Nayteikkuna

Röyhkä, Martikainen, Koivu ja laulunteon anatomia

Tie Damaskokseen -yhteiskiertue kokosi joulun alla 2009 samoille lavoille kolme kovan luokan kotimaista lauluntekijää. Riffi istutti Kauko Röyhkän, Jarkko Martikaisen ja Matti Johannes Koivun yhteisen pöydän ääreen jakamaan ajatuksiaan biisinteon metodeista, haasteista ja estetiikasta.

 

Suomirockin eri sukupolvia edustavasta kolmikosta löytyy yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Niin Röyhkän, Martikaisen kuin Koivunkin hahmoihin yhdistyvät sujuva äidinkielen käyttö sekä kunnianhimoisesti toteutetut albumikokonaisuudet. 

Soolouran ohella jokaisella on kokemusta myös bänditoiminnasta. Martikainen tunnetaan YUP:n notkeasanaisena solistina ja Koivu Ultramariinin keulahamona. Röyhkän projekteihin mahtuu musisointia muun muassa 500 kg lihaa- ja Kauko Röyhkä & Narttu -yhtyeiden puitteissa sekä huimaa suosiota niittänyt Kauko Röyhkä & Riku Mattila -duo. 

Kun kaikki kolme tiedetään myös omaleimaisiksi säveltäjiksi, onkin aiheellista avata keskustelu siitä, kuinka kappaleet käytännössä syntyvät.

Kauko Röykä kertoo hyödyntävänsä sävellystyössään Applen mainiota Garageband -ohjelmistoa. Tekstipuolella taas ideoita löytyy myös pöytälaatikosta.

– Tehdessäni biisejä seuraavaa Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä varten laitoin vain Garagebandissa taustalle rumpukomppeja ja soittelin päälle kehittämiäni kitarakuvioita. Sitten tutkin, olisiko vanhoissa teksteissäni mitään, mitä hyödyntää uusien sävellysten kanssa ja lähdin laulamaan niitä pohjien päälle ihan satunnaisesti. Yleensä ne istuivat melko mukavasti ja kun kehittelin biisejä eteenpäin, tuli joistain ihan hyviä.

Röyhkä toteaa olevansa sävellähtöinen kirjoittaja. Sanat syntyvät valmiiden kitarakuvioiden päälle, kunhan oikea aihe ja tunnelma löytyvät.

– Laulussa tulee olla joko hyvä melodia tai hieno rytminen poljento. Hyvä esimerkki on Riku Mattilan kanssa tekemäni ”Helvetti” -biisi. Se on puhelaulua, mutta siinä on tietty draivi ja muutama pieni melodia, jotka kruunaavat jutun.

Kauko Röyhkän tavoin Jarkko Martikainen luottaa spontaaniin ja intuitiiviseen säveltämiseen.

– Yksi tapani säveltää on vain soitella kitaraa puolitorkuksissa työhuoneeni sängyllä. Vähän niin kuin lapsi, että hahmottaa instrumentin edes auttavasti, mutta ei prosessoi liika miten sointuharmoniat menevät. Kun luulen tunnistavani jotain hyvää, laitan sen talteen sanelumankalle. Pienistä palasista joku alkaa elää takaraivossa niin, että siihen löytyy ajatus melodiikasta ja laulun teemasta.

Martikaisella sävellys ja teksti syntyvät yleensä yhtäaikaisesti. Toisinaan hän muotoilee laulumelodian ilman säestystä, jolloin työstöön tulee enemmän liikkumavaraa.

– Laululle sopiva sävellaji, hyvä ponsi ja riittävä puristus selviävät parhaiten, kun ei soita taustalle mitään. Soinnutuksen voi hahmotella sitten myöhemmin. Se on hyvin vapauttava malli työskennellä.

Matti-Johannes Koivu kertoo etenevänsä laulunteossaan useita reittejä. Joskus työstöön johdattaa visio tietyn tyylisestä kappaleesta, toisinaan taas valmiina oleva teksti.

– Olen tullut allergiseksi leirinuotiosäveltämiselle, eli että rämppää kitaraa ja ynisee päälle. Etenkin, kun oman ääneni skaala on aika suppea. Olenkin koettanut terävöittää kynääni ja tehdä melodioita pianolla, jolloin käytössä oleva ääniala on laajempi ja harmoniakuljetus erilaista.

 

Sovitus on kosmeettista viilausta

Röyhkän tavoin Koivulta ja Martikaiselta löytyy pöytälaatikoista hylättyjä kappaleita. Tärkeää kaikkien mielestä on, että biisejä syntyy mieluummin reilusti kuin liian vähän. 

Jarkko Martikaisen mukaan oma ilmaisu kehittyykin vain tekemällä. Ja kun tekee paljon, sattuu joukkoon myös napakymppejä.

– Jos työstää levyä varten vain kymmenen biisiä, ei kyseessä ole välttämättä mikään loistoalbumi. Ei niitäkään voi vääntää ja hieroa loputtomiin. Eivätkä kappaleet hieromallakaan eri biiseiksi muutu. Kaikki sovittaminen ja tuottaminenhan on vain kosmeettista viilausta. Toisaalta taas hyvä biisi kestää monenlaista lähestymistapaa ja muovailua menettämättä tehoaan.

– On jännää, että tiettyihin hylättyihin kappaleisiin liitty vahvasti muisto siitä, miten tuottaja on aikanaan sanonut, että kyseinen biisi ei jostain syystä toimi. Sellaisen pariin on vaikea käydä vuosienkaan jälkeen, vaikka kyseessä voisi olla ihan hyvä kappale. Mutta ehkä joskus saan tehtyä kuten Kauko ja hyödynnettyä myös arkistovalikoimaa, Martikainen ynnää.

– Nimenomaan. Ne ovat siellä tallessa ja niihin voi palata tarvittaessa. Itse olen tietoisesti tehnytkin kappaleita tulevaisuutta varten. Minä taas en kaihda mitään biisiä sen takia, että bändi tai tuottaja on sen aikanaan hylännyt, Röyhkä kertoo.

– En kyllä toisaalta soitakaan mitään demoja muille kuin niille yhteistyökumppaneille, kenen kanssa olen levyä tekemässä. Muuten voi alkaa itse hylkimään biisejään sen takia, että joku munapää ei diggaa niistä. Kuunnelkoot ne sitten valmiilta levyltä.

Vaikka kappaleiden sovittaminen ja tuotanto ovat olennaisia lopputuotteen kannalta, ei Martikainen mieti moisia biisintekoprosessin aikana. Sävellysvaiheessa tärkeintä on, että kappale soljuu sulavasti.

– Olen ajatellut, että menen merta edemmäs kalaan, jos mietin jotain rumpalin tyylejä tai basson siirtymä-ääniä ennen kuin itse kappale on kasassa. Siinä rupeaa kuorruttamaan kakkua ennen kuin on kakkupohjaakaan.

– Kuulostaa tutulta, Matti Johannes Koivu naurahtaa, ja jatkaa: Ajattelen usein hyvin tuotannollisesti, ennen kun kasassa on välttämättä yhtään biisiä. Mietin miltä kuulostaisi, jos kitarassa olisi tuollainen soundi ja rummut tällaisessa tilassa. Äänimaisemat ovat minulle läheisiä. Sen takia biisintekoni on niin hidasta, kun mietin erilaisia soundeja ja miksaan demoversioita loppuun asti hioen.

 – Lopulta mikään toimintamalli ei varmaankaan ole toistaan parempi. Lauluntekohan on kuin elämän matkanteko. Eli jos kokee saavansa jotain tästä irti millä keinolla tahansa ja muita vahingoittamatta, ovat ne varmasti yhtä hyviä keinoja elää elämää, filosofoi Martikainen.

 

Kurkistus mielenmaisemaan

Tekstittämisestä puhuttaessa kirjailijanakin kunnostutunut Kauko Röyhkä kertoo uskovansa ennen kaikkea musiikkiin. Hänelle teksti on kappaleessa musiikkia täydentävä elementti, joka vahvistaa ja nivoo kappaleen tunnelmaa.

– Lyriikan pitää olla sopivan ilmavaa, jotta se jättää varaa liikkua. Olen luonteeltani prosaisti ja tykkään tehdä tarinoita jopa kiusaksi asti. Olen pyrkinyt purkamaan sitä mallia ja keskittymään sketsimäisempiin juttuihin ilman selvää alkua ja loppua. Tapa millä olen nyt tehnyt jätteistä taidetta sopii siihen, sillä kierrätysteksteissä tarinat eivät lähde niin helposti liikkeelle. Minusta sanoitus ei kuitenkaan saa olla liian kryptinen. Toisaalta se ei saa olla liian selkeääkään, sillä sellainen ei kertakuuleman jälkeen anna enää mitään uutta.

– Kun nuorena kuunteli englanninkielistä musaa ja ymmärsi vain lauseen sieltä täältä, muodosti niiden pohjalta hienoja mielikuvia biisistä. Kun myöhemmin ymmärsi sanat, olivat ne paljon tylsempiä kuin omat mielikuvat. Ajattelin, että mun täytyy pyrkiä tekemään sanoja, jotka jättävät tilaa mielikuville.

Jarkko Martikainen tukee Röyhkän näkemystä.

– Nimenomaan ei niin, että otetaan heti alussa kuulijaa kädestä kiinni, kun se on vähän reppana. Sitten talutetaan suoraan maaliin tarkkaan merkattua reittiä pitkin. Ja kun kappale loppuu, toivotetaan hyvää jatkoa. Se on tosi masentava tapa ajatella laulunkirjoitusta. Kärjistetysti hyvä laulunteksti on tunteen tasolla käsitettävä, mutta ei tavuviivoitettu. Sellaisen kirjoittaminen on yllättävän hankalaa.

Hyvän tekstin syntyminen ei Kauko Röyhkän mukaan ole ennakoitavissa. Parhaimmillaan valmista jälkeä syntyy varttitunnissa.

– Esimerkiksi ”Talo meren rannalla” oli sellainen biisi. Joitakin taas olen tehnyt vuosikausia ja palannut niihin yhä uudestaan. 

– Paljon on kiinni biisiin liittyvästä mielenmaisemasta, jatkaa Martikainen.

– Jos maisema on funtsittuna ja tietty jaos elettynä se asia mielessä, niin oikeana hetkenä teet sen lauluksi hyvinkin kivuttomasti. Uskon, että onnistuneessa ja koskettavassa kappaleessa täytyy olla mielessä jotain laajempaa, kuin että vain soittelee ja yrittää etsiä melodiaan jotain tekstiä. Toki hyviä lauluja voi syntyä niin, että päättää vain kirjoittaa. Niissä erinomaisissa on silti se jokin ylimääräinen, omituinen tekijä x.

Tuon x-tekijän tunnistaa myös Matti Johannes Koivu.

– Minullekin on käynyt niin, että olen tehnyt biisit levylle valmiiksi ja sitten huomannut, että nämä sanathan on vain tehty. Halusin kuitenkin, että ne merkitsevät minulle paljon enemmän. Revin siis vielä kappeleet auki uudelleen ja työstin tuolla Jarkon mainitsemalla tavalla. Muuten ne olisivat jääneet henkilökohtaisesti liian latteiksi.

 

Kyllä ja ei loppusoinnuille

Äidinkielen taitajina Röyhkä, Martikainen ja Koivu korostavat luontevan suomen kielen merkitystä sanoituksissa. Kielioppikirjan kanssa sanoja ei kuitenkaan tehdä. Jarkko Martikaisen mukaan tärkeintä on, että ilmaisutyyli istuu omaan suuhun ilman keinotekoista makua.

– Minulle hyvä lyriikka on saman tyyppistä kuin luontevin puhe parhaimmillaan; tietty rytminen kulkevuus, tauot oikeissa paikoissa ja kokonaisia ajatuksia yksi ajatus kerrallaan. Toki lauluissa tavutukset ja painotukset haastavat. Ei voi painottaa päin persettä tai rikkoa suomen kieltä. Sellaiset painotukset, kuten ”yön pii-mey-teen” häiritsevät helvetisti. Että mistä piimeydestä nyt puhutaan. Minua häiritsee myös täytesanojen ”kai”, ”mä”, ”sä” ja ”nyt” tukkiminen tekstiin. Ne ovat halpoja hätäratkaisuja tilanteeseen, kun melodia ja teksti eivät ihan istu. 

Myös Matti Johannes Koivu puhuu puhtaan ilmaisun puolesta.

– Haluaisin kirjoittaa kaunista kieltä, niin että sanat toimisivat paperilla sellaisenaankin. Teen tekstejä paljon ilman musiikkia ja musiikkia ilman tekstejä. Myös runoja, joita en ajattele koskaan laulettavaksi asti. Tykkään minimalistisuudesta sekä lyriikassa että musiikissa ja sellainen yksinkertainen, haikumainen lähestymistapa on kaikista paras.

– Joskus kielipuoliset jutut voivat kyllä olla hauskoja, kuten Liekki -yhtyeellä. Kummallisia, irrallisia lauseita, joista ei selvästi muodostunut mitään. Kuten levyn nimikin ”Rajan piirsin taa”. Aivan viihteellisiä lauseita, jotka kuitenkin osuvat tunnelmaltaan naulan kantaan, Röyhkä täydentää.

Loppusointujen suhteen kolmikon mielipiteet jakautuvat. Koivu ja Martikainen tunnustautuvat loppusointumiehiksi. Röyhkää riimittely ei sytytä.

– Joskus niitä tulee sattumalta, mutta en koskaan tietoisesti pyri siihen. Juice lienee yksi tunnetuimpia loppusointutyyppejä ja mielestäni ne ovat aina kuulostaneet hänen musiikissaan itsetarkoituksellisilta. Se on sellaista näpertelyä, mikä on parhaimmillaan hauskaa, mutta tylsimmillään ihan muniin puhaltelua. Hienointa on, jos riimit ovat lähes huomaamattomia niin, että niitä ei jää kuunnellessaan odottamaan.

Kumpi sitten lauluntekijäkonkareille on tärkeämpää biisinteossa, sujuva muoto vai sisällöllinen sanoma? Martikainen toteaa painottuvansa jälkimmäisen kannalle.

– Omassa tekemisessäni on tärkeämpää, mitä biisissä on meneillään, kuin onko kappale vetävä tai tanssittava. Kappaleen takana tulee olla joku asia. Minulle vaikkapa Daruden biisit edustavat silkkaa muotoa. Niissä on rytmi ja ihmiset tanssivat niitä diskossa. Ja ne ovat siihen tarkoitukseen muodollisesti päteviä. Mutta jos noista pitää valita jompi kumpi, valitsen sisällön.

Röyhkä on kollegansa kanssa eri linjalla.

– Mulle tärkeitä on muoto ja biisin fiilis. Kunhan teksti ei ole niin korni, että se pilaa sävellyksen. Jos se on vähän ohutta tai latteaa, niin ei haittaa. Sen sijaan tökeryydet saattavat jäädä häiritsemään.

Niin Röyhkä kuin Martikainen kertovat toistuvasti joutuvansa tilanteisiin, joissa heitä kehutaan nimenomaan sanoittajina. Herroja itseään moinen ihmetyttää, sillä kumpikin kokee sanoittamisen ja säveltämisen liittyvän erottamattomasti toisiinsa. Röyhkä toteaakin tekevänsä biisejä ja musiikkia.

– Siihen kuuluvat soittohommat ja kaikki muukin. Säveltäminen ja sanoittaminen kulkevat aina kimpassa. Sanoituksiakaan ei olisi olemassa, ellen olisi niitä säveltänyt. 

– En minäkään osaa niitä erottaa. Tekstini pyrkivät täsmentämään biisin rytmiikkaa, melodista jakoa ja soinnutusta. Ne yrittävät kertoa lisää siitä mielenmaisemasta, mitä yritän kappaleella tuoda esiin, yhtyy Martikainen aiheeseen.

– Aina kun opetankin jossain oppilaitoksessa biisintekoa, opetan kokonaisen biisin tekemisen, Röyhkä jatkaa.

– Pelkkä sanoittaminen ei ole mielestäni mitään. Tai korkeintaan Vexi Salmi -osastolla sitä, ettei jonkun iskelmälaulajan tarvitse aukoa suutaan turhan takia. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2010. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

26.09.2021
|
Teksti ja kuvat: Pekka Nurmi
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy