Nayteikkuna

Radiopuhelimet – niukkuuden runsautta

Oululainen Radiopuhelimet on tinkimättömällä linjallaan saavuttanut jo kunnioitettavan 30 vuoden iän. Kitaristit Esa ”Katz” Nissi ja Jarno Mällinen ovat 20 vuotta jakaneet kitaraosuudet. Niukkuuteen ja minimalismiin ovat vaikuttaneet esikuvien lisäksi myös olosuhteet.


Kun Jarno Mällinen, 51, oli vuonna 1986 perustamassa Kansanturvamusiikkikomission raunioille uutta bändiä, oli musiikillisena lähtökohtana minimalismi ja hypnoottinen toisto. Kitaroiden piti olla purevan kuivia ja biiseille alisteisia. Piti yhdistää bluesin raakuus ja New Yorkin avantgardistiset noise-kokeilijat, nivoa Captain Beefheartin kakofonistinen kauneus Stoogesin vimmaan. Uudesta Radiopuhelimet-bändistä tulikin tiukka nyrkki, josta on vaikea eritellä viittä sormea, niin yhtenäinen kokonaisuus on.

Muistan elävästi kuinka vuonna 1990 näin bändin ensi kertaa Suviyön sumutuksessa Suomussalmella. Liki kaksimetrinen laulaja J.A. Mäki heilui uhkaavasti huutaen valtava rusetti leuassaan. Hänen ääntelyssään oli jotain alkukantaista energiaa, mihin en ollut noin puhtaassa muodossa törmännyt raskaamman rockin bändeissä, joita pohjoisessa tunnetusti riittää. Samaa alkuvoimaa oli Jyrki Raatikaisen maanisessa rummutuksessa. Kitarat ja basso toistivat tylyn raakoja riffejään.  Bändi ei yrittänyt miellyttää tai vakuuttaa, se vakuutti.

Myöhemmin ihastelin tekstien tasokkuutta, kuinka bändi pystyy olemaan samaan aikaan kantaaottava, runollinen ja hauska. Laulaja Mäen kanssa sanoituksista vastaava Mällinen on myös yhtyeen pääasiallinen säveltäjä. Sitä kautta onkin helppo ymmärtää kitaroiden rooli yhtyeessä: ne ovat täysin biiseille alisteisia. Sooloilu ei ole Mällistä koskaan kiinnostanutkaan.

– Lähestymistapani on funktionalistinen, opettelen vain ne jutut mitä biisi tarvitsee, soitto on aina lähtenyt biisinteosta, kertoo Mällinen ja palaa niihin nuoruuden hetkiin, jolloin kitarasta irronnut yhden kielen riffi oli tarpeeksi riittoisa tunnin jamille.

– Mun eka esikuva oli PIL:n Keith Levene. Soitettiin Raatikaisen ja Salonsaaren Pekan kanssa lapsuudenkotini olohuoneessa ja koetin tavoittaa samaa. Robert Frippin hurjemmat ulvotukset kuulostivat makeelta ja Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki oli levy, jota jäljittelin. Eihän sitä osannut, mutta pyrkimys oli kova ja puutteista syntyy omaperäisyys.

Pohjaton kiinnostus iskevän riffin löytymiseen teki Mällisestä biisintekijän, jonka vainuun Radiopuhelimet on luottanut. Ennen bändille esittelemistä Mällisellä on biisin rakenne valmiina. Oikean rumpukompin etsiminen on usein haastavin osa, mutta kitaroiden sovittaminen sujuu luontevasti. Esa ”Katz” Nissi, 52, sopeuttaa itsensä Mällisen riffeihin, pyrkien muodostamaan vuoropuhelua. Juuri tämä on kaksikon soitossa hienointa.

– Ensin se pitää saada kulkemaan. Sitten pitää löytää sivuliikkeitä, että lähtee lanne keinumaan, luonnehtii vuonna 1996 yhtyeeseen liittynyt Katz.

Katz oli jo kokenut artisti. Kulttimenestystä oli tullut Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars -bändin (myöhemmin tekstissä Ebpsatrfm) laulaja-kitaristina. Bändi oli levyttänyt kolme pitkäsoittoa (Sonet/Polygram) ja esiintynyt monta kertaa tv:ssä. Kiinnostunutta pöhinää oli tullut ulkomaita myöten, mutta bändi ehti hajota 10 vuoden jälkeen ennen laajempaa menestystä. Katz asui hetken Berliinissä kunnes Mällinen soitti ja esitti tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Siirtyminen veljesbändiin oli luonteva.

– Oltiin jaettu treenikämppä Radiopuhelimien kanssa kymmenen vuotta. Aika paljon baarissakin istuskeltiin. Ne bändit mitä kuunneltiin oli samoja, ei siis tarvinnut omaksua mitään ”Radiopuhelimet-juttua”, muistelee Katz.

Mällinen komppaa ja tarkentaa muistikuvaa.
– Kyllä sä toit siihen omaa juttua. Kankku (Jukka Kangas) on loistava kitaristi, mutta soitti paljon paksummalla, säröisellä saundilla. Sun myötä tuli enemmän ilmavuutta ja soitettiin enemmän eri juttuja.

– Ihan alusta asti on ollut selvää, että kun on kaksi kitaraa niin ei soiteta samaa. Yritän aina tehdä jotain muuta kuin toinen, vaikka kyllä niitä uniksessa soitettavia riffejäkin on. Siitäkin tulee oma voimansa, luonnehtii Katz.

Miehet puhuvat samoin kuin soittavat: toisiaan täy-den-täen, kuin vanha aviopari, joista toinen jatkaa toisen ajatuksen loppuun – tosin tässä tapauksessa erittäin hyvässä hengessä! Ei ihme että soittaminen kuulostaa livenä niin saumattomalta.

 

Pohjoisen groove syntyy kylmyydestä

Voimasta ei ole epäilystäkään, mutta groove tai svengi ei perustu afroamerikkalaisen musiikin takakenoon. Silti Radiopuhelimista voi löytää niin soul- kuin funk-vaikutteita. Rumpali Raatikaisen hengästyttävä höyryjunakomppi on kaiken pohja, mutta terävät nakutukset ja riipivät sirkkelikitarat nostavat laivan lentoon. Groove on ilkeä, mutta vastustamaton. Raskas, mutta notkea. Jotain Oulua siinä on, väittäisin. Jäätävää merituulta ja kaamosta. Mällinen yrittää verbalisoida asian.

– Tykkään ajatella sitä semmoisena, että se on hermostunut, eteenpäin kaatuva, melkein kiilaava meininki, joka on se Radiopuhelimet-groove.

– Kun Ebpsatrfm ja Puhelimet aloittivat niin kaikkein riemukkain juttu oli se kun soitetaan niin nopeaa että nippa nappa pysyy mukana. Ei voinut jäädä fiilistelemään tai muuten tipahti kyydistä. Se on jäänyt tavallaan päälle vaikka svengi on muuttunut, Katz nauraa.

– Lämpimistä maista tulee ne jotka osaavat sen letkeämmän soiton. Suomalainen henkinen jäykkyys on sitä, mikä pistää nykimään, muotoilee Mällinen.

No, onhan pohjoisesta tullut näitä menestyneitä raskaamman otteen bändejä aina Brüssel Kaupallisesta Sentencediin. Kukaan muu ei ole kuitenkaan pysynyt yhtä kauaa kasassa, 14 levyä ja 30 vuotta on kova saavutus jatkuvasti työskentelevältä bändiltä. Viimeiset 20 vuotta kokoonpano on pysynyt samana. Yhtyeen kannalta tärkeitä hahmoja on monia, mutta kaksi miestä, Riku Mattila ja Juha Hurme, on ylitse muiden. 

Teatteriohjaaja-kirjailija Hurmeeseen bändi tutustui vuonna -96 Kostamussinfonia yhteydessä, Esa Kirkkopellon ohjaamassa Ylioppilasteatterin 70-vuotisjuhlanäytelmässä, missä Radiopuhelimet oli bändinä. Tästä sikisi idea yhteistyöstä ja niin syntyi Radiopuhelimet-näytelmä, joka sai ensi-iltansa vuonna 2000. Siinä viisikko esitti itseään. Yhtään biisiä ei soitettu – paitsi mimiikkana ilmasoittimia heilutellen. Tämäkin kokemus on jäänyt lähtemättömästi muistiini. Kuvitelkaa kovaääninen hard-core-bändi soittamaan ilmakitaroilla omaa tuotantoaan äänettömästi – voi sitä kahinaa!

– Ruvettiin treenaamaan näytelmää Raatikaisen olohuoneessa ja päätettiin, että vedetään ilmasoittimilla Varmaa hapuilua. Ei ollut kuin plektrat ja Raatikainen hakkasi ilmaa. Mäki huusi ilman ääntä. Soitettiin sitä biisiä taimissa, niin että kaikki tiesi missä kohtaa ollaan menossa, muistelee Mällinen.

Olohuoneen nurkassa istunut Hurme oli vaikuttunut näyttelijöistään: ”Tää on tosi hyvä! Tässä on niinku dinosauruksen luu ja tästä näkee et minkä kokoinen se dinosaurus on!” Kohtaus avasi näytelmän riisuen pikkupoikamaisen vilpittömällä asenteella katsojat aseista keräten ensimmäiset väliaplodit. Jokainen joskus omasta bändistä unelmoinut katsoja pystyi samastumaan. Samalla miehet kuitenkin kiteyttivät miten fyysisestä rypistyksestä heidän soitossaan on kyse. Näytelmää esitettiin etelässäkin aiheuttaen ihastusta myös bändin musiikkia vierastaneissa katsojissa.

Menestyksen jälkeen jäi idea toisesta näytelmästä ja niinpä vuonna 2005 sai ensi-iltansa niin ikään Hurmeen ohjaama rock-ooppera Tommi – The Whon Tommyn inspiroimana. Samoihin aikoihin Hurme pisti miehet kirjoitustehtäviin ja antoi tarkat aiheet mistä hänelle piti toimittaa valmiit esseet. Näistä koostamassaan kirjassa Hurme purkaa bändin osiin verbaalisella ilotulituksella, joka hakee viihdyttävyydessään vertaistaan mistä tahansa ulkomaisesta bändiopuksesta (Like, 2006).

Tommi oli niin ikään menestys. Se myös kirvoitti yhtyeen kokeilemaan akustista linjaa myös ”Ei kenenkään maa” -levyllä.
– On tullut diggailtua paljon vanhaa juurimusaa ja bluesia kuten Blind Willie Johnsonia, missä akustisen kitaran soundi on tosi lähellä ja voimakas. Tuli ajatus, että voisi yrittää itse tavoitella samaa – toki se oli myös vaihtelunhalua, pohtii Mällinen.

 

Luottotuottaja piiskaa oikeat versiot

Monilla pitkäikäisillä bändeillä on luottotuottaja. Radiopuhelimilla se on Riku Mattila. Tosin Avaruus-levyllä puikoissa oli luottomiksaaja Mikko Karmila. Kauko Röyhkä & Nartun kitaristina alalle ponnistanut Mattila oli ennestään tuttu persoona Oulussa.

Tavallaan Katzilla on ollut sormensa pelissä miten yhtye ylipäätään sai levytyssopimuksen.
– Tultiin Ebpsatrfmin kanssa Helsinkiin keikalle ja kutsuin Mattilan katsomaan. Keikan jälkeen hän ehdotti levyntekoa. Riku vastasi Sonet-yhtiön Spirit-alamerkistä. Sitten hän kysyi ”tunnenko Radiopuhelimia?” Minun kautta yhteys syntyi, vaikka kyllä minä oikeastaan toimin vain välikätenä.

Kitaristien työskentelyyn Mattila on aina puuttunut tarkasti.
– Mattila piiskaa soittamaan oikeat versiot. Soitto- ja sovitusohjeita tulee tyyliin ”soittakaa yksinkertaisemmin tai liimamaisemmin”. Riku on myös semmoinen ProTools-velho, että se editoi lennosta, kertoo Mällinen.

– Joskus Riku on kritisoinut, että keksin liian vaikeita kuvioita enkä saa niitä taimiin, Katz myöntää.

Pohjien äänittämiseen ryhmältä menee yleensä kolmesta neljään päivää, jonka jälkeen jälkiäänitykset on yleensä hoidettu Pentti Dassumin tai Juho ”Pentti Amore” Kauhasen kanssa.
– On tärkeää että tarkkaamon puolella on henkilö johon voi luottaa, että menikö hyvin. Siinä vaiheessa ei itsellä enää arvostelukyky pelaa kun se on niin paineista hommaa, kiittelee Mällinen.

 

Vaikutteet ulkomailta

Kitaristikaksikon esikuvat ovat pitkälti samat. Edellä mainittujen lisäksi nousevat esiin Talking Heads ja Wilko Johnson sekä Richard Hell and the Voidoidsissa soittanut Robert Quine, joka on ollut molemmille suuri vaikuttaja.

Stooges-klassikko, Raw Power, ja James Williamsonin uraa-uurtava kitarointi on ollut kulmakivi myös oululaiskaksikolle.
– Raw Power kolahti isosti. Penskana mulla oli semmoinen fuzz, mihin olin kirjoittanut ”Williamson Box”, kertoo Katz.

Myös funk-vaikutteet on kuultavissa Radiopuhelimissa, vaikkakin omalla arktisella painotuksellaan.
– Funkinkin diggailu lähti oikeastaan New Yorkista. James White and the Blacks’in Sax Maniac oli ohuilla soundeilla soitettua kitinää, siinä oli enemmänkin punkia. Sen jälkeen kestosuosiksi on jäänyt Nile Rodgers. Varsinkin soul-puolella on paljon nakuttelijoita, jotka usein jäävät nimettömäksi. James Brownin bändin Catfish Collins oli kova, listaa Katz

– Minun soul-innostus alkoi 19-vuotiaana. Steve Cropperin minimalismi, kuiva naksahtelu vetosi. James Brown kolahti toden teolla vähän myöhemmin. Ilman muuta se palapelimäinen kudelma kitaroiden, basson ja rumpujen kesken on aivan nerokasta. Jotkut eivät voi sietää toistoa musiikissa, mutta itselleni se transsimainen toisto on tärkeää. Se tulee Brownilta ja Fela Kutil-ta. Sama riffi voi olla käynnissä vaikka kymmenen minuuttia ja tunnelma vain kasvaa, kuvailee Mällinen.

Suomalaisista miehet nostavat myös Dave Lindholmin, erityisesti Bluesoundsin tuotannon.
– Dave teki vaikutuksen jo Rock’n’Roll Bandin aikaan. I’m Gonna Rollin soolo on ehottomasti paras suomalainen rokkisoolo, sanoo Katz.

– Sävelletyistä sooloista täytyy mainita John Fogerty. Hän on ollut nuoresta pojasta asti aina yksi suurista. Todella hienoa kitarointia, simppeliä ja raakaa. CCR:n Cosmo’s Factoryn alkuriffi Ramble Tamblessa on ollut aina esikuvallinen. Se voisi olla vaikka Radiopuhelimien riffi, kertoo Mällinen.

Lavalla Mäki ja Raatikainen kiinnittävät ensimmäisenä huomion. Kitaristikaksikko seisoo taaempana kuin naulattuna rumpujen molemmin puolin – katsekontakti vain toisiinsa ja Raatikaiseen. Kolmestaan he muodostavat oman suljetun piirinsä, vuorovaikutus yleisön kanssa jätetään Mäen ja basisti Antti Annusen harteille.

Uuden levyn kiertueella mukana on ollut vieraileva fonisti ja toisinaan kuuluu myös toisenlaista ulvontaa: Katzin stratosta lähtevää noise-kiertoa.
– Kyllä Katz on paljon enemmän soolontaitaja, pelimanni, joka osaa eri tyylejä ja monenlaisia sointuja. Itselläni tekniikka on ollut aina rajoittunutta, muotoilee Mällinen.

Soittokamoista ei tähän juttuun montaa riviä saa, eikä efektilaudoista voida viritellä keskustelua –  nämä miehet eivät kamoillaan kikkaile. Toisaalta bändin raaka soundi perustuu pitkälti kitaran ja vahvistimeen kuivaan soundiin. Kitarat ovat pitkään olleet samat Les Paul ja Stratocaster.

– Mick Greenilla on Piratesin Out of Their Skulls -levyn takakannessa Telecaster, missä on kaksikelaiset mikit. Siinä levyllä oli niin hieno kitarasoundi, että olisin halunnut saada semmoisen. Löysin sen sijaan straton, jolla soitin aluksi. En kuitenkaan osannut kiinnittää vahvistimiin huomiota. Oli näitä näkkileivän kuivia transistorivahvistimia, ensin Yamaha ja sitten HH. Stratocasterin kanssa se kuivuus oli liiallista. Musiikkikaupassa kokeilin millä kitaralla saisin kuivan, mutta riipivän soundin. Paras ja kallein oli Gibsonin Les Paul. Nyt kun olen kymmenen vuotta käyttänyt Marshallin nuppia, ei kuivuus ole enää niin paha. Voisin siirtyä takaisin stratoon, jota tuli uudella levyllä käytettyä parissa biisissä. Sai vähän uudenlaista ke-peäm-pää soundia, luonnehtii Mällinen

Katzin luottosoitin on jo pitkään ollut Fenderin Stratocaster 80-luvun lopulta. Näissäkin asioissa kaksikolla on hyvin käytännönläheinen suhtautuminen – vuosiluvuilla ei ole heille mitään merkitystä.
– Stratocasteria hain ja se nyt sattui olemaan valkoinen. Kitara on minulle työkalu ja minulle riittää että se toimii. Stratocasterin halusin koska olen aina tykännyt yksikelaisen soundista. Periaatteessa pitäisi olla tele, koska pidän siitä soundista enemmän, mutta strato on vähän monipuolisempi, pohtii Katz.

Mutta on yksi sijoitus mihin Katz on tyytyväinen.
– Vuonna 2003 ostin ensimmäisen oikean akustisen kitaran, Martinin. Mikä moka, etten ollut tajunnut sitä aiemmin! Olisi pitänyt heti 15-vuotiaana ostaa niin kallis peli kuin vain löytyy. Se soi ihan eri tavalla ja antaa niin paljon.

Myös vahvistimissa Katz on Fender-leirin miehiä.
– Olen olosuhteiden pakosta mennyt varmatoimisilla putkivahvistimilla: Fender Bassman 100W, jonka seurana oli ensin Pro Reverb. Bassmanista tuli alapää ja kirskunta Pro Reverbista. Kyllästyin sitten roudaamaan sitä ja siirryin pelkkään Bassmaniin. Dodin preamp-pedaalista saan säröä ja boostia, Bassmanin soundi yksistään on aika kuiva.

Säröä antaa myös MXR distortion -pedaali. Muuten kaksikolla on jopa nuiva suhtautuminen eri efekteihin.
– En hirveästi tykkää pelata laitteilla. Olen ajatellut, että kaikki sekoilu lähtisi soittamisesta. Wah-wah ja vibrato on ihan ok, mutta delayt ja phaserit tuovat mieleen muovisen 80-luvun. Se ei tunnu hyvältä omassa kitaroinnissa. Jos hakee efek-tien kautta ilmaisua, tulee siitä helposti semmoista tapettia. Soiton kannalta on luovempaa olla ilman efektejä. Tylsän soundin kanssa ilmaisua pitää funtsia, pohtii Katz.

– Samasta syystä biisitkin on hyvä tehdä akustisella tai ilman sähköä sähkökitaralla, silloin löytyy ne oikeat riffit, täydentää Mällinen

Radiopuhelimien askeettiset kamat eivät kaikille sopisikaan. Mällinen kertoo hupaisan tilanteen vuodelta -95.
– Oltiin Ylioppilastalolla ja silloin nousussa ollut teinibändi Rasmus lainasi meidän kamoja. Kitaristi kysyi, että miten tästä saa soundin?
Onneksi Mällinen sentään tiesi sen.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

 

24.06.2018
|
Teksti ja kuvat: Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy