Nayteikkuna

Terry Bozzio – yhden miehen orkesteri

Harva onnistuu hyödyntämään otolliset lähtökohdat yhtä onnistuneesti kuin Terry Bozzio. Hän on haastanut itseään yli 50 vuotta sekä soittamalla aktiivisesti muiden kanssa että kehittämällä määrätietoisesti täysin uutta, omaa kieltä rumpusetille.

 

Musiikki oli joulukuussa 1950 syntyneelle Terry Bozziolle samanaikaisesti magneetti ja pehmeä tyyny. Ammattimuusikkona toimineen isän haitarinsoiton äärellä herkistyminen johti ensin lyhyeksi jääneeseen suhteeseen kitaran kanssa ja kolmentoista vanhana rumpuihin rakastumiseen.

Teinivuodet menivät rockbändeissä soittaen ja koska kotikaupunki oli San Francisco, hiipi Grateful Deadin ja Jefferson Airplanen kaltaisia virikkeitä esiin joka nurkan takaa. Kontakteja luotiin ja yksi asia johti toiseen. Eräänä päivänä Terry sai ystäviensä, viulisti Eddie Jobsonin ja kosketinsoittaja George Duken kautta kutsun Frank Zappan pakeille. Koesoitto onnistui, rumpali oli löytänyt uuden kodin ja loppu on kokeellisen rockin historiaa. Yhteistyön suurimmaksi erilliseksi kulminaatiopisteeksi jäi teos nimeltä The Black Page #1. Bozzio tietää Zappa in New York -albumilla 1978 ensi kertaa julkaistun kappaleen merkityksen omalle imagolleen sekä uralleen, ja suhtautuu asiaan maltillisen nöyrästi.

– Satuin olemaan tyyppi, jolle Frank biisin nuotit ojensi, mutta en tietenkään voi ottaa siitä mitään kunniaa. Olen kiitollinen ja siunattu, enkä unohda hetkeä koskaan. ”Mitäs tästä tykkäät, Bozzio?” hän kysyi tutun virnistyksen säestämänä. ”Ohoh, olen vaikuttunut”, vastasin katsottuani papereita ja aloin treenata suurin piirtein siltä seisomalta. Frank ei painostanut mitenkään, ja osan sain totta kai haltuun helposti. Mutta en vaikeimpia juttuja.

Rumpusetin soiton ohella musiikin teoriaa ja klassisia lyömäsoittimia opiskellut Terry uppoutui hankalaan biisiin. Hän kulutti nuottien parissa omien sanojensa mukaan parikymmentä minuuttia ennen bänditreenejä joka päivä, kunnes sai kappaleen kokonaan haltuun.

– Frank oli silloin kroonisesti myöhässä harjoituksista laki- tai bisnesasioiden takia, joten ei siinä mikään paniikki ollut päällä. Kadun biisiin liittyen vain yhtä asiaa: kun olimme soittaneet sen ensi kerran läpi, Frank nappasi nuotit telineeltäni ja vei mennessään. Minun olisi pitänyt pitää siitä käsin lyijykynällä kirjoitetusta originaalista kiinni kynsin hampain! Toisaalta, paperi päätyi käsittääkseni sittemmin rakkaan ystäväni Chad Wackermanin haltuun. Eli se on toisin sanoen parhaissa mahdollisissa käsissä. Julkaisimme itse asiassa hiljattain Drum Workshopin kanssa virvelin, jonka kylkeen on painettu The Black Pagen nuotit.

Bozzio viihtyi Zappan yhtyeessä muutaman vuoden, joiden jälkeen tuli The Brecker Brothersin, Group87:n sekä UK:n vuoro. Seuraavaksi hän perusti silloisen vaimonsa Dale Bozzion ja ex-Zappa-kitaristi Warren Cuccurullon kanssa Missing Personsin kokeillaakseen kynänsä terävyyttä popsäveltäjänä. Yhtye nousi USA:ssa suureen suosioon, keikkaili ja sai kultalevyn. Andy Warholin säätämän vartin julkisuuden jälkeen se hajosi. Oli aika siirtyä eteenpäin.
– Sain kutsun Mick Jaggerin videon tekoon ja paikalla oli myös yksi nuoruuteni suurimmista sankareista eli Jeff Beck. Pian olin Jimmy Pagen Sol-studiolla Englannissa tekemässä Jeff Beck’s Guitar Shop -levyä (1989).

Kuten niin moni muukin, myös Bozzio hämmästelee Beckin intuitiivista otetta, äänensävyjen tajua ja sävelkorvaa.
– Istuin studiolla suu auki ja ällistelin Jeffin soittoa. Ei mitään pedaaleja ja nurkassa vain pieni Fender Champ -combo, jossa oli sisäänrakennettuna joku alkeellinen kaiku. Mutta mikä soundi! Kaikki tuli sormista ja tavasta, jolla hän käytteli vibrakampea, potikoita ja mikinvaihtajaa. Tuntui kuin Jeffillä olisi ollut lähes yliluonnollinen kyky venyttää nuotit aina oikeaan sävelkorkeuteen. En muista nähneeni, että hän olisi virittänyt kitaraansa kertaakaan sessioiden aikana.

Beckin uran uuteen liitoon nostaneella kiekolla oli mukana myös hänen luottokosketinsoittajansa Tony Hymas, ja komeasti rullaavan levyn huippuja ovat lyyrisen hypnoottiset Two Rivers ja Where Were You.
– Ne syntyivät siten, että Jeff heitti lonkalta huiluääni-ku-vioi-ta, joiden pohjalta Tony alkoi pianon äärellä rakentaa biisiä. Tony on vähintään yhtä kova luu kuin Jeff, mutta täysin eri tavalla. En tuntenut miestä ennalta yhtään, mutta ymmärsin pian, että hän on yksi järeimmistä koskaan tapaamistani muusikoista.

Bozzio nautti maaseudulla sijainneen studion tiloissa asumisesta, mutta sai ”la dolce vitan” keskellä myös muistutuksen ammattitaidon ylläpidon tärkeydestä.

– Kun nousin sängystä yleensä kymmenen aikaan, oli Tony jo kahlannut tuntikaudet jotain Claude Debussyn partituureja. Katselin touhua ja ajattelin, että siinä missä minun urani tavallaan perustuu parille hassulle rumpujutulle, kaveri tuossa kehittää itseään opiskelemalla historian upeimpia sävelteoksia. Se veti nöyräksi ja inspiroi aivan tajuttomasti. Kun hän joskus myöhemmin tavatessa kehui soolobiisejäni, olin todella otettu. Sen kaliiperin soittajan sanat merkitsivät paljon.

Bozzio ja Hymas jatkoivat yhteistyötä Jeff Beck’s Guitar Shopin jälkeen The Lonely Bearsin merkeissä. Mukana olivat myös fonisti Tony Coe sekä kitaristi Hugh Burns, ja levyjä joukkue julkaisi neljä.

 

Kohti ostinatoa ja sen yli!

Neljääkymmentä käydessään Bozzio oli uuden edessä. Itsensä niin studioissa kuin lavoillakin muiden kokoonpanoissa elättänyt ammattilainen päätti alkaa tosissaan tutkia sooloartistina toimimisen mahdollisuutta. Messuilla ja rumpuklinikoilla tavoitti oikean yleisön, eikä sektori enää näyttäytynytkään viimeisenä oljenkortena, johon tarrataan sessiotöiden hiipuessa. Vuonna 1990 ilmestynyt opetusvideo Melodic Drumming and the Ostinato oli väline uuden konseptin laajempaan esittelyyn.

– Kaikki alkoi siitä, kun oivalsin että lapsena suuresti ihailemani Buddy Rich toisti aikoinaan periaatteessa yhtä sooloa vuosikymmenten ajan. Havaitsin olevani samalla ladulla, joten oli syvällisen pohdiskelun paikka. Tämä tapahtui ekalla klinikkarundillani, jonka tein Sonny Emoryn kanssa. Tajusin, että nyt on aika keksiä jotain omaa ja uutta. Ja kun seuraavan kerran odottelin rumpuoppilasta, aloin pyöritellä ostinatoja ja improvisoida niiden päälle. Tiesin osuneeni johonkin kiinnostavaan, kun hän astui sisään ja sanoi luulleensa, että huoneessa on kaksi rumpalia.

Seuraavilla klinikoillaan Bozzio soitti ensin vanhan tutun soolonsa ja esitteli perään ostinato-keksintönsä. Hän purki metodin osiin kaikkien yleisöjen edessä ja ajatteli, että lumipallo lähtee liikkeelle ja moni muu seuraa esimerkkiä. Näin ei kuitenkaan käynyt, joten innovointi jäi omiin käsiin. Melodic Drumming and the Ostinato sai kaksi jatko-osaa. Niitä, samoin kuin 1992 ilmestyneitä kahta Solo Drum Music -albumia, on seurannut toistakymmentä dvd- tai cd-julkaisua.

– Viritin tomit tarkasti ja valikoin symbaalit huolella harmonisesti yhteensopiviksi. Näin myös melodioiden soitto onnistui ja tein erilaisia diatonisia sekä kromaattisia kokeiluja. Luin esimerkiksi Igor Stravinskyn sekä Aaron Coplandin kirjoituksia, tutkin Harvard Brief Dictionary of Musicia hartaasti ja altistuin kaikenlaisille konsepteille sekä kaavoille. Jutut johtivat ketjussa seuraavaan… Ja niinhän sen pitäisi aina mennä, mutta säveltäjiä ja muita musiikin ammattilaisia opetetaan edelleen monessa paikassa turhan lukitussa kehyksessä.

Bozzio innostui luettuaan Stravinskyn sanoneen, että säveltäjä on kuin sika, joka möyhii tryffeleitä. Hän sanoo ymmärtäneensä, miten monta ovea opettaja sulkee kertoessaan oppilailleen, että nyt toimitaan tasan tällä tavalla, koska niin myös Wolfgang Amadeus Mozart aikanaan toimi.
– En suinkaan väitä tekeväni mitään, mitä ei olisi tehty jo 400 vuoden ajan. Kukaan ei kuitenkaan ollut tehnyt tätä rumpusetillä ennen minua.

Samoihin aikoihin lähestyi työtarjouksella kitaristi Steve Vai. Frank Zappan liemissä marinoidut miehet loihtivat basisti T.M. Stevensin ja laulaja Devin Townsendin kanssa albumin Sex & Religion, joka ilmestyi 1993. Levyä pidetään yhtenä aikansa korskeimmista ja virtuoottisimmista rocklevyistä, mutta kokemus oli Helsingissäkin poikenneine kiertueineen Bozziolle kaikkea muuta kuin mukava.

– Olemme Steven kanssa todella hyviä ystäviä, mutta musiikin tekijöinä aivan eri planeetoilta. Minun juttuni on improvisaatio, ja lähden mielelläni outoihin paikkoihin etsimään uutta. Haluan tosin painottaa, että puhun nyt sävellyksellisestä improvisaatiosta, en vain hetkeen heittäytymisestä ja ontosta meluamisesta. Kun improvisaatiossa on tavoitteellisuutta, olen kotonani. Soitetaan yhdessä ja kuunnellaan sekä analysoidaan ”saalis”. Sitten poimitaan jotain jatkojalostukseen ja mennään eteenpäin. Steve taas sanoo, että hoitaa tämän vaiheen mieluiten yksin paperilla!

Tästä johtuen rumpali koki levytyksen tylsänä. Bozzion mukaan Vai saneli kaiken kaikille ja session päätteeksi hän joutuikin avautumaan ystävälleen, että tunsi olleensa töissä liukuhihnalla.

– Meitä, samoin kuin Zappaa, yhdistävät italialaiset juuret, joten ihmisinä tulemme Steven kanssa edelleen toimeen erinomaisesti. Ja sanomattakin on selvää, että säveltäjänä ja soittajana arvostan häntä suuresti. Samalla tavalla ja samoista syistä Warren Cuccurullo on minulle kuin veli. Mutta koska hän painii bipolaarisuuden kanssa, työnteko yhdessä on haastavaa. Koskaan ei tiedä, mikä Warrenin versio saapuu paikalle.

Aika oli kiireistä ja Bozzion luovuus kukoisti. Sex & Religionista oli kulunut tuskin vuosi, kun ilmestyi yksi 1990-luvun hienoimmista jazzrock-levyistä, Polytown, jolla rumpali lyöttäytyi yhteen kitaristi David Tornin ja basisti Mick Karnin kanssa.

– Se oli fantastinen tilaisuus soittaa kahden suuresti arvostamani taiteilijan ja hyvän ystäväni kanssa. Kaikki toivat omat kokemuksensa studiolle, missä aloimme soittaa ilman mitään sääntöjä. Täysin tasa-arvoisesti ja vaistonvaraisesti. Mikä voisi olla hienompaa? Joskus myöhemmin soitin levyltä Frankille biisiä (City of the Dead), jolla Mick tunnelmoi jännittävällä dida-nimisellä tuplarööripuhaltimella minun perkussio-improvisaationi päällä. ”Saatanan komeaa!”, hän kommentoi. Sydäntäni lämmitti, että Frank tykkäsi jutusta niin paljon. Etenkin kun se syntyi niin spontaanisti ja paineitta. Levy oli siinä vaiheessa jo periaatteessa purkissa, mutta studioaikaa jäljellä. Ihmiset eivät arvaakaan, miten usein vastaavissa tilanteissa kehkeytyy jotain ainutlaatuista.

 

Rock & jazz & klassinen – samaa kaikki

Vuosituhannen taitteen lähestyessä kävi selväksi, että trio oli Bozziolle erityisen sopiva formaatti. Vuonna 1997 näki päivänvalon basisti Tony Levinin ja kitaristi Steve Stevensin kanssa perustettu voimatroikka. Rumpali oli joutunut laittamaan peliin kaiken tieto-taitonsa, jotta sai kaksi muuta tuntemaan olonsa kotoisaksi vapaassa ilmaisussa. Edes King Crimsonissa tuossa vaiheessa iät ja ajat vaikuttanut Levin ei ole Terryn mukaan kaksinen tyhjästä nyhjäisijä.
– Tony on yksi maailman kovimmista lajissaan, mutta hänen vahvuutensa ovat muualla. Steve taas on henkeen ja vereen rockmies. Hän lähtee tuotanto edellä, ja tunnusti jännittävänsä free-soittoa. Olin kuitenkin motivoitunut, joten kutsuin Steven luokseni Austiniin ja sanoin, että nyt vain jammataan rennosti.

Lempeä ote ja määrätietoinen rohkaisu tuottivat tulosta. Black Light Syndrome -albumin rakennuspalikat syntyivät pakottamatta.
– Pian meillä oli tallessa parinkymmenen minuutin verran johdonmukaisesti eteenpäin virtaavaa ja energistä soittoa, josta erottelimme viisi erillistä sektiota jatkojalostukseen Tonyn kanssa. Typistimme juttuja porukalla vähän, soitimme ne talteen, ja siinä oli debyyttilevyn runko.

Joulukuussa 1993 kuolleen entisen mentorinsa musiikin pariin Bozzio palasi kymmenisen vuotta sitten. Kitaristi Dweezil Zappan johtaman Zappa Plays Zappan kiertueen vieraina kuultiin tuolloin häntä, Steve Vaita ja laulaja Napoleon Murphy Brockia. Terry katsoo pysyneensä väleissä jopa Frankin tunnetusti hankalan lesken Gail Zappan kanssa, joka menehtyi lokakuussa 2015.
– Gailin käsitys asiasta voi olla toinen… Kun vuoden 2006 rundin tallenteista kasattiin dvd-pakettia, minulle lähetettiin joku älytön yhden dollarin ulososto-sopimus, koska ”kaikki materiaali on Frankin säveltämää”. Vaikka seassa oli esimerkiksi minun rumpusooloni! En suostunut vetämään nimeäni paperiin.

Bozzio katsoo täysin oikeutetusti, että jos hän ei olisi keskittynyt Zappan piiristä erkaannuttuaan niin määrätietoisesti oman uransa edistämiseen, hän ei edes olisi ollut riittävän nimekäs erikoisvieras kyseiselle turneelle.
– Dweezil ja Gail pitivät oikeuksista kiinni kynsin hampain. Lopulta sain Nappyn kanssa jotain rahaa tuotantoyhtiöltä, heiltä en mitään.

Vaikka Zappan perikunnan toimet ovat nostattaneet sekä kulmakarvoja että verenpainetta, ei rumpali lähde mustamaalaamaan ketään.
– Sain asua heidän luonaan pitkään kuin perheenjäsen. Toisinaan vielä Frankin kuoltuakin, esimerkiksi tullessani Losiin tekemään Levinin ja Stevensin kanssa Black Light Syndromea ja Situation Dangerousia (2000). Mutta nythän Dweezil riitelee veljensä kanssa taas jostain. Olen tuntenut lapset pienestä asti, ja sitä on inhottavaa seurata. Frank rakasti kaikkia yhtä paljon, eikä katselisi tuollaista hetkeäkään. Kenellekään ei kuulu perinnöstä enempää kuin muille.

Frank Zappan avaukset klassisen musiikin puolella paitsi inspiroivat, myös johtivat välillisesti merkittäviin kohtaamisiin.
– Gail järjesti hienoja asioita, joista olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Hän vei minut Los Angelesin filharmonikkojen harjoituksiin tapaamaan Pierre Boulezia, kun työn alla oli Arnold Schönbergin Jaakobin tikapuut. Samoin myöhemmin New Yorkissa pääsin Gailin kautta tapaamaan Edgard Varèsen yhteistyökumppaneita ja Elliott Carterin. Näin myös Varèsen talon Sulivan Streetillä. Unohtumattomia hetkiä, joista olen ammentanut mittaamattomasti soolo-ohjelmistooni.

 

NAMM-messuilla 2017 lanseerattuja The Black Page -virveleitä valmistettiin 250 kappaleen erä, ja osan myyntivoitosta Drum Workshop on luvannut tilittää Memphisissä sijaitsevalle lastensairaalalle.

Unohtumattomana pidetään myös Bozzion tuoreinta ekskursiota improvisoidun yhtyemusiikin pariin. Superlatiivit tahtovat loppua jo aiempien hankkeiden äärellä, mutta vuosina 2008-10 kolme kiertuetta tehnyt HoBoLeMa oli aito superyhtye ja loogista jatketta Terryn vuonna 1994 käynnistämälle kaarelle.

– Jos Polytown todellakin hahmotetaan lähtöpisteeksi, johti kehitys viimeksi vastaavaan yhteistyöhön kitaristi Allan Holdsworthin, Tony Levinin sekä rumpali Pat Mastelotton kanssa. Rakastan kaikkien tyyliä, ja oli etuoikeus päästä mukaan. Musiikki oli täysin improvisoitua, ja keikkatallenteista koostetaan parhaillaan levyä. Allanin kuolema surettaa totta kai muutenkin, mutta sehän niin ikään pani pisteen tälle bändille.

Moni haluaisi kuulla Bozziota myös Levinin ja Mastelotton pitkäaikaisen työnantajan Robert Frippin kanssa, mutta mies ei ajatukselle itse lämpene.
– Tony ja Pat ovat mahtavia ja samaa oletin Frippistä, kunnes kuulin muutamia juttuja. Enkä usko, että hän on kiinnostunut minusta ja tekemisistäni.

Kierrätys arveluttaa eteenpäin suuntaavaa lyömäsoitintaiteilijaa.
– Tuorein versio King Crimsonista palaa turhan pitkälle menneeseen. Rakastin Discipline-ajan juttuja ja olen seurannut yhtyettä sieltä asti, mutta minusta Fripp on katsellut viime aikoina väärään suuntaan. Bändin uusimmassa inkarnaatiossa on kolme rumpalia ja lava muutenkin täynnä maailman kovimpia soittajia, joten mikseivät he tee jotain uutta? Missä on se Fripp, joka oli niin tulessa David Bowien kanssa? Minä olen nyt 67-vuotias, enkä tahdo hassata aikaa kerran jo tehdyn toistoon.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

16.12.2018
|
Teksti: Petri Silas | Kuva: André Ozga
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy