Sebastian ”Kebu” Teir – virtuositeettia ja välineurheilua

Syntikkamies ja biisintekijä Sebastian ”Kebu” Teir haluaa palauttaa arvoonsa 1970–80-lukuisen melodisen instrumentaalimusiikin. Siihen tarvitaan myös täydellinen analoginen soundi, jota jäljittäessään hän on ehtinyt omistaa toista sataa syntikkaa.


Sebastian ”Kebu” Teir on noussut julkisuuteen nettiin tuottamiensa videoiden kautta.
– Kun aloin kerätä analogisyntikoita pidin YouTubessa näkyviä demovideoita niin huonoina, että arvioin pystyväni tekemään parempia itse.

Kebun tavoitteena oli tylsien laitedemojen sijaan esitellä ”miltä synat kuulostavat kun niitä käytetään biiseissä”, ja pian hän alkoikin uittaa omia sävellyksiään videoklippeihin, joita kuvaili hankkimistaan syntikoista.
– Ja sitten huomasin siirtyneeni laite-esittelyistä biisien esittelyyn, Kebu tiivistää.

Videot ovat keränneet eniten klikkauksia Saksan ja Puolan suunnasta, mille Kebu arvioi yhdeksi syyksi vanhan mantereen elektronisen instrumentaalimusiikin perinteen. Genren juuret ja vaikuttajat tulevat Euroopasta: Jarre, Mike Oldfield, Vangelis, Kraftwerk, Giorgio Moroder. Ainoana amerikkalaisena listaan kuuluu Jan Hammer – joka hänkin on rapakon taakse loikannut tšekki.

Viimeiset pari vuosikymmentä vaarallisen helposti hissimusiikkiin yhdistettävä synainstrumentaali on ollut pannassa ja sitä on pidetty noloimpana musiikinlajina mitä kuvitella saattaa. Onko jostain ryöminyt esiin uusi hipsteripolvi, joka sallii itselleen ja muillekin taas diggailla ”iskän” musaa?
– 1980-luvusta on kulunut tarpeeksi aikaa eli kasvanut retrostatus on varmasti osaltaan suosion taustalla, Kebu nyökkää.
– Toisaalta suuri osa ainakin omista kuuntelijoistani on itseäni vanhempia, jotka palaavat nyt nuoruutensa musiikin pariin.

Kebun seuraajissa on suurin piirtein yhtä paljon musadiggareita ja synaharrastajia. Jälkimmäisiltä hän kertoo saavansa myös paljon kysymyksiä sekä yhteistyöehdotuksia musaprojektien tiimoilta.

Teemalevyä pukkaa

Kebu aloitti kotistudiopuuhat aikoinaan analogisella neliraiturilla, mutta siirtyi nopeasti – ja pitkäksi aikaa – tietokoneavusteiseen musantekoon. Läppäreistä ja softasta irtautuminen alkoi viime vuosikymmenellä Vinyl Jam -retrobändiprojektista, jonka linjana oli soittaa oikeilla instrumenteilla.

Kebun omalla nimellä julkaistu, itse miksattu ja masteroitu esikoisalbumi To Jupiter and back ilmestyi pari vuotta sitten. Työn alla olevan seuraavan, vinyylinä julkaistavan albumin A-puolelle on suunnitteilla moniosainen, jopa progehenkinen temaattinen kokonaisuus. B-puolelle taas tulee irtokappaleita, joissa lähestytään nykypäivän klubimusiikkia.

Kebun suhde elektroniseen tanssimusiikkiin on aina ollut häilyvä. Hänen tyylinsä ja tuotantonsa on jossain mielessä sitä likellä, mutta samalla kaukana.
– Yritän kyllä yhdistellä sävellyksiini klubielementtejä, mutta aina se lipsahtaa tuohon retrotyyliin, Kebu nauraa.
– Se vain istuu luontaisesti. Melodiat ja harmoniat tulevat kuin itsestään, kun taas rytmipuoli rumpukuvioineen on aina ollut minulle haastavinta.

Entä varsinainen säveltämisen prosessi, soiko päässä ensin melodia, jolle lähdetään etsimään sopivaa sointiasua vai soittaako mies inspiroivaa soundia joka johtaakin biisin syntyyn?
– Nykyään molempia aika tasavahvasti. Melodiat syntyvät öisin juuri kun on nukahtamassa, ja sitä toivoo että muistaisi jotain aamullakin, vaikka parasta olisi lähteä työstämään ideaa saman tien. Nuorempana biisit syntyivät ihan vain soittelemalla ja onnekkaista sattumista, kun oikea midikanava soitti väärää syntikkaa tai päin vastoin.

Raamit ensin

Kebu kertoo saaneensa paljon apua tiukoista kehyksistä, jotka on laatinut tekemiselleen etukäteen.
– Päätin, että musiikki toteutetaan pelkästään analogisyntikoilla ja tallennetaan analoginauhalle ellei se sitten soi reaaliaikaisena sekvenssinä. Lopussa jokainen biisi miksataan reaaliajassa analogimikserillä kahdelle raidalle.

Kun kalusto ja säännöt olivat valmiina, oli esikoislevyn toteutusvaihe nopeampi ja vaivattomampi kuin muuten olisi ollut.
– 1990-luvulla tietokoneohjelmat alkoivat kehittyä niin valtavaa vauhtia, että nykyään tarjolla on rajattomasti vaihtoehtoja ja raitoja voi laittaa päällekkäin kuinka paljon vain. Jos musa ei toimi niin aina voi lisätä jotain.

Kebun metodilla tekijä joutuu tekemään päin vastoin, eli jos ei kuulosta hyvältä on pakko poistaa jotain, sillä midiletkuihin ja analoginauhalle ei mahdu määräänsä enempää.
– Jos teknologia ei aseta mitään rajoja, kaikki menee hir-veän hankalaksi, ellei ole äärimmäisen vahvaa ideaa. Itselläni on laaja musiikkimaku ja tyyli tuppaa vähän seikkailemaan, joten rajoituksilla teen sen, että teknologia ja soundi sitoo kaiken ja tietty eheys seuraa automaattisesti.

Kebun mielestä myös analogimiksauksessa sinänsä on ”jotain maagista”.
– Miksaaminen on helpompaa kuin tietokoneella, voi nostaa tai laskea viisi desibeliä ja silti kuulostaa hyvältä. Miksaus yksinkertaisesti istuu helpommin, koska analogielektroniikka joustaa eri tavalla ja liimaa kaiken paremmin yhteen kuin digitaalimikseri.

 

 

Soittamisen meininkiä

Mikä niissä analogisyntikoissa sitten ylipäätään eniten viehättää?
– Digisynassa on tietokone, joka käskee että ”tältä pitäisi kuulostaa”, ja ääni synnytetään ykkösistä ja nollista. Analogisyntikka taas tuottaa äänen itse transistoreista, kondensaattoreista ja resistoreista. Analogielektroniikan takia synat eivät ole koskaan samanlaisia. Ikä ja lämpötilakin muuttaa niiden käyttäytymistä.

Kebu myöntää, että saman voisi periaatteessa toteuttaa läppärillä, mutta fiilis olisi hukassa.
– Minun ja soittimen välissä olisi este, muuri. Tämä on enemmän käsityötä, vuorovaikutusta instrumentin kanssa.

Soundin lisäksi juuri käyttöliittymä on osa analogin ylivoimaa.
– Se on melkein soundiakin tärkeämpää, kun ei tarvitse mennä mihinkään ikkunaan tai menuun etsimään ja skrollaamaan jotain parametria. Yksi vipu kontrolloi yhtä asiaa, sen kun väännät sitä. Ja kun lyöt koskettimen alas, nuotti soi heti. Vaikka analogisynatkin ovat koneita, niissä on oikean soittimen tuntua, niiltä saa heti palautetta.

Hehkutuksen perään Kebu myöntää, että vanhoissa analogisynissa on huonotkin puolensa. Esimerkiksi koskettimisto.
– Se on usein tosi huono, varsinkin näissä joita omistan, jotka ovat enimmäkseen alemman hintaluokan syntikoita. Niiden mekaniikka ei ole niin kehittynyttä kuin mitä nykyään saa samassa hintaluokassa. Ja kosketusherkkyyskin yleistyi vasta 1980-luvun puolivälissä, vanhemmissa soundi on ”on” tai ”off”.

Viimeinen prosentti

Entä sitten eri synteesien erot – löytyykö niistä suosikkeja tai inhokkeja?
– Käytännössä nykyiset analogisyntikkani käyttävät kaikki periaatteeltaan samaa subtraktiivista synteesiä, eli perusaaltomuodossa on paljon harmonisia, ja perään laitetaan suodattimia ja moduloidaan esimerkiksi sitä miten äänen korkeus ja volyymi muuttuu ajassa. Tällä menetelmällähän on vaikea tuottaa monimutkaisia ääniä, siihen tarvittaisiin valtavasti komponentteja. Esimerkiksi uskottavan pianosoundin tuottaminen analogisynalla on mahdotonta.

Katsetta tarkentaen analogisynteesiin perustuvat soittimet on kuitenkin toteutettu toisistaan poikkeavilla tavoilla. Ilmiselvimpiä ovat erot komponenttien määrissä ja laaduissa: jossain on vain yksi oskillaattori, toisessa useita. Joku kykenee vain monoon, toinen pystyy moniäänisyyteen.

– Nykypäivän analogisyntikoissa on paljon ominaisuuksia, mutta en ole löytänyt yhtään modernia synaa, joka pääsisi lähelle vanhaa lämmintä soundia, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että käytetään ”liian” tarkkoja komponentteja. Kun tarkat analogikomponentit olivat aiemmin kalliita, vanhoihin soittimiin jäi paljon epätarkkuutta ja varsinkin epälineaarisuutta.

Kebu kertoo vertailleensa originaalisoittimia niistä tehtyihin softamallinnoksiin.
– Ainakaan jokunen vuosi sitten mallinnokset eivät vielä päässeet lähellekään. Ne muistuttivat enemmän digisyntikoita, niissä on tietty toistuvuus, lineaarisuus ja eksaktius. Tietty ero aitoon säilyy, se viimeinen prosentti on niin haastava ellei jopa mahdoton kuroa umpeen.

 

 

Merkit viivalla

Idän isoista valmistajista Kebu sanoo huomanneensa, että takavuosien Yamahoissa oli eniten omanlainen soundinsa, mikä juontui osittain firman suunnittelufilosofiasta, tietynlaisista filttereistä – ja vaikkapa aftertouch-ominaisuudesta, joka ei ollut aikakauden soittimille tyypillinen ominaisuus.
– Korgissa taas oli – ja on jopa digiaikana – tietynlainen tunnistettava lämmin mattosoundi, jossa on rikkaat ylä-äänekset. Muilla merkeillä soundista tulee liian mutainen ja ylä-äänet häviävät, jos niitä yrittää lämmittää. Tai jos haluaa kuulla ylä-äänet, soundista tulee liian terävä.

Työasemasyntikoiden aikakaudella kaikkia merkkejä on alkanut riivata sama piirre, valmistajaan liitetty karaktääri häviää.
– Ne ovat nyt hyvin samantyyppisiä, koska ideana on, että niillä pitää pystyä tekemään kaikkea. Mutta samalla ne eivät ole hyviä missään!

Japanilaisten rinnalla Kebun räkistä löytyy jokaiselta läntisenkin pallonpuoliskon päämerkiltä jotain – on ARP:ia, Moogia ja Oberheimia.
– Harva pystyy niin muhkeisiin bassosoundeihin kuin Moog. Varsinkin Minimoogissa on aaltomuotoja, joista tulee mieleen oikea basso, joku Fender Precision. Ääni on hyvin ”puinen”, akustinen.

Midiä vailla

Kebun vaikuttavan syntikka-arsenaalin lisäksi studiosettiin kuuluu muun muassa Leslietä, Fenderin kitaravahvistinta, Lexiconin kaikua, Tascamin 8-raitaista kelanauhuria, Bossin ja Electro-Harmonixin pedaaleja sekä eri merkkisiä etuasteita ja mikrofoneja.

Studion jotkut analogisyntetisaattorit ovat kotoisin midiä edeltävältä ajalta, mutta niidenkin sekvensseriohjaus on hoidettava. Tähän voi käyttää esimerkiksi Kentonin muuntimia.
– Melkein kaikkiin pystyy jälkikäteen asentamaan midin, vaikka jotkut ovat haastavia. Esimerkiksi Minimoogista löytyy CV/Gate-tulo kahdelle jännitesignaalille, joista yksi määrittää äänen korkeuden ja toinen sen milloin nuotti on päällä.

Syntikkasoundejaan Kebu maustaa ulkoisilla efekteillä maltillisesti. Käytetyimpiä efektejä ovat tempoon sidotut delayt sekä kitaran phaser-pedaali tai vahvistin.

Mikserinä on Behringerin edullinen DDX3216, johon saa talteen biisikohtaisesti kanavien volyymit, panoroinnit, ekvalisoinnit ja kompressoinnit. Kebu kertoo myös automatisoivansa joitakin näistä suoraan syntikoihin midikäskyinä, joskin midikaapelit alkavat olla tähän touhuun jo turhan ruuhkaisia.
– Midi jakautuu splittereillä kaikille syntikoille. Synat, joissa on huonosti toteutettu midin jälkiasennus menevät helposti tukkoon, jos sisään alkaa tulla liikaa dataa.

 

 

Kilometri kaapelia

Kebun studion laitekokoelma on viime aikoina alkanut osoittaa vakiintumisen merkkejä, syntikat eivät enää vaihdu räkeissä takavuosien tahtiin. Kaikkiaan noin 25 syntikan setistä ihan kaikki eivät lähde mukaan keikalle.
– Jotkut biisit vaativat tietyt synat ja yritän tietysti suunnitella keikan niin, että pärjäisin mahdollisimman vähällä, mikä minun tapauksessani tarkoittaa ainakin viittätoista. Määrää saisi varmaan optimoitua, mutta se edellyttäisi joidenkin synien vaihtamista yhteen ”monipuolisempaan”, jolloin sekä soundi että lompakko kärsisivät.

Keikkailu liki parinkymmenen syntikan kanssa kuulostaa ekstreemiurheilulta: pystytys ja kytkeminen kestää neljä tuntia, virittäminenkin pitää aloittaa tuntia ennen esiintymistä. Kuljettaminen, lämpötila- ja kosteuserot, kaikki tuottavat omat arvaamattomat muuttujansa. Ja aina joskus jotain hajoaakin.
– Kyllähän vanhat syntikat käytössä kuluvat, mutta hämmästyttävän hyvin ne yleisesti kestävät, kun ottaa huomioon kuinka monien omistajien käsissä ne ovat olleet.

Yhä suuremmaksi pulmaksi nousee varaosien saatavuus, alkuperäisiä komponentteja kun ei enää valmisteta.
– Onneksi on syntynyt pikkufirmoja jotka rakentavat korvaavia komponentteja, joilla on pystytty pitämään vanhat syntikat hengissä. Syntikat ovat nykyään niin kalliita, ettei ole varaa ostaa niitä monta kappaletta joista kokoaisi yhden toimivan.

Vaikka vanhat syntikat ovat olleet pitkään haluttuja ja taas muodissa, valmistajat ovat varsin vaisusti alkaneet tuoda niiden uusintapainoksia markkinoille. Kebu pitää tässä Korgia pelinavaajana, ja ihmettelee miksi muut eivät seuraa innolla perässä.

Potikat ruotuun

Analogisyntikoiden kanssa työskenneltäessä muistipaikkojen puuttuminen tuottaa pulmia – mutta on samalla osa homman viehätystä. Kebulle digikamera on näppärin väline visuaalisten muistiinpanojen tekemiseen, vaikkakin kuva on vain likiarvo siitä, missä asennossa nappulat olivat.
– Toisaalta se tuottaa onnekkaita sattumia. Ei ole pelkästään hyvä, jos kaikki olisi aina täsmälleen niin kuin sen jätit.

Levyntekoon muistipaikkojen puute luo tiettyä järjestelmällisyyttä ja malttia. Kesken kaiken ei voi noin vain lähteä työstämään toista biisiä, vaan vasta kun yksi tuotos on visusti valmis ja tallessa kahdella raidalla. Keikkatilanteessa presettien puute on haastavinta.
– Joutuu ennakkoon suunnittelemaan ja pohtimaan, käytännössä keikan kuluessa ei voi hirveästi ruuvailla niiden synien soundeja, joissa ei ole muistipaikkoja.

Lavalla Kebu esittää biisinsä yksin, soittaen kahdella kädellä minkä ehtii ja sekvensseri triggaa loput ohjelmoinnin mukaan. Kebulle on tärkeää, että nuottiakaan ei tule playbackina nauhalta tai kovalevyltä.
– Soiton pitää olla tarkasti koreografioitua, kun soitan tiettyä kohtaan tiedän täsmälleen millä nuotilla siirryn eteenpäin seuraavalle synalle ja sekvensseri jatkaa siitä. Haluan tuottaa katsojalle kiinnostavan näköisen livekokemuksen, jossa on tärkeää tietysti myös se, että esiintyjän ympärillä on paljon kamaa!

 

Kebun synat Top 5


1. Korg Mono/Poly
Monipuolinen laite, voi toimia sekä mono- että polyfonisena. Outo design, hyvin omanlainen karaktääri, musikaalinen soundi. Käytän tätä jokaisessa biisissä, vaikka kuinka yritän sitä välttää.

2. Korg Micro-Preset
Presettipohjainen analogisyntikka, niukasti muokkaus-ominaisuuksia. Perussääni on hyvin erilainen kuin esimerkiksi Mono/Polyssa. Sopii hienosti melodia-soittoon, tällä soitan monet biisieni melodiat.

3. Yamaha CS-50
Suhteellisen rajoittunut, mutta tässä on aftertouch, joka reagoi herkästi ja tuottaa omaperäisen soundin. CS-50:n isoveli CS-80 oli Vangeliksen suosikkeja 
– esimerkiksi Bladerunner-elokuvassa CS-80:n sweep-soundit tunnistaa helposti.

4. Moog Source
Minimoogiin verrattuna parempi, koska tässä on muistipaikkoja. Käytän paljon bassosoundina – tämä istuu miksaukseen ilman, että soundille tarvitsee tehdä juuri mitään.

5. Roland Alpha Juno
Budjettivehje, joka näyttää 80-luvun casio-lelulta, mutta soittotuntuma on itse asiassa aika hyvä. Yllättävän monipuolinen, ja molemmissa omistamissani malleissa (Juno 1 ja 2) on vielä sen verran analogikomponenttejakin, että soundi on hienon kuuloinen.

Lisäpoimintoja synakattauksesta:
• ARP Odyssey Mk II
• Dave Smith Tetra
• Hohner Clavinet C
• Logan String Melody
• Korg Poly-61
• Oberheim Matrix 6R
• Roland Juno 60

Koko laitelistaan voit tutustua Kebun kotisivuilla


Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2014. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

09.10.2016
|
Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy