Nayteikkuna

Robert Randolph – haluan muuttaa sen, miten ihmiset kuulevat steel-kitaran

Rosoisesta tyylistään tunnettu steel-kitaristi Robert Randolph on haastattelun aikoihin juuri julkaissut uuden levyn ja mies on kaikin puolin kovassa vedossa. Hänen otteensa steel-kitaraan poikkeaa paljonkin soittimen valtavirrasta, sillä Randolphin taustalla on perinne nimeltä sacred steel. Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Riffin printtinumerossa 4/2019. 

 

Kuulin Robert Randolphista ensimmäisen kerran, kun haastattelin Riffiin Cambpell Brothers -perheyhtyettä  vuosituhannen alussa. Cambpellin veljekset esittivät Etnosoi-festivaalilla tuolloin vielä meille maallikoille varsin tuntematonta sacred steel -musiikkia, jossa steel-kitara on avainsoitin. He mainitsivat myös nuoren kaverin nimeltä Robert Randolph, josta vielä kuullaan paljon.

Sittemmin Robert Randolphista on tullut Family Band -yhtyeensä kera tuttu nimi Euroopassakin. Suomessakin häntä on kuultu ainakin Järvenpään Puistobluesissa.

Robert Randolph syntyi vuonna 1977 New Jerseyssä, ja pedal steelin soittajaksi hänet koulittiin House of God -kirkossa. Keikkailu kirkon ulkopuolella alkoi 2000-luvun alkupuolella, ja siitä lähtien levyjäkin on syntynyt tasaisesti muutaman vuoden välein. 

Persoonallisesti pedal steeliä soittava Randolph on ollut bluesmaisella ja rosoisella tyylillään suosittu vierailija monien rokkareiden levyillä lähtien Eric Claptonista ja Elton Johnista aina Ozzy Osborneen. 

 

Tuottaja loi rennon fiiliksen

Randolpin uusin levy on nimeltään Brighter Days. Levyllä on hyviä, mieleen jääviä kappaleita, ja soitanta on tuttuun tapaan innostunutta, hurmioitunutta ja jamihenkistä. Uutukaisensa Randolph kävi äänittämässä bändinsä kanssa Nashvillessa nyky-americanan kuumimpiin tuottajiin kuuluvan Dave Cobbin kaitsemana. Cobb on tuottanut viime vuosina esimerkiksi Jason Isbellin, Brandi Carlilen, Sturgill Simpsonin ja Chris Stapletonin erinomaisia ja hyvin menestyneitä levyjä.

Dave Cobb on työskennellyt viimeiset viisi vuotta Nashvillessä vanhassa, purku-uhan allakin olleessa ja nyttemmin kunnostetussa RCA:n A-studiossa, jonka perustivat aikanaan herrat Chet Atkins ja Owen Bradley sellaisten artistien kuten Eddy Arnold, Dolly Parton ja Elvis Presley äänityksiä varten. Tuossa historiallisesti merkittävässä studiossa myös Randolphin uusin tuotos taltioitiin. Artisti itsekin oli vaikuttunut komeasta miljööstä.

– Se oli hieno kokemus. Mahtava studio, jossa on hyvä soundi, hyvät laitteistot, hyviä vahvistimia ja mikrofoneja. Fiilis oli hyvä. Pyrimme äänittämään levyn joka tuntuu aidolta, emotionaaliselta ja sielukkaalta, ja joka lisäksi olisi tanssittava. 

Tässä vaiheessa on pakko heittää väliin, että tuo myös välittyy levyltä. Se kuulostaa spontaanilta, raa’alta, ja jopa siltä kuin soittaisitte kirkossa.

– Juuri tuota haimme. Monet tuntuvat unohtavan, että rock’n’rollin juuret ovat gospelissa. Oli hienoa, että saimme tuon fiiliksen levylle. 

Käy ilmi, että Dave Cobb ei sinänsä puuttunut juurikaan musiikkiin, vaan pyrki luomaan työskentelylle parhaat mahdolliset puitteet.

– Hän loi rennon fiiliksen ja ohjasi syleilemään gospel-puoltani, juuriani kirkossa – tekemään musiikkia, jonka avulla ihmiset voisivat paremmin.

Mukana levyn teossa oli tietysti Randolphin Family Band, mikä on siis ihan oikeasti perheyhtye, sillä mukana on Randolphin sukulaisia. Tapahtuuko laulujen kirjoittaminen yhteistyössä koko bändin kanssa vai oletko itse siitä vastuussa?

– Monesti minulla on paljon juttuja valmiina, mutta bändinä sitten hiomme kappaleen valmiiksi. Sisar Lenesha luo joskus laulumelodioita, basisti taas on hyvä erilaisten sointuvaihdosten ja riffien kanssa. Joten se on kollektiivista, kaikki osallistuvat ja se on mahtavaa.

Kun sävellät, niin tapahtuuko se yleensä steel-kitaralla vai käytätkö eri instrumenttia?

– Sävellän aika paljon pedal steel -kitaralla. Olen kyllä tehnyt biisejä kitarallakin, ja se riippuu oikeastaan siitä millainen kappale on tulossa.

Minkälaisia steel-kitaroita käytät tällä hetkellä?

– Käytän Asherin lap steeliä (jossa on resonaattorikenno), ja toinen käyttämäni lap steel on Peaveyn rakentama nimikkomalli, Powerslide. Sillä soitin uudella levyllä Bapzise Me- ja Don’t Fight It -biiseissä. Mitä tulee pedal steeliin, minulla on Jacksonin valmistama nimikkomalli, joka on tehty soitettavaksi seisaaltaan. Se on kuusikielinen ja siinä on neljä pedaalia, ei knee-levereitä ollenkaan.

Lisättäköön tähän vielä se, että näiden nimikkosoittimien lisäksi Randolph soittaa paljon Mullenin 13-kielistä pedal steel -kitaraa, ja on aikaisemmin soittanut vastaavaa Fessendenin mallia.

 

Tyyli syntyi laulajia imitoimalla

Robert Randolphin soittotyylissä yksi punainen lanka on ”laulullisuus”, ja hänen kykynsä luoda lauluäänen kaltaisia koristeita steel-kitaralla on hänen tavaramerkkejään. Kuinka paljon steel-soiton opettelussa oli aikoinaan kyse laulajien fraseerauksen imitoinnista?

– Tykkään kuunnella juuri laulajia Aretha Franklinista Frank Sinatraan, Marvin Gaye, Al Green… Heitä olen kuunnellut todella paljon, ja yksi parhaista asioista on ollut heidän imitoimisensa soittimella. Vartuin soittamalla kirkossa, ja juuri tuota meidän piti tehdä. Siellä oli laulajia, ja meidän piti soittaa musiikkia siten kuin he lauloivat.

Kerrotko meille pedal steel -virityksestäsi, joka poikkeaa perinteisistä E9- ja C6-virityksistä?

– Se on hieman kuin E9, mutta se on enemmänkin kuin Emaj7. Kielet on viritetty ylhäältä alas seuraavasti:  G#, F#, E, D, B, G#, E, F#, E, B, G#, E, B. Viritys juontaa samasta lähteestä eli siitä, että opin soittamaan pedal steeliä sacred steel -tyylillä. Se on yhdistelmä monista niistä kavereista, joiden virityksiä silloin seurasin.

Jonkin verran on netin palstoilla ihmetelty sitä, että käyttääkö Randolph lainkaan soittimensa pedaaleja ja knee levereitä, kun sitä ei soitosta aina huomaa. Kun kysyn asiasta, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä:

– Kyllä, käytän kaikkia pedaaleja sekä knee levereitä jatkuvasti. Yksi missioistani on muuttaa sitä tapaa, miten ihmiset kuulevat pedal steel -kitaran. Sillähän on ollut perinteisesti vain yksi rooli (lue: kantri), mutta nyt nuoremmat kaverit ovat alkaneet käyttämään sitä erilailla, vähän kuin Hendrix teki aikoinaan, toteaa Robert. 

 

Kaiutin on kaikkein tärkein

Robert Randolphilla on 500-wattinen Peaveyn nimikkovahvistin. Onko niin, että agressiivinen soittotyyli vaatii vahvistimelta noinkin paljon headroomia?

– Kyllä, mutta sen lisäksi soitan Mesa Boogie Lonestarilla, joka taas on pienempitehoinen. Siinä on 15-tuumainen kaiutin. Kyse onkin oikeastaan enemmän kaiuttimesta, mitä monet eivät tiedä. 15-tuumaisella saa pyöreämmän soundin. Toki mikä tahansa hyvä kaiutin on avain siihen, että vahvistin kuulostaa hyvältä ja että saadaan hyvä soundi. 

Levysessioissa vahvistimia oli enemmänkin.

– Mesan Lone Star ja Peavey olivat käytössä, lisäksi Fender Bassman, jossa oli vain kaksi 10-tuumaista kaiutinta. Dave Cobbilla on studiossaan kokoelma tuollaisia vanhoja, harvinaisempia vahvistimia, joita sitten hyödynnettiin.

Robert kertoo viime aikoina luopuneensa myös turhista pedaaleista, ja tekee vertauksen.

– Pedaalit ovat soittajille hieman kuin korkokengät naisille, me kaikki ostamme niitä lisää. Hauskaahan se on, mutta jotenkin ne sitten sekoittavat soundia.

Randolphin soundi-ihanne tuleekin varsinaisesti blues-perinteestä.

– Kun alettiin tehdä tehokkaampia vahvistimia, niin jotain menetettiin. Kun kuunnellaan vanhoja blues-levyjä, vaikkapa Muddy Watersia ja Albert Kingiä, niin silloin tone oli parempi. Vähän sama asia kuin se, että alussa ostetaan surkea kitara, ja yritetään saada siitä mahdollisimman hyvä soundi. Minulle on käynyt matkan varrella niin, että monet ovat ehdottaneet, että kokeile sitä tai tätä vahvistinta. Siinä menin vähän harhateille ja menetin alkuperäistä soundiani. Siitä on pitkä matka takaisin, ja onneksi löysin takaisin.

Niin, Robert nousikin kirkosta maallisiin parrasvaloihin melko nuorena ja varsin nopeasti ihan kärkikahinoihin saakka.

– Pyrin tekemään töitä mahdollisimman paljon ja pääsin sitten soittamaan monien suuruuksien, kuten Eric Claptonin ja Carlos Santanan kanssa. Se oli osa kasvuani muusikkona. Tänä vuonnakin soitan taas Claptonin Crossroads-festivaalilla, Texasissa. Siitä tulee hauskaa.

Eli melkoiset jamit ovat tiedossa?

– Se on ihan jammailua. Eric ottaa jonkun vanhan blues-biisin ja sitten mennään eikä meinata, Robert toteaa.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

 

 
09.08.2020
|
Teksti: Timo Östman | Kuva: Jim Arbogast
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy