaa kielten turhanpäiväiset resonanssit satulan ja virittimien välisellä osuudella.


Mikeistä eteenpäin

Työnjako kahden mikrofonin välillä ei yksinään riitä, tueksi tarvitaan kummankin soundin jatkojalostusta pedaaleilla. Perkussiosoundien osalta reitti on lyhyt ja selkeä: Schattenin signaali menee bassokompressorin kautta limitoituna MXR:n kymmenalueiseen graafiseen korjaimeen, jossa sitä muokataan surutta ennen jatkoa Allen & Heathin mikserille.

– Todella raju equtus: kaikki keskialueet veks, pieni piikki neljässä kilossa ja iso piikki kuudessakympissä. Vähän niinkuin bändissä miksataan basaria niin, että tymähtää ja on pikku napsu, Petteri kertoo.

Mag Micin kautta haetaan kielille kitaramaista, ruudikasta ja sopivan heleätä perussointia, joka kantaa sellaisenaan läpi keikan. Kompressori oli alkujaan tämän signaalin muokkaimena, mutta Mag Mic on luonteeltaan jo valmiiksi sen verran kompressoiva, että dynamiikan kaitsenta osoittautui tarpeellisemmaksi perkussio-osastolla, jossa pienikin kämmenen osumakohdan muutos kuuluu oitis soundissa ja voluumissa. 

Mag Micin signaali matkaa ensin pedaalilaudan alle piilotettuun Suhrin splitteriin, josta puhdas haara ohjataan Digitechin Whammylle ja siitä edelleen MXR:n toiselle 10-alueiselle ekvalisaattorille.
– Graafinen eq antaa tosi vahvan otteen siitä, miten sitä signaalia prosessoidaan.

Tämäkin signaalipolku johtaa ekvalisoinnin jälkeen mikserille, ja näin on koossa soinnin perusta.
– Jos nää kaksi kanavaa ei ole kunnossa, niin kaikki kuulostaa ihan kuralta, sitä ei pelasta sitten enää mikään. Näillä kahdella kanavalla pitää pystyä soittamaan pitkä keikka.

Nämä perussoundit täydentävät myös toisiaan ja sekoittuvat ”luonnollisen kaltaiseksi kitarasoundiksi”, jonka ei ole tarkoitus ”yrittää olla akustinen, vaan luoda illuusio siitä”

Kierto-ongelmiakaan ei ole, kiitos mikrofonisysteemin ja lavamonitoroinnin maltillisen voluumin. Petteri toteaa, että on hyvä ”kuunnella myös salia, eikä luukuttaa huonetta tukkoon lavalta”.

Paremman erottelun nimissä lavalla on kaksi kulmaa, joista toinen on varattu kokonaan laululle ja toinen vain kitaralle.

Ei ainoastaan kuivaa soundia

Efektipedaaleita laudassa on ja niiden roolina on ”tuoda vihdettä minulle sekä yleisölle”. Miten oleellisia ne sitten ovat?
– Ei millään muotoa kriittisiä, mutta jos soittaa puolentoista tunnin keikan niin efektit tuovat väriä ja uutta kulmaa niihin kappaleisiin.

Stage Accessories -boksista löytyy kaiken varalle kieliä, varaparistoja, capoja ja Ebow!
Teipit pedaaleiden päällä eivät ole peittämässä salaisia säätöjä, vaan varmistamassa etteivät nupit käänny omia aikojaan vääriin asentoihin. Viritysmittari on tervetullut väline silloin, kun soitetaan bändissä, soolokeikoilla viritys sujuu parhaiten korvakuulolta.

 

Koska musiikkia ei rakenneta tehosteiden varaan, ei signaalipolkukaan muodostu suoraksi ketjuksi vaan muistuttaa sivupolkuineen pikemminkin ”joulukuusta”, kuten Petteri asian ilmaisee.
 
.
Efektikaavio Petterin arkistosta on niiltä ajoilta, kun kompressori oli vielä Mag Micin signaalipolulla. Nyt tilanne on hieman muuttunut. Puhdas ”kitara kitara soundi” kulkee ainoastaan Whammyn kautta, joka true bypassinsa ansiosta saa armon, vaikka muuttaakin hieman soundia. Kaikki muut efektit saavat kuitenkin signaalinsa haaroitusten kautta, eivätkä ne ole ”kyseenalaistamassa signaalinlaatua, joka pysyy koskemattomana”

Niinpä Strymon TimeLine-viive saa saman puhtaan signaalin kuin Whammy, ja efekti ohjataan delaylta suoraan omiin mikserikanaviinsa, joissa sitä vielä muokataan roisilla otteella.
– Kaikki alapäät on otettu pois, ettei se mene peruskitaran tielle. Pelkkä wet, ei mitään puhdasta kitaraa. Pieni kaiku vielä lisäksi, niin siitä tulee tosi levee. Istuu tosi kivasti peruskitarasoundin kanssa yhteen, Petteri hehkuttaa

Monipuolisesta Strymonista otetaan yleensä ”joku tosi vahva karaktäärinen dilsa ja joku pieni slap back, jota ei niin huomaa”.
Synajousilta kuulostavat matot syntyvät nekin Strymonilla, jonka Ice-presetin viive tuplaa kitaran myös oktaavia korkeammaksi transponoituna. Vahvalla feedbackilla ja jalkakytkimellä voikin tuottaa lähes loputtomasti soivaa jousimaton kaltaista ääntä.

Boss OC3 -oktaaveri saa syötökseen puhtaan signaalin, joka on haaroitettu ennen Whammyä.
Ja Bossiin pätee sama kuin Strymoniin – laitteesta otetaan ulos vain efekti eikä lainkaan puhdasta signaalia ja mikserissä leikataan bassot pois. Jälleen varjellaan puhtaan kitarasoundin alakertaa puuroutumiselta, mutta löytyy perusteeksi toinenkin syy:
– Jos haluat, että oktaaveri tulee aina kertseissä messiin, niin – auta armias – kyllähän se kuulostaa kivalta, kun sen painaa päälle. Mutta kun sen painaa pois päältä niin kuulostaa siltä, että basisti lähti bändistä. Siksi se piti laittaa omaan kanavaansa, jossa se tuo pientä synamaista fiilistä ja narinaa, mutta ei ole framilla. Oktaaveri tuo pienen pehmeän nuotin sinne alas, mutta ei tuo lisää bassoa.

Homman juju piilee siinä, että OC3 nappaa suotimensa ansiosta soinnuistakin alimman soivan sävelen.
OC3:ssa on myös mainio bonusominaisuus – kaksi lähtöä: dry ja wet. Niinpä se palvelee splitterinä, jolla myös Mad Professorin Little Green Wonder -särölle saadaan suora puhdas kitarasoundi.
– Särö menee chorukseen, joka levittää sen stereoksi, jotta se saadaan keskeltä pois. Toistaiseksi ihan puhdas kitarasoundi, bassarisoundi ja oktaaveri, ovat monoa ja menevät ihan keskelle. Kun särö ja delay lyö sen koko homman sitten sinne sivuille, saadaan oikeen mukavaa leveetä soundia. Jos kaikki olisi pelkkää stereota niin se ei enää tuntuis miltään, mutta kun on pari elementtiä ihan keskellä ja pari ihan laidoilla niin siitä saadaan sellainen leveä, juhlava tunnelma.

Efektipedaalit on myös modattu niin, että niiden normaalit ohituskytkimet toimivat on/off-periaatteella: kun pedaali on päällä, efekti tulostuu mikserin kautta kokonaisuuteen. Kun pedaali on pois päältä, mitään soundia ei tule sen kautta.

Kuva mukaan

Uusin lisäys kalustoon on haaroitusvalmius DI-bokseilla niin, että kitaran kummankin mikrofonin soundi sekä laulu saadaan kuivana Zoomin H6-tallentimelle. Lisäksi Petteri kuvaa jokaisen keikkansa nykyisin kolmella minikameralla. Materiaalia kertyy aika lailla, mutta käyttötapa on vielä avoin.
– Youtubeen, livelevyä, deeveedeetä, arkistointia… mitä sille nyt keksiikin.

Jos pedaalisto ei keikkapaikalle syystä tai toisesta joskus saapuisi, voi hätäratkaisuna soittaa kaksi puhdasta kanavaa talon DI-boksien kautta ja neuvotella saliäänimiksaajan kanssa sopivasta miksauksesta. Tiukka paikka saattaa kyllä tulla, vaikka kalusto olisikin paikalla. Silloin on vain improvisoitava hetkessä.
– Olin viime syksynä keikalla Venäjällä, 60 ihmistä kuuntelemassa. Sound -check meni hyvin, oli monta kameraa äänittämässä… Kuulutukset tuli ja nousin lavalle, se on menoksi! Vedin ensimmäisen soinnun, mitään ei kuulu ja katsoin mittareita: ei yhtään eloa missään…
Piuha irti, lavalta kävelemään ihmisten joukkoon. Katsoin kaikkia silmiin soittaessa ja pidin sharmilla ensimmäisen puoliskon keikasta hallussa. Ei ollut paljoa vaihtoehtoja – olisihan siinä voinut tehdä trouble shootingia ja sättiä vaikka äänimiestä, mutta kun ei se olis oikein edistänyt sitä tilannetta niin päätin sitten vetää sillä tavalla homman läpi. Eka setti ohi, kiitos, kohta jatketaan…

Tavarat nopeasti takahuoneeseen ja vikaa etsimään – pedaalilauta kunnossa, mutta kitara mykkänä!? Syy selvisi, kun Petteri lopulta kurkisti taskulampulla etuvahvistimen paristolokeroon, jonne joskus aikoja sitten katkenneen kielen tynkä pääteheloineen oli kulkeutunut.
Juuri sopivasti, jotta sound checkin jälkeen vaihdettu tuore paristo ei päässytkään aivan perille koloonsa eikä sähkö kulkenut.
Nysä pois, paristo paikoilleen, tekniikka kunnossa ja kakkospuoliaika suunnitellulla tavalla.
Tämä kokemus viimeistään sinetöi vuosien varrella muodostuneen käsityksen siitä mikä oikeasti ratkaisee.
– Huolimatta soittotekniikasta ja hardwaresta se ei ole oleellista siinä lavatilanteessa vaan se yhteys yleisön kanssa, dialogi ja läsnäolo. Jos sitä ei ole, sitten on ihan sama miten soittaa tai millä kamoilla soittaa.


Tämä Lauri Paloposken toimittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 3/2015Vastaavan tyyppisiä haastatteluita musiikin tekemisen eri puolista julkaistaan jokaisessa Riffissä.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

29.12.2015
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy