Nayteikkuna

Tomi Malm – musiikkityöläinen

Kosketinsoittaja Tomi Malmin ensimmäinen sooloalbumi ”Walkin’ on Air” on kivenkova tyylinäyte, jonka muusikkolistaa selatessa joutuu tämän tästäkin hieraisemaan silmiään: raidoilla esiintyvät muun muassa Vinnie Colaiutan, Simon Phillipsin ja Luis Conten kaltaiset soittajat.

 

Tomi Malmin musiikkia on kuullut jokainen suomalainen – ainakin tietämättään – jos on joskus kuunnellut vaikkapa Radio Suomea tai Radio Novaa. Niiden kanavatunnuksista vastaavan Malmin tunnaribiisejä on kuultu myös tv-sarjoissa, jopa Japania ja Etelä-Koreaa myöten.

Miehen ensimmäistä omissa nimissä julkaistua pop-albumia hinkattiin julkaisukuntoon vuositolkulla, ja sen perustaa rakennettiin sitäkin pidempään. Kaikki alkoi nimittäin jo toistakymmentä vuotta sitten, kun Malm sai espanjalaisesta levy-yhtiöstä tarjouksen lähteä tekemään tribuuttilevyä maailman menestyneimpiin poptuottajiin kuuluvan David Fosterin kappaleista.

Malmin sovittamaa ”Fly Away – the Songs of David Foster” -levyä hierottiin useampi vuosi, sillä kansainvälisiä kärkimuusikoita haluttiin mukaan kymmenittäin, ja miksausvaiheessa taas tekijöille tärkeät pikku nyanssit vaativat loputtomasti aikaa. Levyllä saa uuden sovituksen muun muassa Fosterin Earth, Wind & Firelle säveltämä groove-klassikko ”In the Stone”.

 

Rosteri hallussa

”Walkin’ on Air” -albumilla soi 1970–80-lukujen henkeen sävelletty mutta nykypäivän arsenaalilla miksattu Amerikan länsirannikon laatupop, jota on maustettu ripauksella soulia, funkia, jazzia ja progea. Lopputulosta kuunnellessa tuntuu vaikealta uskoa Malmin valitteluja tiukasta levytysbudjetista. 

Levy näyttää ja kuulostaa kalliilta, eikä säästelyn makua ole muusikkolistassakaan. Albumi on toteutettu pääosin ulkomaisten sessiosoittajien voimin, myös laulaja vaihtuu joka raidalla. Suurin osa pohjista on tallennettu sessiomiesten kotikonnuilla Kaliforniassa ja muualla USA:ssa.

Albumin tarttuvimman menobiisin, Phil Collins -henkisen ”Favorin” laulaa tiukkasoundinen Frank Ådahl Ruotsista – komppaajinaan ei enempää eikä vähempää kuin rumpali Simon Phillips ja basisti Alex Al.

Levyn nimikappaleen tulkitsee Peter Ceteran tontin Chicagon laulajana perinyt Jason Scheff. Kappaleen rummut hoitelee Vinnie Colaiuta. ”Wouldn’t It Be Kinder”-biisin laulaa puolestaan Toton nykyinen basisti Shem von Schroek.

Levyn kokeneita komppiryhmiä ryydittävät pohjoismaiset ja amerikkalaiset blosarit, joista kenties muhevimpana mainittakoon Las Vegasissa äänitetty kuusimiehinen The Fat City Horns.

Malm on säveltänyt levyn biiseistä kymmenen ja sovittanut kaikki. Sanoittajat vaihtuvat soittajien lailla biisikohtaisesti.

– Tunsin itse entuudestaan Skandinaviassa asuvia tekstittäjiä, amerikkalaiset löytyivät enimmäkseen levy-yhtiön kautta, Malm kertoo.

 

Formulaenglannilla maailmalle

Ennen pohjasoittoja Malm rakensi sävellyksistään huolella sovitetut ja soitetut konedemot, joiden sointikuvaa voisi miehen työhuoneella suoritetun vertailukuuntelun perusteella luonnehtia levytyskelpoisiksi jo sinällään.

– Teen demot mahdollisimman hyvin, koska ikinä ei tiedä mitä raitoja päätyy ihan levylle asti. Molemmat tuottamani levyt on varsin tiukasti arrattu, ei niin että ”soittakaa tähän jotain”, Malm selittää.

Ajatus ison, nimekkään esiintyjäkatraan kokoamisesta yhdelle levylle on velkaa Quincy Jonesin ”Back on the Block”- ja ”The Dude”-albumien konseptille.

– Jokainen biisi on ikään kuin oma leffansa, jossa täytyy olla eri casting. Eli tsekataan kuka olisi paras mihinkin rooliin. ”Walkin’ on Air” kuten ”Fly Away” ovat sikäli molemmat kaukana bändilevyistä.

Malm kertoo jopa joidenkin amerikkalaiskollegoidensa ihmetelleen, miten mukaan oli saatu houkuteltua Vinnie Colaiutan tasoisia soittajia.

– Kyllä muusikko yleensä tulee, jos diggaa siitä musasta, ja lisäksi edullisella diggarihinnalla – joku jopa ilmaiseksi. Virallisilla taksoilla meillä ei olisi totta puhuen ollut varaa pyytää mukaan ketään näistä nimisoittajista.

Malmin kokemuksen mukaan asioinnissa amerikkalaisten tähtisoittajien kanssa auttaa aito, suora ja konstailematon suomalaisuus.

– Menee vaan sinne sellaisena kuin on puhuen kökköä formulaenglantia eikä yritä teeskennellä mitään yläfemmoja heittelevää maailmanmiestä, Malm neuvoo.

 

Nimiä jahtaamassa

”Walkin’ on Airin” valmistuminen vei alusta loppuun kolmisen vuotta, vaikka aloitus olikin ripeä. Kun tilaisuus soololevyn tekemiseen avautui, suurin osa sävellyksistä oli kuulemma demovalmiina parissa viikossa. Malmin mielestä ”musan säveltäminen on maailman helpoin juttu, jos vain osaa ja haluaa”. Mutta sitten alkavat vaikeudet: yhteyksien ottaminen ja odottaminen.

Jos haluttuun soittajaan sai suoran yhteyden, asioiden sopiminen kävi joskus helposti – Foster-levy oli avannut Amerikassa ovia. Jos välissä oli manageriporras, homma muuttui painajaiseksi. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa Michael Jacksonin kiertuebasistina toimineen Alex Alin saamista jännättiin kuukausikaupalla.

Parhaassakin tapauksessa aikataulujen yhteensovittaminen tarkoitti melkoista odottelua, nythän tavoiteltiin soittajia, joita ovat työllistäneet esimerkiksi Frank Zappa, Whitney Houston, Chaka Khan, James Taylor tai Elton John

Vinnie Colaiutakin harmitteli Malmille olevansa juuri lähdössä Stingin kiertueelle, ja kalenteri olisi täynnä pitkään ennen kuin rumpali ehtisi soittamaan osuutensa. Kun Colaiuta lopulta kotiutui kiertueelta ja ehti projektiin, Malm erehtyi kysymään hänen soittamistaan ensimmäisistä otoista, oliko virvelisoundi rumpalin mielestä kohdallaan.

– Sitten ei kuulunut mitään, ja olin varma että Vinnie oli suuttunut ja heittänyt homman mielestään, Malm puistelee päätään.

Parin viikon päästä Colaiuta yllättäen otti yhteyttä kertoen, että ”ollaan nyt kaverin studiossa ja soitetaan nämä biisit vielä kerran”.

– Hän halusi tehdä ne paremmin! Tajusin, että nyt ollaan päästy kerhoon, jossa halutaan tehdä hommat kunnolla!

 

Pala kerrallaan

Soittajien vuorovaikutus on vaikeaa, jos jokainen suorittaa osuutensa eri kuukautena ja eri mantereella kuin muut. Toisaalta tilanne ei ole sen kummempi kuin missä tahansa modernissa bändilevyssä, jossa käydään yksi kerrallaan soittamassa omat otot demopohjan päälle.

Siltä kantilta katsoen ”Walkin’ on Airin” äänittäminen eteni normaalissa päällesoittojärjestyksessä, vaikka äänityspaikkoja olikin parisenkymmentä ympäri maailmaa.

Malm niputti pahimmillaan reilusti yli sataraitaisista demoistaan demolauluilla ja klikkiraidalla ryyditettyjä summamiksauksia, joista kukin soittaja sai vaivattomasti rakennettua haluamansa kuuntelumiksauksen. Useimmiten äänityksiä varten lähetettiin netin kautta läjä kappaleen alusta printattuja audiofaileja, jotka vastaanottava muusikko tai studio pystyi importoimaan haluamaansa työasemaan.

Kun rumpali oli hoitanut osuutensa biisiin, Malm valikoi eri versioista käytettävän oton ja ymppäsi sen demopohjaan, jolla saattoi lähestyä basistia. Basso-osuuden jälkeen pallo heitettiin kitaristille, ja niin edelleen. Demoja päivitettiin vaihe vaiheelta, jotta uusi soittaja saattoi reagoida aiempiin suorituksiin.

– Svengin takia oli tärkeää, että esimerkiksi basistit eivät soittaneet koneella tehtyjen demorumpujen vaan todellisten rumpuraitojen päälle, niissä esimerkiksi virvelin takapotku saattoi olla demoon verrattuna muutaman millisekunnin kallellaan johonkin päin.

 

Ehjiä ottoja

Brasseja lukuun ottamatta juuri mitään ei tallennettu kimpassa useamman soittajan kesken. Pohjien osalta poikkeuksen muodostivat rumpali John ”JR” Robinson ja basisti Neil Stubenhaus, jotka purkittivat osuutensa yhdessä.

– JR soittaa mieluiten kimpassa basistin kanssa, Malm kuittaa.

Malm kertoo ravanneensa itsekin niin monessa sessiossa mukana kuin mahdollista, ja silloin kun se ei ollut – etäisyyden, aikaeron tai aikataulujen vuoksi – hän oli läsnä äänityksissä Skypen kautta.

– Jos pystyy olemaan äänitystilanteessa jollain lailla mukana, tuottajana minimoi omaa vaivaansa. Se on ainoa tilanne milloin pystyy vaikuttamaan, vaihtoehtona on kauhea editointi jälkikäteen. Olen käynyt tätä levyä tehtäessä niin monessa studiossa ja kotipajassa että hirvittää.

Siinä kun Foster-tribuutti on trigattu, editoitu ja kliininen, Malm halusi soololevylleen orgaanisempaa otetta. Haettiin ehjiä ottoja eikä silppumateriaalia, josta yritetään parsia jälkikäteen jotain kuuntelemisen kestävää. Lopputuloksena kustakin soittosuorituksesta syntyi tyypillisesti pari kolme biisin mittaista ottoa, joista levylle valittiin yksi kokonainen, ei suinkaan ”parhaita paloja” kolmesta.

 

Soittajan soundi

Malm tähdentää, että jos valitsee äänittäjät ja muusikot huolella, ohjeistuksia ei aina hirveästi tarvita.

– Eihän sitä voi jotain äänittäjäguruja lähteä neuvomaan, kyllä ne tietävät paremmin. Vaikka totta kai sitä on tuottajana tarkka soundeista, ja varsinkin vireistä. Mutta on todella vapauttavaa kun vaikkapa kitaristille ei tarvitse huomauttaa vireestä mitään!

Malm sanoo, että myös rumpaleille vireet ovat niin herkkä juttu, ettei niihin paljon kannata kiipparistin puuttua. 

– Tietenkin tuottajana sitä toivoo, ettei se nyt pistäisi sitä virveliään liian matalalle tai korkealle.

Yleensä ei pistänyt. Malm sanoo, että niukasta ohjeistuksesta huolimatta lopputuloksessa oli melkein aina kaikki kohdallaan.

– Lähtösoundi vaikuttaa enemmän kuin mikään muu. Tiedät mitä saat, jos osaat poimia oikean soittajan. Tuottajan vastuulla on tehdä oikeat valinnat – jos valitsee väärän soittajan, ollaan ongelmissa. Tietysti demojen ja lappujen pitää olla hyviä ja selkeitä, että niistä ilmenee mitä haetaan.

Kuinka tiukasti Malm sitten vaati soittajia seuraamaan demojen kuulokuvaa ja lappuja?

– Se riippui vähän biisistä. Esimerkiksi ”Favor” oli aika tarkka, Simon (Phillips) joutui soittamaan toisenkin oton, ennen kuin naulasi sen, Malm nauraa.

 

Miksausta ja liimailua

Rumpalien osalta tyypillinen raitamäärä per otto oli reilun tusinan paikkeilla. Virvelit äänitettiin tyypillisesti ylä- ja alamikillä, bassari sisältä, ulkoa ja toisinaan sub-mikilläkin. Haitsulla oli aina oma mikki, vaikka jonkun koulukunnan mukaan se kuuluisikin tarpeeksi overheadien kautta. Jos tila oli hyvä, saatettiin käyttää kahta tilamikkisettiä. Jokainen tomi oli yleensä äänitetty omalle raidalleen, vain Simon Phillips summasi muhkean etutomikattauksensa stereoksi.

Kitaristit printtasivat joskus efektit raitaan, ei esimerkiksi puhdasta ja efektisoundia erikseen. Raitoihin ei haluttu äänittäjiltä minkäänlaista prosessointia, vain raakaa tallennusta.

Kovinkin erityyppisissä tiloissa taltioitujen soitto-osuuksien muokkaus ikään kuin samaan biisiin kuuluvaksi oli levyhankkeen vaivalloisimpia osuuksia. Miksausvaihe vei kaikkineen liki vuoden päivät.

– Onneksi on softia, joilla saa häivytettyä tilaa, jos se tuottaa liikaa ongelmia. Varsinkin lauluja kompressoitaessa tila alkaa nousta helposti esiin.

Raitojen ”liimaukseen” Malm käytti esimerkiksi Altiverbin impulssivastekirjaston studiohuonetiloja. Ajamalla koko settiä – jopa bassoa – hiukkasen samaan tilaimpulssiin saattoi vahvistaa äänikuvan yhtenäisyyttä. Toisena kikkana oli lisätä yhtäläisiä ensiheijasteita sinne tänne, kuulokynnyksen alapuolelle, millä saattoi osaltaan lisätä illuusiota siitä, että eri puolilla maailmaa tallennetut suoritukset olisivatkin peräisin samasta sessiosta.

Foster-tribuuttilevyn kokonaisuudessaan Studio Kekkosessa miksannut Mikko Raita miksasi myös osan ”Walkin’ on Airin” kappaleista. Suurimman osan Malm miksasi kuitenkin itse omassa pajassaan, varsin simppelillä kuuntelulla – ja kokonaan ilman miksauspöytää.

– Olen tottunut tilaan, tunnen kamat ja kuuntelu on niin tuttu, että saan parasta jälkeä aikaan täällä, Malm toteaa.

 

Lisää luvassa

Hyvältä soundaavaa ja kansiaan myöten viimeisen päälle viilattua sooloalbumia esitellään netissä kymmenellä tyylikkäällä Youtube-videolla. Kaikkine kuorrutuksineen ”Walkin’ on Air” kuulostaakin levybisneksen nykypuitteissa projektilta, joka ei välttämättä tuo rahaa vaan vie sitä. Lisähaasteena on vielä se, ettei tällaisen levyn materiaalia voi helposti keikoillakaan esitellä – soittajisto kun sattuu olemaan maailman sessiomuusikoiden halutuinta huippua.

Malmin soololevy ei kuitenkaan ole jäämässä ainokaiseksi. Säveltäjä paljastaa, että valmista materiaalia kertyi samoista sessioista hyvän alun verran toisellekin levylle.

– Kun biisejä alkoi tulla lisää, päätettiin äänittää kaikki ”samalla vaivalla”, mutta jaettiin biisit kahteen kasaan.

Tyylilajillisesti Malmin musiikki heittelee niin laidasta laitaan, että debyytille valikoituivat sävellyksistä suorimmat ja helpommat. Tulevaisuudessa julkaistavalle toiselle levylle tulee koukkuisempaa materiaalia.

Malm soittaa maistiaisiksi valmiiksi miksatun kymmenminuuttisen fuusiorockjazzia ja modernia klassista yhdistelevän instrumentaaliryöpytyksen, jossa hänen lisäkseen soittavat Vinnie Colaiuta, Luis Conte ja Alex Al.

 

Duunari räntäsateessa

Malm sanoo tehneensä koko ikänsä musiikkia ja ääntä – tosin lähinnä televisioon, elokuvaan, radioon ja mainoksiin. Suurin osa tekemisistä on siis muualla kuin levytetyn rytmimusiikin maailmassa, jonne hän on tehnyt vain harkittuja hyppäyksiä aika ajoin.

Näissä hyppäyksissä vaihteluväli on suuri niin yhteistyökumppanien kuin toimenkuvankin suhteen, joka vaihtelee tuottamisesta säveltämiseen ja soittamisesta sovittamiseen. Malmin säveltämiä ja sovittamia biisejä ovat levyttäneet suomalaiset artistit Hectorista Topi Sorsakoskeen ja Antti Tuiskusta Lenni-Kalle Taipaleeseen. Miehen sovitus- ja muusikkokrediittejä on kirjattu jopa Gringos Locosin tyyppisten hardrock-bändien levynkansiin.

Komeasta työnjäljestään huolimatta Malm antaa itsestään vaikutelman nöyränä alan duunarina, jolle tärkeintä ei ole pitää itsestään meteliä. Hän sanoo, että musabisnesksessä – some-maailmasta puhumattakaan – on jo ihan riittävästi isoja egoja. Parhaat hänen tuntemansa muusikot ovat kuitenkin hyvin vaatimatonta väkeä.

– Ajattelen olevani nobody, joka tekee työkseen mediamusiikkia ja polkee fillarilla räntäsateessa – ja saakin sitten tilaisuuden tehdä oman levyn ulkomaisten supermuusikoiden kanssa, joiden soittoa on ihaillut pienestä pitäen! Malm hihkaisee.

 

Big bandien jäljillä

– Pienenä nukahdin Count Basien, Duke Ellingtonin ja Frank Sinatran levyjen soidessa etäältä olohuoneesta. Sieltä se kaikki lähtee. Ja tietysti Quincy Jonesista, jonka arreista tein penskana transkriptioita, kun yritin selvittää miten stemmat on jaettu.

Tomi Malm sanoo oppineensa ”isommiltaan”, että sovitus kannattaa tehdä mahdollisimman nopeasti, jotta tuoreus ja flow pysyvät.

– Yleensä en kirjoita edes pianon ääressä vaan työhuoneen lattialla. Myöhemmin voin tarkistaa soittimen kanssa, tuliko virheitä.

Malm kertoo yrittäneensä opiskella nuottisoftia, mutta kirjoittaa yhä arrit nopeammin käsin. Esimerkiksi jousia niin Five Corners Quintetille kuin hevibändeillekin sovittanut Malm kertoo luonnostelevansa jousi- tai brassisatsin nopeasti kahdelle riville, josta sitten levittää nuotit Logiciin naputtelemalla ne erillisille raidoille, ja muokkaa stemmat luettavaan ja soitettavaan asuun.

– Lopulliset laput tehdään tietenkin kaikille omilla riveillään ja avaimillaan. Jos haluaa lopputuloksesta mahdollisimman hyvän, soittajille pitää tehdä asiat helpoksi.

Omalle levylleen Malm kertoo tehneensä säästösyistä itse valmiit laput lähes kaikille – kitaristeille, basisteille, brassille ja taustalaulajille. Rumpunuottien tekeminen on kuitenkin oma taiteenlajinsa, ja projektin puolivälissä Malm päätti, että on parasta jos rumpulaput teetetään rumpalilla.

– Oululainen rumpupedagogi Olli Estola kirjoitti lopulliset nuotit esimerkiksi Colaiutalle ja Robinsonille – ja hyvät kirjoittikin.

Sovittaminen, tuottaminen ja studiopuurtaminen alkoivat viehättää Malmia jo varhain. Hän muistelee ahmineensa diggailemiensa levyjen kansista tietoja hahmoista, jotka olivat vaikuttaneet äänikuvan syntyyn.

– Huomasin, että aina kun kansista löytyivät ne tietyt nimet, lopputulos toimi.

Malmin levyhyllystä kurkkivat Bill Evansit ja Herbie Hancockit, Joni Mitchellit ja John Williamsit – ja toisaalta Genesiksen ja Yesin brittiproge. Soololevyn genre vaikuttaisi kuitenkin olevan ihan muuta, ”kaupallista” jenkkipoppia?

Malm katsoo, etteivät nämä ole niin kaukana toisistaan kuin luulisi.

– Se länsirannikon soundi mistä ”Walkin’ on Airin” vaikutteet tulevat on ”piilovaikeata” – musasta tehdään tarkoituksella pinnalta simppelin kuuloista, jotta sitä on helppo lähestyä, mutta alla on muita tasoja. Ajatellaan vaikka Quincy Jonesin arreja ”Thriller”-levyllä – päällimmäisenä on selkeä ja helppo taso, mutta taustalta löytyy vaikka mitä elementtejä, jos haluaa niitä poimia. Aivan samaa ihailen Trevor Hornin tuotannoissa.

 

Pianotunneilta plugaristudioon

Tomi Malm on soittanut pianoa nelivuotiaasta. Myöhemmin klassisen repertuaarin kylkeen uivat jazz ja pop. Malmin puheissa vilahtelevat niin Beethoven kuin kirkkomusiikki, Burt Bacharach kuin fuusiojazz, Frank Zappa kuin länsirannikon aikuispop.

Malm hymähtää, että suomalaiskansallista A-mollia ei varsinkaan omiin proggiksiin tunnu pianosta millään löytyvän, mutta ”kalliita sointuja” senkin edestä. Hän arvioikin musiikkimakunsa muovautuneen keskimääräistä kansainvälisemmäksi koska varhaislapsuus vierähti Keski-Euroopassa.

Jossain vaiheessa Malm löysi itsensä kolmenkymmenen synan ja puolen tusinan samplerin keskeltä.

– Bändivaihe jäi minulla aika lyhyeksi, koska jo parikymppisenä innostuin mediamusasta, jota aloin tehdä syntikoilla ja hardware-sekvenssereillä. Tuntui kotoisalta pystyä pyörittämään koko palettia yksin.

Jossain vaiheessa 1990-lukua alettiin päästä eroon nauhureista, synkkalaitteista ja rautasekvenssereistä, ja tilalle tulivat tietokoneet ja musasoftat. 2000-luvun puolella synat korvautuivat plugareilla.

Malmin musiikki syntyi pitkään Cubase-ympäristössä, josta hän vaihtoi Logiciin ja Macciin reilut kymmenen vuotta sitten. Niistä ajoista biisit ja miksaukset ovatkin syntyneet kotitalon kellarissa masterkiipparin, Mac Pron, Logicin ja siihen asennettujen lukemattomien instrumentti- ja efektiplugarien voimin. Tekniikan kehittyessä kaiken on voinut hiljalleen pakata ”boksiin”. 

Tänään Malmin työnkulussa tärkeää roolia näyttelevät Logiciin rakennetut ”templatet”, työpohjasessiot, joiden raidoille on valmiiksi asetettu sopiva määrä tuloja esimerkiksi Superior Drummerin (rummut), Trilianin (bassot), Spitfiren ja LA Scoring Stringsin (jouset) ja Kontaktin (piano ja muut) kaltaisille samplerisoftille.

Lue myös Riffin nettispesiaalista Tomi Malm pohdinnat syistä huippusoittajien suosioon.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 
24.02.2019
|
Teksti: Tommi Saarela | Kuvat: Contante & Sonante
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy