Nayteikkuna

Rocka Merilahti – tyylitaituri toisessa polvessa

Rocka Merilahden (s. 1975) ammattilais-ura käynnistyi 17-vuotiaana suoraan alan korkeimmassa opinahjossa, Remu Aaltosen bändissä. Nykyisin tämän tyylitaiturin kuulaan selkeät melodialinjat sekä oma tunnistettava tyyli ovat lihallinen osa Kaihon Karavaanin soundia. 

 

Rocka on määrätietoinen oman tiensä kulkija, jossa on ihailtavaa jämäkkyyttä – tosin ilman Tuntemattomasta sotilaasta tutun, lähes kaimansa pirskahtelevaa temperamenttia. Ja aivan kuten Rokka tarjosi vangitsemalleen venäläiselle kapteeni Baranoville teetä, on Rocka tee-entusiasti. Keikkareissuilla kulkevat aina mukana tarvikkeet: teesihti ja -kupit, termospullossa kuumaa vettä. Yunanin maakunnasta tulleen pu-erh-teen hän maustaa itsepaahtamallaan riisillä ja makeuttaa sen lo han guo -hedelmällä. Ei muuta.

Rockassa onkin aimo annos vanhanajan zen-mestaria. Päivittäin hän ”laittaa temppelin kuntoon” puolen tunnin voimistelusessiolla. Se loppuu käsilläseisontaan, joka käy vanhalta uimahyppääjältä vaivattoman näköisesti. Temppeli pysyy muutenkin pitkillä rundeilla kunnossa, kun elintavat ovat säntilliset. Alkoholin käyttö ei Rockaa ole koskaan kiinnostanut. 

Rauhallisesti artikuloiva mies on aina viimeisen päälle huoliteltu. Kaulassa huivi, päällä nahkarotsi ja jalassa villakangashousut. Kiireettömyys huokuu olemuksesta. Myös kaikenlainen egosentrisyys loistaa poissaolollaan. Omasta asemastaan Esa Pulliaisen ja Albert Järvisen työn jatkajana hän ei välittäisi puhua. 

Myöskään kitarismin ympärillä vellova välineurheilu ei perinnetietoista pelimannia voisi vähempää kiinnostaa. Mutta musiikista hän on aina valmis puhumaan, varsinkin jos pulahdetaan pintaa syvemmälle. 

 

Karavaani kutsuu

Rockan työpaikka on jo kahdeksan vuotta ollut Kaihon Karavaani. Tuure Kilpeläinen tarjosi pestiä lukuisten kitaristikokelaiden jälkeen. Rockan perinnetietoinen ja rytmikäs soitto sopi pirtaan. 

– Yks päivä Tuure soitti. Puhelussa oli muutama hakusana, jotka herättivät kiinnostukseni: rytmikästä suomalaista musiikkia, jossa on mustalaisvivahteita ja lattarikuvioita – kaikki kuulosti mieleiseltä 

Siihen aikaan Merilahden bändi oli 12-henkinen soulyhtye Miss Saana & The Missionaries. Hyvästä livemeiningistä tunnettu bändi jätti jälkeensä studio- ja livelevyn. Pian Kaihon Karavaani vei kuitenkin kaiken ajan, eivätkä muut bändit allakkaan enää mahtuneet. Keikkatahti on sittemmin vain kiihtynyt.  

– Viime vuonna keikkailtiin enemmän kuin koskaan, yli 130 keikkaa. Se on tosi nastaa, kun on näin hyvät ystävät, joiden kanssa niitä tekee. 

Sekstetin kokoonpano on pysynyt samana jo viiden levyn ajan. Jarno T. Karjalaisen kanssa Rockalla on peräti 20 vuoden yhteinen bändihistoria. 

– Japen kanssa soitettiin jo 90-luvulla cocktailmusiikkia Lahden Torvessa joka torstai. Sen jälkeen musaa bossa novasta jazziin eri bändeissä jo parikymmentä vuotta. Yhdessä kuunneltiin rytmimusaa ja opeteltiin soittamaan. Nykyään me asutaan samassa huoneessa sata päivää vuodessa, että hyvin menee edelleenkin. 

Karavaanin MB Sprinterissä leijuukin hyvä harmonia niin musiikissa kuin ihmissuhteissa. Se on tärkeää, kun keikkoja on hengästyttävän paljon. Paikat ovat täynnä ympäri Suomea. Se on unelmatilanne muusikoille, jotka kaikki tehneet sitkeän pohjatyön. 

Silti perheellinen mies puhaltelee viime vuoden tahtia. No, oma syy. Viime vuosi toi toivotun menestyksen, kun Autiosaari-kappale singahti vuoden soitetuimpien hittien joukkoon. Sen riffi on lähtöisin Rockan näpeistä. Cumbia-rytmin ryydittämä Autiosaari oli viime vuonna 7. soitetuin biisi Suomen radiossa. 

Melodia syntyi Keskuspuistossa kävelyretkellä viheltäen – niin Rocka usein säveltää. Keikoilla Autiosaari on viimeinen naula arkkuun jo muutenkin hurmoksellisten keikkojen lopuksi. Siinä onkin soittajan tärkein palkka.

– Tämä on työtä, mutta onneksi saamme soittaa omia kappaleita. Vaikka jonain iltana saattaa tuntua siltä, ettei jaksa, ei mulla ole ikinä ole ollut vielä semmoista oloa, ettei tämä kannattaisi. Kun näkee keikan aikana mitä ihmiset saa meidän musiikista, se on jo tosi iso palkka. Olen etuoikeutettu, että toimin sellaisessa ammatissa, jos saan suoda joillekin ihmisille tunnin loman arjesta.

Kilpeläisen visio Kaihon Karavaanista tuskin olisi toteutunut niin täytenä ilman Merilahden tavaramerkkejä: sopivan ajatonta Telecasterin kuulautta ja maalailevan säestävää kitarointia. 

Kilpeläinen määritteleekin sen osuvasti. ”Rockan soitosta kuuluu kaikki mitä hän edustaa: ehdottoman luotettava, skarppi, kurinalainen, tosi tyylitajuinen ja tunteellinen. Toisaalta hän on historian- ja estetiikantajuinen. Sellaista ei voi jäljitellä, ellei elä samanlaista elämää kuin Rocka.”

Rocka pyrkii määrittelemään soittonsa pitkälti sen mukaan, mikä bändin estetiikkaan sopii. Kaihon Karavaanissa jo perkus-siot ja rummut luovat massiivisen aluskasvillisuuden, samoista taajuuksista kitaran kanssa kilpailevat Jiri Kurosen haitari ja piano. 

– Ei minun tarvitse täyttää sitä enempää. Soitan Telecasterilla, jossa on läpitunkevan napakka ja kuulas soundi. Se kuuluu hyvin ja sillä on hyvä kompata. Se on maailman yksinkertaisin sähkökitara, jossa ääni tulee hyppysistä. Ostin sen isoisoäidin perintörahoilla Kitarapajasta Miikka Paatelaisen suosituksesta yhdeksänvuotiaana. Sillä mä olen oppinut soittamaan, niin millä muullakaan mä soittaisin?

 

Eväät muusikkouteen kotoa

On kuvaavaa, että Rockan ainoa lankkukitara on se kaikkein ensimmäinen. Peruseväätkin ovat jo kotoa saatuja. Tärkein vaikuttaja oli muusikkoisä, Harri Merilahti (1953–2009) – basisti, joka soitti muun muassa Jukka Tolosen, Tuomari Nurmion ja Remun kokoonpanoissa. Sekä esimerkiksi Hectorin albumilla Kadonneet lapset ja Maarit Hurmerinnan Siivet saan -levyllä, joiden tietyt kappaleet kuuluvat vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin lukuisten radioasemien soittolistoille. 

– Kotona soi aina musiikki. Soittimia lojui nurkissa, nappailin niitä mitä käteen tuli, muistelee Rocka lapsuuttaan Vaasankadulla, Kalliossa.

Kitaransoitto alkoi viisivuotiaana. Ensimmäinen musiikillinen herätys oli Edith Piafin Je ne regrette rien. 

– Silloin tajusin, et musassa on kova fjonga. Isän levyhyllyssä oli enimmäkseen rytmimusaa, mustempaa poljentoa. Vedin sieltä levyn kerrallaan, apinoin kaikkea itseeni ja opin soittamaan. Viihdyin paljon yksinään, soitin kitaraa ja annoin muiden asioiden olla. 

Yksi merkittävimmistä tajunnanräjäyttäjistä sattui tulemaan naapurinmiehen kautta. Yläkerrassa asui Remun veli, Ari Aaltonen. Hän oli Hurriganesien valomiehenä. 

– Ari toi Hurriganesin levyjä, joista diggasin tosi paljon. Aloin kuunnella Albert Järvisen soittoa ja opinkin aika nopeasti levyjen mukana. Kun kuulin Hurriganesin 10/80 -levyltä kappaleen Just for You -kitarainstrumentaalin, sanoin faijalle että ”tämän haluan opetella”.
Faija näytti miten se menee. Hinkkasin sitä viisivuotiaan pieteetillä. Huomasin kuitenkin, että faija opetti pari kohtaa väärin. Ehkä se ei ollut tärkein asia sille elämässä. Pian mä halusin opetella kaiken ite, nostaa neulaa aina uudestaan raidan alkuun. Jouduttiin jopa ostaa joitain vinyylejä uudestaan, kun kulutin ne loppuun. Korvakuulolta soittaminen kehittyi ja se on edelleenkin vahvimpia puoliani.

Rockista ja bluesista kaikki lähti ja BB King ja Albert Kingin bluesjutut jäivät Rockan perussanastoon. Pian muunlainenkin musa alkoi kiinnostaa. Wes Montgomeryn viihteellinen latinopoljento, missä kitara oli myös melodiainstrumenttina, kiehtoi. Isän laajan levyhyllyn vuoksi musiikin kirjo kattoi koko ruokaympyrän. Tosin vaikeampi jazz ei uponnut.

– Se musa mitä faija veti, ei varsinaisesti ollut mun heiniä. Faija opiskeli luurit päässä Stanley Clark -levyjä, mä diggailin vanhaa rockia ja bluesia. Mulla on ollut niin, että jos en tajua musaa, mielenkiinto lopahtaa. Nykyään pystyn jo antaa musan vain tulla ilman kelailuja mitä seuraavaksi tapahtuu.

Bossa nova ja vanha suomalainen iskelmä teki Rockaan ison vaikutuksen. 

– Yhtenä merkkipaaluna oli Laila Kinnusen Epävireiset sydämet – brasilialainen bossa nova, Desafinado. Sointuja viuhui vasemmalta ja oikealta. Opettelin sitä varmaan vuoden, ennen kuin tajusin, mistä niissä soinnuissa oli kysymys. Sitten jameissa joku ehdotti, että soitetaan Desafinado. Innostuin, että ”jes, tämän kappaleen mä osaankin soittaa.”
Olin opetellut sen C-duurista, mutta nyt se vedettiinkin F-duurista. Sitä en klaarannut. Vuoden tiiviin opiskelun jälkeen kappale taittui jo kahdesta sävellajista. Samalla osasinkin jo aika hirveen määrän kaikennäköisiä sointuja ja melodioita ja sävyjä eri sävellajeista. Se oli tavallaan sellainen musiikinteorian perusoppimäärä, mistä lähdin rakentamaan.

Rocka on kouluttamaton muusikko. Musiikilliset neuvot tulivat isältä tai lähipiirin muusikoilta, joita kotona pyöri. 

– Faija opetti vähän jotain teoriasta, kuten kvinttiympyrän. Ne asiat tajusin vasta joskus kymmenen vuoden päästä. Silloin se rokkikompin soittaminen puoltoistatuntia putkeen oli paljon makeempaa.

Faija ei kannustanut mua missään vaiheessa ryhtymään soittajaksi, mutta pikku hiljaa se semmoiseen meni. Hän kuitenkin näytti sen maiseman, että tällaista voi tehdä. Kyllä mä muutakin visioin, mutta aika nopeesti se oli selvää jo kouluaikana, että muusikko musta tulee. Myös sosiaaliset kuviot, että tehdään keikkoja ja nähdään jengiä, vetosi nuoreen mieheen. 

 

Isä, poika ja pyhä henki 

Harri Merilahti kelpuutti poikansa mukaan keikoille, kun tämä oli viidentoista. Rocka huomasi nauttivansa keikkojen vuorovaikutuksesta. Soittaminen sai uuden merkityksen.

– Oli tietenkin jännää päästä soittamaan isojen äijien kanssa. Soitinkin vähän ikäisteni kanssa.

Eräänä päivänä Merilahden vetämä housebändi tarvitsi kitaristia, solistivieraana oli Remu. Järviset hallitseva kitaristi löytyi läheltä. 

– Remu oli tietysti mielissään huomatessaan, että nuori jäbä osaa biisit ja systeemit. Siitä ei mennytkään hirveen kauaa, kun se soitti mulle, että ”pääsetkö keikalle?” Mä kysyin, et ”milloin?”  Remu sano, että ”tunnin päästä”.
Sitten mua tultiinkin noutamaan suoraan keikalle. Vähän ajan päästä basisti meni vaihtoon ja mun isäni tuli soittamaan siihen. Faija oli tehnyt Remun kanssa jotain biisejä aiemminkin.
Samassa bändissä soitti isä, poika ja pyhä henki – niin kuin me sitä kutsuttiin. Päästiin soittaa faijan kanssa triorockia, mikä oli hieno juttu. Mun seuraavat seitsemän vuotta meni Remun kyydissä.
Se toimi mun peruskoulutuksena tälle alalle ja kiertämiselle. Remu määritteli protokollan, miten homma oikeasti menee. Olen todella ylpeä, iloinen ja kiitollinen siitä, että sain koulutuksen, jota vain harvat tällä alalla saa. 

Sen jälkeen bändejä tuli, mutta Mike Monroen keikkabändiin pestattu Rocka pääsi Life Gets You Dirty -kiertueella Englantiin. 

– Makke oli hyvä työnantaja ja myös hyvä opettaja. Häneltä opin samaa kuin Remulta: tinkimättömyyttä ja työmoraalia. Keinoja kaihtamatta pyritään joka ilta saavuttamaan se, mitä varten ollaan lähetty keikalle.
Se ei ole pelkästään sitä, että opetellaan kappaleet ja käydään soittamassa. Se on koko paketti. Illan koukkuihin ja suunnitelmaan käytetään paljon aikaa ja vaivaa, että se homma menee, niin kuin sen pitää mennä. Eihän se tietenkään mene just silleen, mutta on olemassa runko, mistä lähdetään ammentamaan.

 

Säännöistä ja sointuharmoniasta

Keikkamatkoilla Rockan vakipaikka – jos hän ei ole auton ratissa – on kartanlukijanpaikka. Sylissä on turkoosi Levin ja soitto jatkuu kilometristä toiseen. Siinä hän kokeilee ideoita, muistelee vanhojen biisien soinnutuksia tai harjoittelee Jirin kanssa jotain uutta biisiä tai vaikka vanhaa Taisto Tammen iskelmää 30-luvulta. 

Tyypillinen on myös tilanne, että Jiri on auton ratissa ja huutelee sointuja vierestä – bändin koulutetuimmalta muusikolta sointujen rakenteet tulevat korvakuulolta. Rocka taas on tottunut etenemään aina vain korvakuulolta. 

Biisien soinnutus tulee selkärangasta. Melodiantaju hänellä on varsin jalostunut ja kovin helpon tuntoisesti Rocka soittaa biisin kuin biisin itseään säestäen, melodian kulkiessa kaiken päällä. 

– En ole koskaan treenannut skaaloja. Olen aina soittanut musaa ja biisejä. Olen selvittänyt semmoisia sointuasioita, mitkä mua ovat kiinnostaneet. Esimerkiksi bossa novasta, että miksi tää kuulosta tuollaiselta. Tuo melodia on tuossa ja sen suhde sointuihin on määrätynlainen. Joskus se kuulostaa erityisen hyvältä ja olen tsekannut, että mikä tässä on oikein tilanne. Siinä korva kehittyy hahmottamaan sitä melodian ja soinnun suhdetta. 

Rocka mainitseekin yhdeksi idolikseen bossa nova -kitaroinnin isän, Luis Bonfan. Siitä maailmasta tuttu sointuharmo-nioiden opiskelu onkin Rockalla jatkuvaa.

– Olen oppinut seuraamaan melodian ja soinnun suhdetta soittamalla biisejä rauhassa. Olen soittanut pienyhtyeissä, esimerkiksi kitara/kontrabasso/rummut-triossa. Siinä kitaristin pitää luoda harmoniaa, ja siihen päälle vähän melodiaa ja teemaa. Olen aina tykännyt duunata niin, että siellä on vähän sointua alla.

Rocka on joutunut varsin nuorena kovaan seuraan. Sen vuoksi hän ei ole koskaan ujostellut soittaa kenen tahansa kanssa, tuntematta alemmuuskompleksia kouluttamattomuudestaan. Näin esimerkiksi Teppo Mäkysen luotsaamassa Jo Stance -yhtyeessä, joka koostui Suomen jazzkermasta. Siinä Rockan tonttina oli kurinalainen rytmikitarointi.

– Olen soittanut myös koulutettujen muusikoiden kanssa, joilla on kontrapunkti hallussa. On tullut puheeksi, että se voi kääntyä myös itseään vastaan. Skaalaan kuulumaton sävel voi tuntua oudolta, jos on tottunut johonkin määrättyyn harmoniaan.
Brasialaisessa musiikissa ne laulaa vaan koska se tuntuu hyvältä ja siinä on jotain järkeä, vaikka siitä tulee outo fiba ja tasapaino hämärtyy. Sehän just on makeeta. Musa on semmoinen elämänalue, että siinä ei ole mitään sääntöjä ja saa vetää miten huvittaa. 

Rockan soitto on aina vahvasti laulua tukevaa ja se kuuluu kaikessa. Soitto on maalailevaa tai rytmikkään komppailevaa. Se myös kuulostaa aina Rockalta. Kuten Jape Karjalainen kiteyttää asian: 

”Rockasta puuttuu kaikki se kitaristeille ominainen pullistelu, että pitää kepittää. Hänen ideansa soittamisesta on toisenlainen. Monet taitavat kitaraniekat muuntautuvat eri tyyleihin. Rocka kuulostaa aina itseltään. Ei hän myöskään lähde tekemään sitä mikä ei kuulu hänen pirtaansa. Rockalla on aina oma tie ja ääni.”

Jos jotain kitaraesikuvia bluesikonien rinnalle pitää nimetä, löytyvät ne Rockalla traditionaalisen jazzin puolelta. Wes Montgomery, Grant Green ja Kenny Burrell, joita kaikkia yhdistää soiton selkeys ja vahva oma soundi. 

– Se on tarpeeks yksinkertaista. Arvostan myös Wes Montgomeryssa sitä, että se lähti vetämään popiskelmiä – mikä vähän harmitti jazzareita. Mun mielestä se just oli makeeta. Tuommoiset liitot on hyviä. Ne on eri miehet jotka miettii genrerajoja.

– Musiikkiin, mikä mua kiinnostaa, ei useinkaan liity virtuositeetti. Tunnelma on tärkeämpää. Totta kai efektinomaisesti voi välillä ryöpsäyttää jotain. Arvostan toki heavy- ja klasarityyppejä, joilta lähtee yhtä sun toista, mutta mulle se ei ole luontaista. 

 

Soittaminen on vuorovaikutusta

Rockan soittamiseen ovat aina liittyneet bändit ja muut soittajat. Vuorovaikutus on aina ollut tärkeä osa soittoa. 

– Yksin on kiva soittaa, mutta aina on hauskempi soittaa kavereiden kanssa. Se on ihastuttava tapa kommunikoida. On mielenkiintoista tutustua erilaisiin käsityksiin estetiikasta ja soundeista. Jokaisella on oma käsiala instrumenttinsa kanssa. 

Fiilistyyppinä Rocka puhuu myös innostumisen tärkeydestä. Musan täytyy tuntua. Siihen liittyy myös se, että jos mennään lavalle, täytyy näyttää hyvältä. Se vaikuttaa soundeihin, miten yleisö kuulee koko paketin.  

–  Aina tulee vaiheita jolloin ei keksi mitään ja A-duurisointukin kuulostaa siltä, että tää on skulattu jo moneen otteeseen. Mutta sitten kun sen laittaa vähän eri kontekstiin ja kokeilee vähän toista sointua kaveriksi, niin sitten se innostus hiipii sieltä. Sitten alkaakin tapahtumaan, mutta ilman sitä innostusta on vaikeeta. 

– Joskus harvoin saavuttaa sen tunteen, että nyt tuli keksittyä jotain. Jos vielä ihmiset tykkäävät siitä, on se sellainen palkka, joka on kaikkein palkitsevinta. Yhtä hyviä fiiliksiä voi saada studiotyöskentelystä tai kun kuulee biisin valmiina radiosta, mutta on mahtava homma olla kotihipoissa jameissa, vetää cocktail-poljentoa ja huomata että ihmiset joraa. Sattuman oikusta syntynyt svengi, se viehättää.

– Toivoisin, että voisin jättää tänne jonkinlaisen jäljen omasta musiikkivisiostani. Jos mahdollista niin antaa keikalla tuleville ihmisille lomaa arjesta. Meidän tehtävä on kuitenkin antaa sirkushuveja kansalle ja ajattelemisen aihetta. Näkymiä jostain eksoottisesta ja vieraastakin, kuitenkin samalla jostain mihin pystyy samastumaan. 

Soittamisjuttu on sellaista, että ei tässä oo vaihtoehtoja. Mun tehtävä on soittaa skittaa ja keksii joitain kuvioita. Mä luulen että mun tehtävä on täytetty, jos pystyn aiheuttamaan sellaista värähtelyä joka koskettaa ihmisiä. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
 
08.09.2019
|
Teksti ja kuvat: Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy