Robert Cray – Vahva suostuttelija, vahva muusikko

|
Image

Kyllä persoonallisuus vaan on valttia. On aina mukavaa kuunnella muusikoita, jotka ovat suodattaneet vaikutteistaan oman tunnistettavan tyylinsä. Robert Cray on yksi heistä, ja samalla yksi sukupolvensa tärkeimmistä bluesartisteista.

 

”Are there any Johnnies out there?!”, kysyy yli viisikymppinen, mutta silti poikamaisen olemuksensa säilyttänyt Robert Cray yleisöltään Järvenpään Puistobluesin aurinkoisessa lauantai-illassa 2005. Syynä kysymykseen on juuri kuultu kappale ”Poor Johnny”, äskettäin julkaistun Twenty-albumin avausraita. Hienovaraisten reggae-vivahteiden höystämä laulu on levyn tarttuvinta sorttia, ja yksi esimerkki Crayn tavasta sisällyttää bluespohjaiseen musiikkiinsa myös muita vaikutteita.

 

Image

 

Lisäksi kappaleen teksti kertaa Robert Crayn lauluissa usein käsiteltyä teemaa – uskottomuutta, pettämistä ja sen seurauksia. Tällä kertaa tarina alkaa rullata sanoilla ”Have a seat and I´ll tell you a tale, wasn´t that long ago. About a guy who turned out to be a cheater…” Ja kuten kappaleen nimikin antaa ymmärtää, Johnnylle käy huonosti. 

Etenkin 1980-luvulla tämä aihepiiri tuntui olevan esillä Crayn tuotannossa. Esimerkkinä vaikkapa Puistobluesissakin kuultu ”Right Next Door (Because of Me)”, jossa laulun kertojahahmo kuuntelee syyllisyyttä potien naapurista kantautuvaa pariskunnan eroriitaa. Tämä hittikappale antoi Craylle aikoinaan yleisön piirissä jopa liikanimen ”strong persuader” – ”vahva suostuttelija”.

– Tottahan se on, myöntää Robert Cray itse.

– Varsinkin 1980-luvulla tapasin usein kirjoittaa lauluja silloisten tuottajieni Dennis Walkerin ja Bruce Brombergin kanssa. Noiden laulujen kautta minulle suorastaan kehkeytyi tuollainen persoona. Erityisesti tuo persoona kuului siis uraani 1980-luvulla, vaikka tokihan se vieläkin pompahtelee esiin siellä täällä levyilläni. 

Mutta loppujen lopuksi tämäkin asia nivoutuu osaksi bluesperinnettä.

– Toisaalta tuollainen näkökulma on myös osa bluesmuotoa, osa tähän musiikkiin kuuluvia tarinoita. Ei oma elämäni kuitenkaan oikeasti noin surkeaa ole, Robert naurahtaa.

Ja jos vielä hieman jatketaan aiheesta Robert Cray laulunkirjoittajana, niin esimerkiksi ajankohtainen Irakin miehitys saa kritiikkiä uuden levyn nimikappaleen muodossa. Cray ei tietenkään ole ainoa viime aikoina aiheeseen tarttunut yhdysvaltalainen lauluntekijä. Voisi jopa ajatella, että amerikkalaisessa musiikkikulttuurissa eletään hieman samankaltaista aikaa kuin aikoinaan 1960-luvulla Vietnamin sodan vuosina. Myös edellinen Robert Crayn albumi, Time Will Tell, sivusi Irak-teemaa. Uskotko, että musiikin ja taiteen kautta tällaisiin asioihin pystyy todella vaikuttamaan vai tilitätkö ainoastaan omia tuntojasi?

– Ainahan sitä levyä tehdessään toivoo, että fanit ostaisivat tämän uusimmankin ja kuuntelisivat mitä fiiliksiä lauluntekijällä on. Irakin tilanne vaan nyt on tosiasia, ja tuon esille tuntojani aiheesta. Ainahan kaikki kuuntelijat eivät välttämättä yhdy levyn laulujen sanomaan, mutta ilmaisen tuossa kappaleessa niitä tunteita, joita minulla oli ennen sotaa ja on edelleen, Robert kertoo.  

 

Mustaa musiikkia monipuolisesti

Robert Cray syntyi vuonna 1953 Forth Benningissä, Georgian osavaltiossa. Armeijan palveluksessa työskennelleen isänsä työn takia asuinpaikka vaihtui monta kertaa, mutta yksi asia perheen arjessa oli ja pysyi: hyvä musiikki. Nuorena Craylle tulivat siis tutuksi monet afroamerikkalaisen musiikin merkkihenkilöt aina Miles Davisista ja Ray Charlesista B.B.Kingiin, Bobby Blandiin tai Sam Cookeen. Tätä taustaa vasten onkin helppo ymmärtää Robert Crayn bluestyyliin laajemminkin mustasta musiikista nivoutuvat vaikutteet. Soul- (ja gospel-) legenda Cooken samettisen äänen vaikutus erityisesti kuuluu positiivisella tavalla Crayn laulusoundissa. Eikä Jimi Hendrix - huumakaan tietenkään jäänyt 1960-luvulla aloittaneelta kitaristilta kokematta. 

Nuoruusvuosien ja etupäässä Yhdysvaltain länsirannikolla tapahtuneen ahkeran keikkailun jälkeen Robert Cray Bandin ensimmäinen läpimurto tapahtui Englannissa ja Japanissa 1980-luvun puolivälin tietämillä. Kasvavasta arvostuksesta kollegoiden parissa puolestaan kieli Crayn osallistuminen vuonna 1985 Showdown!-albumille yhdessä Johnny Copelandin ja Albert Collinsin kanssa. 1986 ilmestynyt Strong Persuader puolestaan oli jo suuren luokan hittialbumi, joka toi Robert Crayn soul-vaikutteisen blues-tyylin jopa MTV-yleisön tietoisuuteen. 

– Bändimmehän perustettiin kyllä jo vuonna 1974, ja 1980-luvulla tuli sitten Strong Persuader ja sen myötä suurempi suosio. Vaan kyllähän se ensimmäinen suosio tuli kohdallemme Englannissa juuri ennen 1980-luvun puoliväliä, nimenomaan Bad Influence- ja False Accusations -levyjen myötä, Robert muistelee.

Monet amerikkalaiset roots-muusikot joutuvat leipänsä takia keikkailemaan paljon Euroopassa. Koetko mitään eroja eurooppalaisen ja amerikkalaisen roots-yleisön välillä?

– Ero on ehkä siinä, että täällä Euroopassa ihmisillä on mahdollisuus kuulla roots-musiikkia radiosta enemmän kuin Yhdysvalloissa. Meillä kotonahan radiossa soitettava musiikki on hyvin pitkälti Top 40 -listan mukaista.

Muistutan samalla Robertia siitä, että meillä Suomessakin radio on nykyään hyvin formatoitunut, ja roots-musiikki on tungettu pois päiväohjelmista iltoihin, muutaman erikoisohjelman harteille. 

Itse koen, että edellä mainitut soul- ja jopa gospel-vaikutteet olisivat tulleet entistä suurempaan rooliin Crayn musiikissa viime vuosina. Esimerkkinä tästä mainitsen erityisesti rumpaliässä Steve Jordanin tuottaman Take Your Shoes Off -levyn vuodelta 1999, joka on hyvin soul-painotteinen niin soiton kuin kappaleidenkin suhteen.

– Kyllähän se niin taitaa olla. Se taas johtunee siitä, että nykyään keskitymme musiikissamme nimenomaan lauluihin. Voin edelleen soittaa kitaraa mielin määrin, mutta tärkeintä on kuitenkin, että itse sanoma menee perille, Robert kommentoi. 

1980-luku vei Robert Crayn suuren levy-yhtiön leipiin. Sittemmin musiikkiteollisuudessa on tapahtunut muutoksia, ja osa 1980-luvun nimiartisteistakin levyttää nykyään pienemmille yhtiöille tai julkaisee levyjään jopa itse. Myös Robert Cray Band siirtyi 1990-luvun lopulla riippumattomien levy-yhtiöiden kirjoihin, aluksi Rykodiscille ja nyttemmin Sanctuarylle. 

– Me siirryimme aikoinaan Rykolle, koska etsimme henkilökohtaisempaa suhdetta levy-yhtiöön. Valitettavasti Rykodisc kuitenkin myytiin parikin kertaa sen jälkeen, kun olimme siirtyneet sen leipiin. Niinpä menetimme tuon kontaktimme heti kättelyssä, Robert naurahtaa. 

– Toisen Rykolle tehdyn levyn jälkeen siirryimme Sanctuarylle, joka on kyllä riippumaton levy-yhtiö, mutta itse asiassa aika iso sellainen. Onneksemme muutamat meidän aikanamme jo Mercurylla työskennelleet ihmiset ovat nyt Sanctuaryn leivissä, joten meillä on tähän uuteenkin yhtiöön henkilökohtaisempi suhde. Sitähän kaikki toivovat suhteessaan levy-yhtiöönsä. 

 

Livenä studiossa

1990-luvun puolivälistä lähtien Robert Cray Bandin kokoonpanon ovat muodostaneet Crayn itsensä ohella kosketinsoittaja Jim Pugh, rumpali Kevin Hayes sekä basisti Karl Sevareid. Kymmenen vuoden yhteisen keikkailun ansiosta tämä kokoonpano onkin hioutunut tiiviiksi ryhmäksi. Siksi on selvää, että myös levyt tehdään pitkälti studiolivenä – uusin levy itse asiassa tuntuu syntyneen hieman samaan tyyliin kuin viime kesänä jututtamani Little Featin viimeisin albumi. 

– Uudella levyllä yritimme hyödyntää parasta asettamme, eli sitä vankkaa yhteistä soittotuntumaa, jota vuosien varrella on kertynyt. Rutiini oli vain nyt erilainen kuin aikaisemmin levyn teossa: Sen sijaan että kappaleet olisi harjoiteltu valmiiksi ennen studioon siirtymistä, emme harjoitelleet lainkaan, jotta raikkaus säilyisi, Robert kertaa.

– Toki annoimme toisillemme uudet kappaleet kuultaviksi, mutta itse äänitykset tehtiin aika nopeasti studioon saapumisen jälkeen. Levylle päätyi jopa ensimmäisiä ottoja jonkin verran. Me soitamme livenä bändiosuuden, minkä jälkeen laulan kappaleet uudestaan ja ehkä lisään rytmikitaraa sinne tänne.

 

Käytittekö muuten klikkiä bändiosuuksia tehtäessä?

– Sitä ollaan kyllä aikaisemmin käytetty, mutta ei nykyään. Ilman klikkiä soittamiseen meidät houkutteli Steve Jordan, joka tuotti pari levyämme 1990-luvulla. Hänen mukaansa se vie musiikista jotain tärkeää pois. Tempo saattaa hieman vaihdella, mutta emme me täydellisyyttä tavoittelekaan, vaan sielukkuutta, Robert perustelee valintaa.

Miten muuten vertailisit edellistä Time Will Tell -levyänne ja tätä uusinta albumia?

– Time Will Tell oli aivan erilainen kaiken kaikkiaan. Ensinnäkin se oli ensimmäinen levymme, jonka teimme digitaalisella kalustolla. Lisäksi levyllä kuultiin parissa kappaleessa Turtle Island -jousikvartettia, ja vierailijoihin lukeutuivat myös Sly & The Family Stonen Jerry Martini ja Cynthia Robinson torvisektiona. Levyn fiilis on täysin erilainen kokonaisuudessaan. Jotkut levyn lauluista myös sivusivat Irak-teemaa jo ennen itse miehitystä.

Kun nyt mainitsit tuon digitaalisen äänityskaluston, niin kummasta pidät enemmän, analogisesta vai digitaalisesta soinnista? 

– Analogisesta ehdottomasti. Se on paljon isomman ja lämpimämmän kuuloinen, Robert toteaa selkeästi.

Twenty-albumin on äänittänyt ja osittain miksannut monessa mukana ollut ja mm. Ry Cooderin uudelta, erinomaiselta Chavéz Ravine -albumilta tuttu Don Smith. Sen sijaan tuotannosta vastaa Robert Cray itse yhdessä kosketinsoittaja Jim Pughin kanssa. Kuinkas artisti pärjää omana tuottajanaan – koetko koskaan vaaraksi että olisit liian lähellä omaa materiaaliasi?

– Kyllähän siinä voi ajautua tuohon allikkoon, kun toimii itse tuottajana. Joskus ulkopuolinen näkemys levyä tehdessä vie musiikkia eri suuntaan. Mutta siinäkin on vaarana, että tuo suunta saattaa olla väärä. On siis parasta miettiä tarkasti, kuka sitten on se oikeanlainen tuottaja, Robert pohtii. 

Mitä plussaa hyvä ulkopuolinen tuottaja sitten voi tuoda Robert Cray Bandin kaltaisen, rutinoituneen ammattiryhmän musiikkiin?

– He auttavat meitä kappalemateriaalin valinnassa, tuovat ehkä omia ehdotuksia mukaan. Tuottaja voi myös puskea meitä bändinä löytämään parhaan suorituksen, ja pitää huolen ettei kappaleita harjoitella puhki, Robert näkee.

Ketkä muuten ovat olleet suosikkituottajiasi vuosien varrella?

– Tietenkin Steve Jordanin kanssa oli tosi mukavaa tehdä hommia, mutta hienoja ovat kokemukseni myös Dennis Walkerin kanssa työskentelystä.

Entäpä kokeilut eri muusikoiden kanssa? Oletko koskaan pohtinut tekeväsi omaa musiikkiasi itsellesi vieraiden soittajien kanssa – voisiko se kenties tuoda jotain uudenlaista näkökulmaa?

– Enpä oikein innostu ajatuksesta, Robert kommentoi. – Olen ollut mukana kaiken maailman kuuluisuuksia vilisevillä tähtialbumeilla, mutta niistä harvoin tulee kovin eheitä kokonaisuuksia.

 

Erilaiset lähtökohdat ovat rikkaus

Robert Cray on aina ollut tunnettu erityisesti purevasta kitaratyylistään, jossa on paljon ihmisäänen kaltaista fraseerausta, ja jossa fraasit yhdistyvät toisiinsa luontevasti ja musikaalisesti. Lähtökohta hänelle on aina kappale itsessään.

– Olen aina pyrkinyt keskittymään ennen kaikkea lauluihin, ja soittamaan sooloja jotka toimivat niissä. Ja kun sooloa rakentaa, siinä tulisi olla jonkinlainen tarina.

Kun utelen oman soundin löytämisen kannalta tärkeitä kitaristeja, Robert Cray mainitsee kolme sähköisen blues-kitaransoiton merkkihenkilöä, jotka kuitenkin kukin tahollaan edustavat erilaista soittotyyliä.

– B.B.King, Buddy Guy ja Albert Collins ovat kaikki ihailemiani kitaristeja, mutta lähtökohdiltaan erilaisia. B.B:lle vähän on paljon, hän pystyy sanomaan jo yhdellä nuotilla paljon. Buddy taas on vastakohta tuolle: hän soittaa paljon, mutta saa homman silti kuulostamaan mielenkiintoiselta ja maukkaalta. Ja Albertin atakki – se on aivan omaa luokkaansa. 

– Erilaisia asioita voi siis yrittää yhdistellä, ja silti pysyä hyvän maun puolella, Robert neuvoo. 

Ilmeisesti paljaiden sormien käyttö plektran ohella on aina ollut tärkeä osa oikean käden tekniikkaasi ja soundiasi?

– Se on peräisin juuri Albert Collinsilta – hänen sormensa olivat kuin nahkaa. Hän ei koskaan käyttänyt plektraa, ja tämän tavan omaksuin juuri häneltä. Soundista tulee tällöin aivan erilainen.

Ja kyllähän Robert Crayn soundi kaikkiaankin on erilainen kuin monella muulla. Hänen bluesinsa on soul-vaikutteineen poikinut tyylikkäitä crossover-hittejä, jotka ovat löytäneet yleisöä paljon blues-kansan ulkopuolelta. Ja mielestäni yksi tällainen laveammin roots-musiikkia hyödyntävä artisti onkin vuosittain Puistobluesin pääkonsertista hyvä löytyä.

 

Image

 

Cray ja kamppeet vuosimallia 2005

Robert Cray on aina soittanut pääkitaranaan Fenderin Stratocasteria. Keikkakitara on viime vuosina ollut Fenderin oma Robert Cray -nimikkomalli, johon kaula suunniteltiin Crayn omistamien, vuoden 1958 ja 1964 -mallien pohjalta. Texas Special -mikrofoneilla varustetussa soittimessa ei ole lainkaan vibrakampea, eikä näin ollen vibrajousistoa, joten kielet tulevat tallaan pohjan kautta. Kitaransa Cray kielittää D'addarion 0.11-0.46 -setillä. 

Mutta kun studiossa ollaan, kitaravalikoima voi sitten olla laajempikin. 

– Kyllä Stratocaster on edelleen pääsoittimeni, mutta uudella levyllä esimerkiksi kuulee paljon erilaisia kitaroita. Soitan muiden muassa Gibsonin jazz-mallista Le Grandea, Telecasteria, ja Les Paul Junioria. 

Myös vahvistimien suhteen pätee sama periaate. Konserteissa soundi muodostuu pääosin kahden 35-wattisen Matchless Clubman -nupin kautta, joissa on EL34 -pääteputket ja putkitasasuuntaaja. Niiden lisäksi soundia täydentää 60-wattinen Fenderin Vibro-King. Studiossa taas haetaan laajempia sävyjä eri kappaleisiin useiden erilaisten putkivahvistimien avulla.

– Päävahvistimeni on tällä hetkellä Matchless, jonka kaapissa on neljä 10-tuuman kaiutinta. Uudella levyllä on käytetty myös vanhaa Fenderin Tweed Deluxea, Ampegin Reverborocketia, Fenderin Super Reverbiä... Paljon erilaisia vahvistimia siis, Robert kertoo.

Soolosoundisi on Twenty-albumilla usein herkullisella tavalla keskialuevoittoinen, mukavasti "lihava". Kulkiko signaali suoraan kitarasta vahvistimeen?

– En käyttänyt mitään pedaaleja vahvistimen edessä. Ainoastaan kaikua lisättiin soiton aikana, mutta ei mitään muita efektejä. Myös tremolo tulee levyllä suoraan vahvistimesta. 

1980-luvulla Crayn suosikkivahvistin oli Fenderin "blackface" Super Reverb, joka taitaa edelleenkin olla monen blueskitaristin valinta. Vahvistin, josta löytyy tarpeeksi puhdasta sointia, mutta joka toisaalta on myös tarpeeksi pienitehoinen säröytyäkseen live-tilanteessa luonnollisella tavalla. 

– Minulla on edelleen Super Reverbit, mutta nykyään Matchless pääasiassa hoitaa homman. Sillä kun saan tuon Super Reverb -tyylisen soinnin, mutta lisäksi myös jotain muuta, Robert perustelee.

Riffissä 2/2014 julkaistun Robert Crayn haastattelun voit lukea tämän linkin kautta. 

•••

Tämä arkistovalio-artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2005. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.