Nayteikkuna

Suunnittelu johtaa seikkailun kuolemaan! – Vernon Reid

24. Tampere Jazz Happening toi syksyllä 2006 Suomeen kitaristi Vernon Reidin (47), jolle mikään musiikkiin liittyvä ole vierasta – tai sellaista, jota ei voisi kokeilla. Sivuroolit ovat vaihdelleet valokuvaajasta tuottajaan sekä säveltäjästä multimediataiteilijaan. Mustien muusikoiden asiaakin on ajettu.   

 

Pressitilaisuudessa Reid puhuu perusteellisesti meneillään olevan The Yohimbe Brothers -kiertueen merkittävästä elementistä; levysoittimesta. Sitä keikalla skrätsää DJ Logic (Jason Kibler, 34). Masiinahan on soitin, jolle on taas valmistajien iloksi kysyntää. Hotellin baarin nurkassa jatkamme kahden. Yo!

Mies muistaa Suomi-sanan kuullessaan Living Colourin Ruisrockin keikan 1991 mutavelleineen, vaan miten kitaristi, joka viihtyy niin rockin, jazzin, reggaen kuin funkin maisemissa, kuvaisi itseään?

– Olen artisti, joka soittaa kitaraa ja käyttää hyväkseen teknologiaa, olemalla myös multimediataiteilija. Tutkin uusia muotoja ja rakenteita, unohtamatta perinteisiäkään kaavoja. Lisäksi olen tuottaja. Olen viime aikoina tuottanut kolme James "Blood" Ulmerin blues-levyä. Sanotaan, että intressini ovat laaja-alaiset, puntaroi selkeäksi aluksi Vernon Reid.

– Rakastan rockia, mutta olen aina ollut mieltynyt myös elektroniseen musiikkiin. Heti, kun kuulin Switched On Bachin, Snowflakes Are Dancingin... Tomitaa, Brian Enoa, Another Green Worldia... Tai ei-niin-tunnettuja crossover-juttuja, Curved Airia tai Jade Warrioria, se oli menoa. Tai jazzia! Siihen minut sisään ajoi John Coltrane. Se on jonkinlainen 1960-lukulainen juttu, joka minua kiehtoo. Se, mikä omalla tavallaan yhdistää rockin, jazzin ja rhythm´n´bluesin. Ihmiset etsivät tuolloin vapautta, haluten samalla ylittää rajoja. 

Entäs tuo yhteistyö Ulmerin kanssa sitten, mistä se juontuu?

– Kaikki sai puhtaasti alkunsa tarkkailusta! Olen kuunnellut Ulmeria vuosia, hän on kuin oppi-isä minulle. Hän on tehnyt varsin erikoislaatuisia, hyvin avantgardistisia juttuja! Mutta mitä hänen lauluunsa tulee, hän on aina ollut blues-laulaja; Kun kuuntelee hänen tekemisiään Freelancingista Tales Of Captain Blackiin, se on bluesia. Kesti aikansa, ennen kuin hän otti vinkistäni vaarin, ja päädyimme Memphisiin äänittämään. Se oli jumalallinen kokemus minulle! Mies on yli 60-vuotiaana viimeisiä, suuria, alkuperäisiä amerikkalaisia blues-ääniä! Eikä kenenkään imitoitavissa, haltioituu Vernon.

– Asia, joka hänen kanssaan työskentelystä tekee merkittävän on se, että hän ei kuulosta Muddy Watersilta eikä John Lee Hookerilta, mutta on heidän kaliiperiaan. Yhteistyönämme syntyneet levyt osoittavat hänen tulkitsijan voimansa. Hän on lähtöisin uskovaisesta kodista, jossa gospelin rinnalla ei ollut sijaa bluesille. Yritän itse olla musiikin instrumentti, vaikka huonostikin viritetty (naurahtaa), sillä se on väylä raja-aitojen ylitykseen.

– Kun olen kitaraa soittava kitaristi, on rajojen ylitys vaikeaa. On myös vaikea synnyttää mitään aitoa, arvoasteikoille sitoutumatonta omaehtoista juttua, mikä olisi todella vapauttavaa. Tätä on vaikeata selittää! Haluni soittaa hyvin on este, himoni yleisön reaktioille on kirjaimellisesti este sille, mitä juuri sanoin. Kun en välitä tai kiinnitä liikaa huomiota illan lopputulokseen, parhaat jutut tapahtuvat vääjäämättä. Haen jatkuvasti rajat ylittävää hetkeä... 

Miten karibialaisvanhempien pojan kotona musiikkiin suhtauduttiin?

– Vanhempani saivat minut ollessaan melko nuoria. Äitini oli innoissaan britti-invaasion bändeistä, mm. The Beatlesista ja Dave Clark Fivesta. Itse sain vaikutteeni Sly Stonesta, James Brownista, ja niistä mainioista calypso-levyistä. Ensimmäisistä reggae- ja dub-levyistä, King Tobysta. Ja siitäkin, kun folk-Dylanista kehittyi sähköinen Dylan, summaa Reid.

Oliko kitara sinulle selvä valinta instrumentiksi?

– Se onkin kuule mielenkiintoista, sillä alunperin halusin soittaa huilua! Serkkuni sanoi siihen, että häneltä ei löydy huilua, mutta kitara kyllä. Sillä sitten aloin harjoitella. Pidän instrumentista sen kaikissa ympäristöissä ja kun kuulin Santanan Black Magic Womanin, olin täysin myyty.

 

Myöhään herännyt

Urallaan esikuvakitaristin asemaan noussut Vernon Reid aloitti omien sanojensa mukaan vakamman treenaamisen lukioikäisenä eli verraten myöhään. Innoitusta antoivat mm. Isley Brothers, Funkadelic ja Hendrix – musiikki, jota Reid kutsuu mustaksi rockiksi.

– Innostuin tosi oudoista bändeistä kuten Automatic Man, Skullsnaps, näistä tosi marginaalisista r´n´b- ja rock-jutuista ja Warista! War oli rock´n´roll bändi, omasta mielestäni! 

– Suhteeni rockiin oli hyvin monikulttuurinen ja -rotuinen. Hyvänä esimerkkinä Buddy Milesin Santana-vaihe. Pidin silti, ja pidän yhä, tanssimusiikista ja funkista, Led Zeppelinistä ja The Beatlesista. En koskaan millään tavalla "myynyt" juuriani. Sitä vain pitää joistakin asioista, en ymmärrä, että joillekin asia on niin monimutkainen, hersyy Vernon. 

Mikä tahansa musiikki ei silti läpäise seulaa, kriteerit ovat vain jossain muualla kuin yksiselitteisesti genre-rajoilla.

– Musiikissa on kyllä asioita, joista en pidä... (miettii kauan). Ne eivät ole niinkään tyyliin liittyviä seikkoja, vaan sitä, että artisti ei tarkoita sitä, mitä sanoo. Niin kuin aikanaan olivat esimerkiksi eräät fuusiolevyt. Markkinat sanelivat, mitä ne kulloinkin pitivät sisällään. Ne olivat muka funkia, ja kuulostivat aivan hirveiltä! Eikä niiden funk ollut mistään kotoisin! Funk, jos mikä, on tahtoa... (ja halua, lisään)...aivan! Juuri niin, hihkuu artisti.

 

Onnea ja menestystä

Mitä luulet, että sinulle (ja bändille) olisi tapahtunut, jos Mick Jagger ei olisikaan pannut merkille Living Colouria sen alkuvaiheessa, niin kuin teki?

– Olisimme ehkä hajonneet, tai alkaneet levyttää jollekin pikkumerkille, ei sitä voi koskaan tietää. Jos Mick ei olisikaan pitänyt meistä – näitä asioita voi käännellä edestakaisin. On vain niin, että jotkut asiat ovat tarkoitettu tapahtumaan. On hyvä, ettemme voi tietää tai vaikuttaa asioiden kulkuun, filosofoi Reid, ja puhuu pitkään. 

Mitä muistat Vivid-sessioiden kulusta?

– Olimme koko ajan hyvin tyytyväisiä tekemisiimme, kuittaa Reid ensin lyhyesti, mutta äityy sittenkin jatkamaan.

– Se oli taianomaista. Kun kaikki oli tehty ja kuuntelin lopullisen miksauksen, lähdin ulos studiosta siinä ajatuksessa, että olimme menneet suoraan mustaan aukkoon. Meillä ei kirjaimellisesti ollut mitään kontrollia siihen, mitä tulisi tapahtumaan. Olimme tehneet jotakin, mitä olimme aina halunneet, ja mihin olimme keskittyneet. 

– Vividissä kaikki vain loksahti kohdalleen, jopa se mistä en pitänyt, tai mistä en ollut samaa mieltä tuottajamme (Ed Stasium) kanssa. Esimerkiksi biisi I Want To Know oli hyvä, ja me kun nauhoitimme sen kuin jonkin pop-biisin! Olisin halunnut siitä raskaamman, mutta, mutta... vaikka en siis saanutkaan läpi kaikkea haluamaani, oli se oudolla tavalla erittäin hyvä juttu! Oli asioita, joita minun oli opittava. 

Soititteko juttunne sisään livenä?

– Soitimme… hetkinen... (onhan siitä jo 15 vuotta, heitän)... muistan, kun äänitimme ja minulle ehdotettiin komppikitaran äänitystä. Sanoin, että en tee sitä. En halunnut soolon alle ja joka väliin kitaroita, koska kun vetäisimme biisit keikalla, silloin kuulostaisi heti siltä, että jotain puuttuisi. Ed tokaisi siihen: "Jopas jotakin. En olekaan koskaan äänittänyt sessiota ilman komppikitaraa!" Soitimme kappaleet ilman suurempia päälleäänityksiä, ja editointia. Esimerkiksi Cult Of Personalityn sooloni on yhtä ja samaa ottoa alusta loppuun, valistaa Reid.

Teitte comebackin, ja lisäksi uuden studiolevynkin. Mutta tällä kertaa ilman ulkopuolista tuottajaa?

– Meidän neljän oli kaikkien kohdattava uuden tulemisen kohdalla joitakin asioita. Se oli hiukan sekava tilanne, eikä erillinen tuottaja olisi toiminut siinä kohtaa. Tuottaja voi olla henkeä nostattava, tai, kuten usein on, hän voi tuoda mukanaan vastakkainasettelua. Siinä osittain syy, että Collideoscopen (2003) sessiot hoidettiin bändin (ja basisti Doug Wimbishin) voimin.

– Collideoscopen soundimaailmaa erillinen tuottaja olisi kyllä voinut panoksellaan painottaa. Se on hyvä levy, kun vertaan sitä vaikkapa Stainiin, joka on hyvin aggressiivinen. Collideoscope on raa-ahko, ja soundit voisivat olla paremmat... ja kappale Flying on yksi Living Colourin parhaista. Piste. 

 

Harjoitusta harjoittelematta

Miten koet soittosi kehittyneen näinä kuluneina vuosina?

– Minulla on sanalla sanoen enemmän kontrollia siihen, mitä aion tehdä! Olen vähitellen lisännyt soittooni uusia tekniikoita ja olen nyt parempi kuin ennen! Kun mietin vaikkapa Vividiä, niin myönnän, että pidän edelleen tavasta, jolla soitan Funny Viben tai Memories Can´t Waitin. Se oli parasta, mihin siinä vaiheessa kykenin (naurahtaa taas). Olen nyt kypsempi, minulla on enemmän kykyä hallita instrumenttiani, mutta edelleen olen siinä pisteessä, että yritän ylittää niitä aitoja, pohtii Vernon. 

– Kitara on sikäli mielenkiintoinen instrumentti, että koko ajan taistelemme sen uskomatonta historiaa vastaan. Mitä kaikkea soittajat ovatkaan tehneet soittaakseen sitä! Siis puhtaasti teknisessä mielessä... Mutta sisältö on sitten kuitenkin loppujen lopuksi se, millä on mitään merkitystä.

– Omasta soitostani osaan jo sanoa, että olen taas lähempänä sitä, mihin olen sillä pyrkimässä. Kykenen siihen, tiedän sen, mutta jonakin tiettynä päivänä se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista, eikä onnistu. 

– Kävin hiljattain muuten läpi vaiheen, jossa minulla ei vain ollut hetkeen aikaa harjoitteluun. Tein musiikkia yhteen elokuvaan, eikä se ollut varsinaisesti mitään kitaramusiikkia. Se oli stressaava projekti! Sitten vain yhtäkkiä nappasin kitaran, ja tulos oli hämmästyttävää! Se tuntui niin hyvältä! Yhtäkkiä erilaiset jutut olivat mahdollisia soittaa! Jos taas olisin treenannut tavalliseen tapaan, en olisi ollut ollenkaan avoin niille jutuille, selvittää Reid.

Olisi siis terveellistä jättää välillä soitin koteloonsa ja keskittyä johonkin muuhun?

– Siinäpä vinkki! Suosittelen ahkerille treenaajille parin päivän taukoa, ja sen jälkeen jokaisen pitää välillä toimia juuri päinvastoin kuin mitä pitää tapanaan! Olen takuuvarma, että uusia ulottuvuuksia soittoon on löydettävissä sitä kautta. Jos treenaat säännöllisesti, älä treenaa! Jos et, treenaa ihmeessä, painottaa Reid.  

– Uskon henkilökohtaisesti spontaanisuuteen, tarkoituksettomaan. Suunnittelu johtaa seikkailun kuolemaan! Se on vähän samaa, kuin mitä tapahtuu elokuvissa, kun arvaa, mitä seuraavaksi tapahtuu! Siinä mielessä Alien – kahdeksas matkustaja, oli poikkeus! Hendrix oli sitä samaa 1967-68! Yhtäkkiä hän tulee, tulee Fuzztone, hänestä tulee metodi, puhkuu Vernon, ja jatkaa. Inhoan metodeja, teen mieluummin jotakin aivan päinvastaista, mitä odotetaan. Jotakin täysin hullua.

Sinulla on Living Colour, soolourasi, Masque, Yohimbe Brothers. Mitä aiot seuraavaksi?

– Sain juuri valmiiksi uuden Masque-levyni, My Other True Self, Steve Vain Favored Nations -levymerkille. 

(Bändissä soittaa myös Yohimbe Brothersiin kuuluvat rumpali Deatoni Parks ja kosketinmies Leon Gruenbaum sekä basisti Hank Schroy). 

– Soitamme instrumentaalitavaraa, ja nyt mm. teimme versiot Depeche Moden Enjoy The Silencesta sekä Radioheadin National Anthemista, paljastaa Reid.

– Se, mitä todella haluaisin tehdä, olisi varsinainen soololevy, "Verntronics". Sillä kuultaisiin vain minua kitaroineni, looppeja, mutta haluaisin tehdä myös levyn, jolla laulan. 

 

Välineitä miehen mukaan

Käytät melkoista sähkökitara-arsenaalia, mutta miten on akustisesi kanssa?

– Se onkin metka juttu! Tällä uudella Masque-levyllä on kappale Professor Bebe, joka on omistettu Francis Bebelle, kamerunilaiselle musikologille. Sillä soitan sekä akustista että banjoa (innostuu). Haluan ehdottomasti tehdä myös jotakin akustista. Jotakin, jossa lähestymistapa on täysin erilainen, jotakin (naurahtaa) täysin ennen kokematonta, tunnustaa Vernon. 

Voit siis kuvitella soittavasi täysin luonnollisin soundein, ilman efektejä?

– Kyllä. Efektit ovat metkoja. Saat ne joko toimimaan haluamallasi tavalla, tai sitten et! Koko homma lähti siitä, kun kitara sähköistettiin. Silloin kaikki olisivat voineet "lähteä saman tien" (hekottaa)! Miten ja millä kytkeä itsesi sähkökitaran maailmaan – osaamalla jotenkin rajoittaa lukemattomat eri vaihtoehdot? Asiaan liittyy tiettyjä viisauksia. Pitää lopulta vain valita se, miten kuulostaa omasta mielestään tarpeeksi hyvältä!

Kuinkas tuo nyt sitten tulkittaisiin?

– Otetaan nyt esim. 1956-mallin Les Paul, ja kytketään sen ’60-luvun Marshall-vahvistimeen. Kyse on siitä, mikä kitara kytketään mihinkin vahvistimeen. Jos kytkee 1963 Straton Howard Dumblen vahvistimeen, tilanne on aivan eri kuin silloin, kun kytkee surkean kitaran surkeaan vahvistimeen! Vaikka surkeallakin kitaralla on soundinsa! Tästä on kyse!

– Minulle itselleni kitara on joko akustinen, sähköinen tai elektroninen. Ja mitä kitarasynteesiin tulee, se on joko analogista tai läppärin ohjauksella hoituvaa, 13-napaisten vermeiden meininkiä. Kaikissa kitaroissani on muuten tuo 13-napainen liitin… Brian Moorella on kitaramalleja (Reid käyttää iGuitar9.13 -mallia, joka on 13-napainen muunnos i9-mallista, rmc-järjestelmällä varustettuna), jotka voi kytkeä usb-kaapelilla suoraan tietokoneeseen. Ne ovat fantastisia asioita, tokaisee mies.

– Joku 1920- tai 1930-luvun Martin-kitara… joka hepulla ei ole varaa näihin 20 000 dollarin kitaroihin! On eri asioita, jotka vaikuttavat välineiden valintaan, yksi näkökohta on taloudelliset resurssit. Sama juttu pätee jonkun Eric Claptonin touhuihin. Hän voi halutessaan kytkeä minkä tahansa kitaran mihin tahansa haluamaansa vahvistimeen. Hän ei kytke soitintaan mihin tahansa Fenderin vanhaan vintage-vahvistimeen, vaan parhaaseen parhaista! Tai ainakin sellaiseen, johon hän nimenomaan sen haluaa kytkeä, puhkuu Reid. 

– Tämä kaikki on nykymenoamme. On tuhansia eri valmistajia, jotka pyytävät valmistamistaan laitteista 10 000 - 20 000 dollaria, efektejä ja kitaroita. Eivätkä ne kuitenkaan mitenkään takaa sitä lopputulosta! Olen itse ollut hyvin onnekas saavuttaessani aseman, jonka ansiosta minulle rakennetaan kitaroita, olen saanut vaihtaa ajatuksia erittäin mielenkiintoisten soitinrakentajien kanssa, olen saanut kokeiltavakseni melkein mitä tahansa uusia elektronisia vermeitä… Mutta lopulta vain sillä on merkitystä, mitä sydämessäsi on, summaa Reid hiukan jo seesteämmin. 

Ei siis metodeja kalustonkaan suhteen?

– Kyse on makuasioista. Käytät efektejä, jos haluat, ja ne kuulostavat sinusta hyviltä. On kummallista, että haukutaan toisia huonoiksi omaa tietämättömyyttään. Sanotaan että räppärit ovat turhia! Mutta otapa mikrofoni, ja anna tajunnanvirran soljua suustasi tunnin verran niin, että se rimmaa! Ei ihan helppoa sekään, siis, joten eipä kannata turhaan kritisoida räppiä hölynpölyksi, puhisee Vernon. 

Kumman valitset mieluummin, studiohommat vaiko elävän esiintymisen?

– Studiotouhut ovat hauskoja, koska voi tehdä niin paljon eri juttuja, eri tavalla. Livenäkin voi, tiettyyn rajaan asti. Ongelmani siinä on se, että hyvänä päivänä soitan todella hyvin, mutta kun seuraavana päivänä muistelen edellisen päivän tuloksia… Tulemme takaisin lähtökohtaamme. Studiossa on tietty turvallisuuden tunne. Voit aina muuttaa mieltäsi. Voidaan äänittää vielä yksi otto! Ja nykyään tilanne on vieläkin pahempi kuin ennen kun lopulta piti saada juttu nauhalle, 30 tuumaa per sekunti. Nauhaa et pysty huijaamaan. Nämä perfektionistit, upporikkaat muusikot, joille mikään ei ole riittävän hyvää, kasaavat valtavia nauhapinojaan… sama kuin jos ostaa 12 eri huippupikkurumpua (omaa koomikon eleitä), ja alkaa sitten kuulostella niiden soundeja. 99% kuulijoista ohittaa sen, että "ahaa", tuo onkin messinkirunkoinen, eikä ruostumattomasta teräksestä valmistettu virveli, pursuaa Reid.

 

Väliäkö värillä

Mikä Black Rock Coalitionin tilanne nykyään on?

– Se on suurenmoinen juttu, ja muuten 20-vuotias tänä vuonna! Tapasin DJ Logicinkin sen kautta. Alunperin ajauduin siihen toimintaan pitkäaikaisen ystäväni, ja kollegani Melvin Gibbsin (basso, mm. Defunkt, Eye And I ja Power Tools) kautta. Nyt juuri julkaistiin neljäs kokoelma-albumi Black Rock Reparations, joka on aivan loistava ja hyvin laaja-alainen tyyliltään. Yksi levyn parhaista biiseistä on Screaming Headless Torsosin biisi, joka muistuttaa paljon tätä System Of A Downia, mutta ei jää siitä yhtään jälkeen, selittää Reid. On näitä eri tahdinmuutoksia, se on yhtaikaa raskas, mutta funk. 

– BRC:ssa on yksinkertaisesti kyse ideasta koota yhteen "ulkopuoliset" tekijät. Näiden vuosien aikana väkeä on tullut ja mennyt paljon tässä "kommuunissa". Juttu on tänään edelleen yhtä varteenotettava kuin ennenkin. On melko joukko uusia tekijöitä, mm. afro-punkin saralta, kuten esim. Honeychile. Voidaan puhua ihan omasta afro-punk-liikkeestä, joka on tavallaan BRC:n lapsi tai sen seuraava evoluutio, hahmottaa Reid.

Miten on, esiintyykö musiikkikentällä vielä nykyäänkin rotuerottelua?

– Se on erilaista, koska nykyään näitä "sekä että"-bändejä on paljon enemmän. Mutta U.S.A. vuosimallia 2005 painii yhä niiden samojen rotuongelmien kanssa kuin aikaisempinakin aikoina! Asia on hyvin kiperä.

Mutta meidän valkoihoisten on vain myönnettävä se, että teillä rytmi on täysin omaa luokkaansa!

– Ne rytmit ovat vain erilaisia! (nauraa)  Faktahan on, että eri rytmejä esiintyy ympäri maailman. Otetaan esimerkiksi hardrock, jonka juuret ovat bluesissa. Led Zeppelin on kuin rajalinja. Bändin vaikutteet tulivat yhtä paljon bluesin kuin klassisenkin musiikin alueelta. Hardrock on paljon velkaa juuri klassiselle musiikille ja oopperalle, miettii kitaravelho.

Kuinka sävellät? Onko apunasi kitara vaiko kenties piano?

– Kitaralla, koska olen tosi huono pianon kanssa. Joskus minulla on nauhuri mukana, ja laulan siihen jotakin ideoita. Se voi olla melodia tai tekstinpätkä, jonka laulan tai hyräilen. Siihen on sitten kätevää palata, kun aika on. Kuuntelin juuri hiljan erästä nauhaa, jolla oli ideoita, joista syntyi em. Collideoscopen Flying-kappale. Se on yksi kolmesta eri syyskuun tapahtumia sivuavista ideoistani. Kaksi ei vielä ole valmiita, mutta yksi riimi kuuluu näin: "Skyline - it´s so cute, a skyline with two shadows…", en tiedä mihin tuo johtaa, mutta joskus kappaleet vain ikään kuin kirjoittavat itsensä tosi nopeasti. Joskus voi taas mennä hyvinkin vuosi ennen kuin on mitään valmista, kertoo Reid.

Kumpi syntyy ensiksi, melodia vai teksti?

– Minulla ei ole siihen mitään suunnitelmaa tai tapaa. Joskus se on melodia, joskus riffi. Toisinaan teksti tulee ensiksi ilman melodiaa. Silloin minun pitää keksiä erilainen ratkaisu, kuten esim. Cult Of Personalityn tapauksessa. Se oli hämmästyttävä prosessi, joka saatiin kasaan yksissä treeneissä. Minulla oli teksti runomuodossa muistikirjassani, ja Corey (Glover, LC:n vokalisti) pyysi minua soittamaan siihen jotakin. Niin syntyi se riffi! Pyysin Williä (Calhoun, rummut) soittamaan siihen beatia, ja niin se alkoi kehittyä siinä samalla (hyräilee). Se soitettiin kirjaimellisesti jo seuraavalla keikalla, muistaa Vernon.

Onko sinulla aikaa harrastuksille?

– Olin valokuvaaja, ja olen sitä yhä! Noin 12 vuotta, jos ollaan ihan tarkkoja. Kuviani oli esillä eri näyttelyissä. Yhdestä niitä valittiin nimettöminä (nimekkäiden valokuvaajien joukosta) parhaiden joukkoon. Kyse oli 50 afroamerikkalaisen huippukuvaajan töistä, ja minä tulin kuvineni valituksi! Se oli sen urani kohokohta! 

– Teen myös multimedia, kyseessä on sarja tietokone- ja videotaidetta. Kyse on tavallaan elokuvista, mutta ne ovat epälineaarisia. Projektini nimi on Artificial Africa. Se on osa erään New Yorkin keskustan gallerian näyttelyä, ja olen siellä itseäni kovemmassa seurassa (hekottaa)!

 

 

Vernon Reid

• s. 22.8.1958, Lontoo

• yksityisopetusta mm. Rodney Jonesilta, Bruce Johnsonilta sekä Ted Dunbarilta

• ensimmäiset ammattikokemukset Ronald Shannon Jacksonin jazz-ryhmässä Decoding Society

• perusti mustien muusikoiden asiaa ajavan Black Rock Coalitionin 1985 yhdessä journalisti Greg Taten sekä tuottaja Konda Masonin kera

• vieraillut mm. seuraavien artistien levyillä: Jack DeJohnette, Public Enemy, B.B.King, The Ramones, Mariah Carey, Mick Jagger, Tracy Chapman, Santana, Janet Jackson, Terry Lynn Carrington, Bill Frisell, Melvin Gibbs, Jamaaladeen Tacuma, John Zorn

• tuottajana mm. Salif Keitan, Carlos Santanan sekä James "Blood" Ulmerin levyillä

• säveltänyt mm. elokuviin Fresh Kill (1994), That«s My Face (2001), Paid In Full (2002) ja Twelve Disciples of Nelson Mandela (2005)

 

Valikoituja levytyksiä

Living Colour

• Vivid  (1988)

• Time«s Up (1990)

• Biscuits (Ep) (1991)

• Stain (1993)

• Dread (1994)

• Pride (1995)

• Collideoscope (2003)

• Live At CBGB`s Tuesday 12/19/1989 (2005)

 

Vernon Reid & Masque

• Mistaken Identity (1996)

• Known Unknown (2004)

 

Yohimbe Brothers

• Front End Lifter (2002)

• The Tao Of Yo (2004)

 

Ronald Shannon Jackson And The Decoding Society

• Nasty (1981)

• Street Priest (1981)

• Barbeque Dog (1983)

• Decode Yourself (1985)

 

Defunkt

• Thermonuclear Sweat (1982)

 

Bill Frisell & Vernon Reid

• Smash & Scatteration (1986)

 

Jack DeJohnette

• Music For The Fifth World (1993)

 

Michael Hill´s Blues Mob

• Bloodlines (1994)

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2006. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 
23.06.2019
|
Haastattelu: Matti Rinne | Kuvat: Maarit Kytöharju
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy