Nayteikkuna

Tommy Aldridge – Bassarit tuplana, kiitos!

Legendaarisen Whitesnaken riveistä tuttu ässärumpali Tommy Aldridge (54) vieraili Suomessa vuoden 2004 kuluessa peräti neljästi. Kun miehen meriitteihin kuuluvat myös mm. Black Oak Arkansas, Ozzy Osbourne, Pat Travers ja Thin Lizzy, piti riffistäytyä töihin ja käydä jututtamassa tätä raskaansarjan lyöjää.

 

Rumpalilegenda Aldridge osoittautui avoimeksi haastateltavaksi, joka jutteli seesteiseen sävyyn niin rakastamastaan instrumentista, kollegoistaan, klikistä kuin musiikkibisneksestä yleensä. Genrensä suunnannäyttäjä vaikutti olevan myös erinomaisessa fyysisessä kunnossa, ja kertoikin pitävänsä kuntoaan yllä pyöräilemällä Lance Armstrongin kanssa samoja reittejä Kaliforniassa. Päivän kuulumisten jälkeen aloitettiin muisteleminen ihan soittouran alusta.

– Aloitin ollessani noin kahdeksanvuotias. Kaikki alkoi, kuten niin monilla muilla, siitä kun sain jostakin käsiini jotkut oksanpätkät – ei siis vielä mitään kapuloita – ja aloin naputtaa niillä joka paikkaan. Sain äitini vakuuttuneeksi, ja hän hommasi minulle leikkirummut. Niissä ei ollut edes oikeita kalvoja, mutta pian ryhdyin opettelemaan rudimentteja alan eri kirjoista (haastateltavamme mainitsee mm. Jim Chapinin kirjan Advanced  Techniques for the Modern Drummer sekä George L. Stone:n laatiman Stick  Control for the Snare Drummer -oppaan, jotka molemmat ovat olleet mm. Modern Drummer -lehden listalla kolmen arvostetuimman rumpuoppikirjan joukosta). 

– Niitä opettelin sitten harjoitus-padin kanssa, ennen kuin sain oikeita rumpuja. Se oli minulle kyllä suuri siunaus. Liian usein käy niin, että nuoret alkavat soiton harjoittelun suoraan setillä, ilman että ovat perehtyneet ensin perusasioihin. Äitini lupasi minulle sitten myös lisää rumpuja, jos ottaisin asiakseni etsiä kunnon opetusta. Ainoa vaihtoehto oli valitettavasti vain lukion orkesteri, ja siinähän kyse oli marssirummusta, eikä kokonaisesta rumpusetistä, kertaa menneitä Tommy Aldridge.

– Yhytin itseni lopulta yhden hepun kanssa, ja hän perehdytti minut metronomin ja timen saloihin. Oli haastavaa soittaa niitä rudimentteja metronomin kanssa, ja puntaroida timen käsitettä. Jouduin tavallaan palaamaan asioissa aluksi taaksepäin, esimerkiksi harjoitellessani niitä tuttuja tuplaisku-rudimentteja, mutta nyt metronomin kanssa! Treenin idea oli soittaa tietyllä tempolla kolme minuuttia, ilman että rytmi kiihtyy tai hidastuu. Todella nopeasti tai todella hitaasti. Totesin, että hitaammin oli paljon vaikeampi soittaa, kuin nopeasti. Niin helposti siinä horjuu iskujen tasaisuudessa, ja joutuu niin kuin manuaalisesti auttamaan tilannetta...

– Äitini auttoi vähitellen minua hommaamaan itselleni ensimmäiset oikeat rumpuni, joilla jatkoin sitten rudimenttien treenaamista. Olin ehkä noin 13, ja setissä oli pikkurummun ja bassarin lisäksi pari peltiä ja tom-tom. Kuuntelin jazzia, rockia, ja siitä asiat lähtivät sitten hiljalleen kehittymään. Isältäni pidin koko asian salassa! Hän oli sitä mieltä, että jos oli tekemisissä musiikin kanssa, oli auttamatta tekemisissä myös huumeiden kanssa. Niinpä piilotin aina settini ennen kuin isä palasi töistä kotiin. Uuden osan saaminen settiin oli aina kuin palkinto! Oli hienoa sisäistää asioita vähitellen, ja soittaa sitten se tuplaisku-juttu pikkurummulta tom-tomille. Asiat kasvoivat ja kehittyivät vähitellen, eikä syliini heitetty kerralla koko settiä, mikä oli itselleni suuri onni. Kun sain lattia-tomin, kykenin jakamaan asian sitten kolmen rummun kesken, ja niin edespäin,  muistelee Tommy. 

– Kun minulla ei siis ollut sitä varsinaista opettajaa, puuttui minulta myös se ihminen, joka olisi sanonut, miten edetä, ja mitä tavoitteita itselleni asettaa. Kun opin nuo rudimentit, ensin sillä padilla, ja lopulta aina vain suuremman setin kanssa, ahaa-elämykseni rohkaisivat aina eteenpäin, ilman olalle taputtelijaa, tuumaa Tommy.

Mitä artisteja kuuntelit?

– Sain vaikutteeni aivan eri genrestä kuin mitä ehkä helposti ensin luultaisiin! Kuuntelin Dave Brubeck Quartetia ja Joe Morelloa. Take Five oli tietysti se juttu, ja levy löytyi äitini hyllystä. Isän kantrijutuista ei paljoa ollut löydettävissä. Ja kun ajattelee Take Fivea, niin sehän on 5/4-tahtilajissa ja outo juttu pikkukaverille; se oli aivan ensimmäisiä juttuja, mitä setilläni opin timessa soittamaan! Opettelin sen osa osalta: oikean käden jutun, vasemman käden, bassarin – mikä oli aikalailla niitä aksentteja – ja kasasin kappaleen sitten näistä. Varmaan se naapureista kuulosti siltä kuin joku olisi rakentanut jotakin vajaa, kuvailee Aldridge mehukkaasti.

– Jazz oli minullekin siinä nuoressa iässä kuitenkin sen verran outoa hahmottaa, että löysin itseni The Beatlesin, Stonesin ja Dave Clark Fiven musiikin parista. Davehan oli näitä aivan ensimmäisiä rock-rumpaleita lavan edessä, olihan aiemmin ollut tietysti Gene Grupa ja Buddy Rich, mutta tyyli oli eri. Sitten tulivat Hendrix ja Mitch Mitchell, sekä Cream ja Ginger Baker. Cream enemmänkin musiikillisesti kuin Bakerin osalta. Aluksi oma levykokoelmanikin käsitti vain niitä levyjä, joilla oli kunnon päristystä, eli niitä oli vain muutama! Vähitellen aloin kuunnella kokonaisuuksia, enkä pelkästään rumpuja, mikä sitten kasvatti kokoelmaani.

– Myöhemmällä iällä aloin hahmottamaan musiikista muutakin kuin kitara-, rumpu-, tai basso-osia, ja käsittelemään sitä muunakin kuin teknisenä suorituksena. Mitch Mitchellin ohella suuri vaikutus minuun oli John Bonhamilla. Olin alkanut kuulla päässäni juttuja, joita en pystynyt soittamaan yhdellä bassorummulla, ja tämä oli jo siis ennen sitä, kuin kuulin Led Zeppeliniä. Otin toisen bassarin käyttööni ja ihmettelin samalla Bakeria ja Louie Bellsonia, joilla molemmilla oli tuplat, mutta joiden kummankaan en ollut koskaan kuullut soittavan mitään tuplabassarijuttuja! Bellson taisi olla hommassa se ihan ensimmäinen. Aloin sitten sovitella näitä rudimentteja eri rummuille ja kahdelle bassarille. John Bonhamhan juuri jakoi tuplaiskun jutun vasemman käden ja oikean jalan kanssa! Ja triplan hän sovitti niin ikään uusiksi (näyttää) kääntäen sen vain eri rumpuja käyttäen! Itse aloin sitten hahmotella esimerkiksi viiden iskun ryhmiä; oikea, oikea, vasen, vasen, bassari. Tätä treenasin eri rummuille. Kääntelin ja vääntelin juttuja, lisäten aina enemmän juttuja bassareille, kakkosia, kolmosia, nelosia, jopa viitosia. Bonham ei oikeastaan koskaan soittanut tuplia enempää, selittää Aldridge, ja jatkaa: 

– Bonhamin jutut olivat tosi nopeita, mutta hän ei tosiaan oikeastaan soittanut muuta kuin tuplia bassarilla. Kun kuulin ne, osasin kyllä heti soittaa ne itsekin. En ollut koskaan kuullut kenenkään soittavan kolmosia ja nelosia... ja nuo kuviothan ovat kaikki lineaarisia, ja hyvin, hyvin yksinkertaisia! Se on ihan sama, kuka selkäsi takana seisoo katsomassa, kun lisätään nopeutta. Ei enää kyetäkään kertomaan, mitä siinä oikein tapahtuu, pursuaa intoaan Tommy.

– Kun ne jutut sitten hidastetaan ja puretaan osiin, huomataan: ai ne ovatkin ihan lineaarisia! 

 Olen tällainen pienikokoinen kaveri (mainitsee tuumat ja paunat), joka on aina halunnut kuulostaa vähän raskaammalta ja tapani tehdä asioita on ollut se, että jaan sen rummuttamisen informaation – ne "sanat", "fraasit" ja rudimentit – vain eri tavalla setille ja eri rumpujen kesken eri tavalla, kuin mitä aikaisemmin on tehty. Se ei ole mitään kovin ainutlaatuista, mutta vain raskaammalta kuulostava tapa soittaa.

Kummat ovat itsellesi hankalampia, nopeat vaiko hitaammat kuviot?

– Itselleni on helpompi soittaa esimerkiksi neljäsosajuttuja kuin kuudestoistaosia, mitä timeen tulee. Ja kun sitten soitetaan joku avoin kuvio; tulemme jälleen siihen, mitä John Bonham teki nuottien välillä!  Se oli niin hypnoottisen lumoavaa ja ainutlaatuista! Kun kuuntelee hänen soittoaan, joka on hyvin tarkkaa, huomaa sen omanlaisensa tunteen. Tapa, jolla hän vedätti ja venytti asioita, se miten hän manipuloi timea! Jos soittaa esimerkiksi kuudestoistaosia, se pitää tehdä tarkasti ja uskollisesti ne kaikki nuotit säilyttäen, mutta se mitä tekee niiden välissä luo juttuun sitä luonnetta, visualisoi Aldridge. 

– Bonham teki ne venytyksensä ja vedätyksensä tavalla, joka on pysynyt ainutkertaisena näihin päiviin asti. Siinä oli hänen soittonsa kauneus. Ei nopeudessa, vaan siinä avoimuudessa. Good Times, Bad Times, When The Levee Breaks... nuo biisit, esimerkiksi, lisää Tommy. 

Nyt kun mainitsin tuon Leveen! Hänen beattiaan samplattiin älyttömän paljon ’90-luvun alussa!

– Hänhän on varmaan samplatuimpia rumpaleita! Kaikki, mitä hän koskaan nauhoitti... se hänen sormenjälkensä kuuluu joka paikassa. Vaikka setti oli eri, ja soittaja eri, tietää heti kuulleessaan, mistä on kyse. Se on Bonham. Sitä ei opita, se on lahja. Hänet luotiin maan päälle vain yhtä tarkoitusta varten: soittamaan rumpuja.

 

Soittokalusteita

Olet ollut Yamahan miehiä parikymmentä vuotta. Mikä sai sinut luopumaan Sonoreista?

– Halusin ohuempirunkoiset rummut! Horst Link veti silloin Sonoria ja hän halusi tehdä saksalaista rumpua kuin jotakin Mersua. Runko oli massiivista kuin pöytälevy! Loistavia rumpuja, älä käsitä väärin, syyt olivat ihan muotoiluun liittyviä, perusjuttuja. Sonorilla olisi kyllä kyetty vastaavaan, he eivät vain olleet juuri tuohon aikaan asiasta kovin kiinnostuneita. Nyt he jo valmistavat hyvin ohutrunkoisia rumpuja, hekin. Lähestyin itse Yamahaa ja hehän innostuivat, kun tehdessäni klinikoita Japanissa paikalle pelmahti tuhat ihmistä. Heillä oli ollut tallissaan näitä jazz-heppuja, olin itse ensimmäisiä rock-miehiä heillä, kuittaa Tommy.

– Samaan tapaan vaihdoin peltini Zildjianista Paisteeseen pari vuotta sitten. Se oli minulle iso muutos myös. Remon kalvot ja Pro-Markin kapulat ovat kulkeneet matkassani suurimman osan urastani. En pompi merkistä toiseen huvikseni, olen lojaali näissä asioissa. Zildjian tekee erinomaisia peltejä, on aina tehnyt, mutta pysyin lojaalisuuttani heidän tallissaan, vaikka olin jo aikaisemminkin harkinnut merkin vaihtoa. Minulla kun ei ole (eikö? tivaan) mahdollisuutta mennä kahdeksi päiväksi tehtaalle kahlaamaan kolmeasataa peltiä läpi, ne oikeat löytääkseni, hahmottelee Tommy. Puhuvat luonteesta, minusta kyse on epäjohdonmukaisuudesta, naurahtaa mies.

– Pellit särkyvät, ja varsinkin minulla niitä menee (soundcheckin nähtyäni on helppo uskoa!), mutta voin olla varma, että saan tilalle juuri samanlaisen. Niissä on sarjanumero, joka takaa minulle asian jatkuvuuden.

Oletko koskaan kokeillut sähkörumpuja?

– Olen kokeillut niitä siinä mielessä, että tarkoitus oli säästää aikaa oikean soundin löytämiseksi. Olen kokeillut trigattuja juttuja myös, mutta kun nykyrummut kuulostavat siltä, miltä ne kuulostavat, ja se, missä kuosissa äänitystekniikkakin nykyään on, ei ole oikein tarvetta niille. Nykyään kun pystytään äänittämään hyvältä kuulostavat akustiset rummut suoraan digitaalisesti mille formaatille tahansa, siis jos ne vain kuulostavat hyviltä! Eikä sitä kosketusherkkyyttä, mikä akustisilla peleillä on, ikinä pystytä korvaamaan millään muulla tavalla. Kun puhuimme siitä John Bonhamin tai´asta – sitä voidaan samplata, mutta ne nyanssit sieltä sitten puuttuvat! Taidetta ei voi prosessoida, eikä dynamiikkaa korvata! Ja onhan heitä muitakin; Dave Weckl, Vinnie Colaiuta. Kun Vinnie soittaa, menen kananlihalle! Jättäkäämme ne prosessoinnit näille hiphoppareille, jotka eivät osaa soittaa, täräyttää Tommy.

Oletko koskaan soittanut mitään muuta instrumenttia?

– Olen soittanut hiukan kitaraa, mutta en ole siinä niin hyvä, että tekisin sitä julkisesti, mutta sen verran, että kykenen halutessani tutkimaan sillä musiikin eri osioita. Jossakin vaiheessa olisi kiinnostavaa puuhata vaikka koskettimien kanssa. Itse asiassa, siitä kitarasta... turhauduin alussa, parin vuoden soittamisen jälkeen rumpujen soittamisen vaikeuteen! Sain kramppeja, yrittäessäni tehdä samat jutut eri käsillä, ja kun siirrytään jalkatyöhön, eri jaloilla, no; siitä kehkeytyy neliödraama! Niinpä turhauduin, ja vaihdoin hetkeksi kitaraan... ja huomasin sen olevan paljon helpompaa, heittää patteristi suu isossa hymyssä.

Olet soittanut hyvin erilaisissa bändeissä Black Oak Arkansasista Whitesnakeen. Mikä on eniten Tommy Aldridgea?

– Mainitsemasi bändithän ovat sitä samaa rock-genreä, toki erilaisine vivahteineen. On aika harvinaista, että joku soittaa minulle, ja pyytää soittamaan jonkun tietyn jutun. He kai tietävät saavansa, mitä haluavat, oli kyse sitten Ted Nugentista, David Coverdalesta, Lizzystä tai John Sykesistä. Ja mitä Lizzyyn tulee, se on mielestäni aika poprockia, mutta loistavasti tehtyjä ralleja! Sitä paitsi en ole niitä kopioijia. Olen maailman huonoin kopioija, eikä ajatukseni ole soittaa niitä juttuja yksi yhteen nuotti nuotilta, ellen sitten pysty tuomaan siinä jotakin uutta esiin samalla. Enkä tarkoita sitä, että olisin yhtään sen parempi kuin se alkuperäinen kaveri niissä omissa jutuissaan. Esimerkiksi Aunsley Dunbar teki Whitesnaken 1987-levyllä loistotyötä. Erittäin vaikuttavaa rumputyöskentelyä. Vaikka se onkin kursittu kasaan, kuten asiaan kuuluu, työni on vain toteuttaa ne jutut uudestaan käytännön tasolla. Jos kyse on jostakin olennaisesta "sormenjäljestä" biisissä, teen sen, mutta muuten lähestymistapani soittamiseen on vain soittaa paras mahdollinen juttu juuri siihen kohtaan musiikkia, ruotii Aldridge.

– Ja kuten aloittaessamme tämän haastattelun kerroin, lähestyn asioita aina musiikin kautta. En pyri vain tekemään vaikutusta kaikkiin rumpaleihin soittamalla jonkun kovan rumpujutun, koska silloin kokonaisuus kärsii. Rumpukikka voi olla kyllä tekninen ja haastava, mutta ei niin musikaalinen kuitenkaan. Sehän se Bonhamin taika juuri oli. Se, mitä hän jätti soittamatta, ja toisaalta se, miten hän soitollaan vaikutti muihin instrumentteihin. Ja haastetta tämän maailman vanhimman soittimen kanssa riittää aina! Miten pystyt yksinkertaisesti tekemään asioita, pohtii Tommy. 

 

Rytmi ja ryhmä

Olette olleet basisti Marco Mendozan kanssa monissa eri bändeissä. Mikä on salaisuutenne?

– Rakastan sitä miestä, hän on yksi parhaista ystävistäni. Ystävyyssuhteemmehan alkoi puhtaasti musiikin kautta. Elämässähän kaikki muukin pyörii ihmissuhteiden ympärillä. Hyvät ihmissuhteet luovat elämään syvyyttä. Itselläni näitä tällaisia suhteita ei ole liian montaa. Olen niistä kiitollinen, ja yritän pitää omasta puolestani niitä yllä. Se vaatii aikaa. Katso, mitä ympärillämme tapahtuu, sanoo Tommy, ja filosofoi elämän peruslainalaisuuksista tavalla, jota ei ihan heti uskoisi kuulevansa tämän alan rummunlyöjältä. 

– Kohtelet ihmisiä kuten haluat itseäsi kohdeltavan. Marco on niin ylilahjakas tähän juttuun. Hänellähän on se jazz-trionsa, jonka kanssa hän soittaa sitä tosi pelottavaa latinojazziaan, mistä en ymmärrä yhtään mitään! Marcon mahdollisuudet ovat omaa luokkaansa, hän pystyy ujuttautumaan autenttisesti genreen kuin genreen. Kun työskentelen hänen kaltaisensa ihmisen kanssa, saan myös itsestäni enemmän irti. 

Vertaapa vähän Rudy Sarzoa, Mendozaa ja Bob Daisleyta, basisteja, joiden kanssa olet puurtanut.

– He ovat täysin erilaisia, ja ennen kaikkea, kaikki ystäviäni. Tiukasti rumpalin ja muusikon 

näkökulmasta katsoen Marco Mendozalla on eniten kapasiteettia niistä kaikista basisteista, joiden kanssa olen töitä tehnyt. Hän kykenee soittamaan mitä tahansa, joko sormin tai plektralla. Mitä vain tarvitaan, ja autenttisesti. Hän ei ole jazzari, joka yrittää kuulostaa rokkarilta, vaikka hän onkin jazzari, hilpeilee Tommy.

– Livenäkökulmasta Rudy Sarzolla on eniten luonnetta, jota hän tuo instrumenttiinsa, kun taas Bob Daisley on heistä ehdottomasti kaikkein luovin kyky. Hän kirjoittaa biisejä bassollaan, mikä on hyvin harvinaista. Hän on erittäin lahjakas melodisesti, lyyrisesti ja fraseerauksellisesti. Harvoin nämä kaikki ominaisuudet osuvat samaan ihmiseen, mutta Bobilla ne ovat. Hän onnekseen nauttii krediittejä niistä hienoista kappaleista, joita on kirjoittanut, samaten kuin Randy Rhoadsin perikunta. Daisleyn  ja rumpali Lee Kerslaken osuudethan räätälöitiin pois levyiltä (Aldridge viittaa oikeudenkäyntiin, jota Osbourne ja em.pari käyvät tekijänoikeuksista yhdessä levyttämiinsä pariin levyyn), ja heidän ystävänään toivon, että kaikki ratkeaa lopulta parhain päin, kertoo harvinaisen suoraselkäisesti Tommy.

Mainitsit edesmenneen kitaristin Randy Rhoadsin. Minkälainen hän oli ihmisenä ja bändikaverina?

– Hänen musiikillinen neroutensa perustui hänen nöyryyteensä. Hän oli yksi nöyrimmistä koskaan tapaamistani ihmisistä. Lämminhenkinen kaveri, joka antoi itsestään paljon. Täysin vilpittömän avosydäminen ihminen. Olen huomannut, että hyvin lahjakkaat ihmiset ovat hyvin avoimia, jalat maassa -tyyppisiä ja huomaavaisia henkilöitä. Muistan, kun ensimmäisiä kertoja kommentoin Randylle hänen soittoaan, hän kirjaimellisesti valahti punaiseksi, ja nolostui. Hän ei vain itse tiedostanut, mitä sai aikaan soitollaan. Hän ei vain pitänyt luovuuttaan minään, kun itse taas olin – vau! Hänellä oli lahja soittoonsa. Luovuutta ei voi opiskella. Voit treenata kyllä sen ilmaisutapaa. Randy treenasi paljon, mutta suhtautui lahjakkuuteensa kovin käytännöllisesti. Olimmepa menossa mihin tahansa kaupunkiin, Chicagoon tai New Yorkiin, hänellä oli tapana etukäteen ottaa selvää, mistä saisi opetusta klassiseen kitaraan. Ja yhdeksän kertaa kymmenestä hän päätyi itse antamaan sitä tuntia! Hänen omat pyrkimyksensä olivat paljon pitemmällä kuin mitä hän koskaan levytti. Esimerkiksi levyt Blizzard of Ozz ja Diary of a Madman, joihin Ozzy Osbournen koko sooloura perustuu! Ozzy elää yhä tällä hetkellä niiden levyjen aikaansaamassa hekumassa! Levyt, jotka olivat Randyn ja basisti Bob Daisleyn yhteistyön aikaansaannosta, eikä kenenkään muiden! Ozzylla ei ollut niiden levyjen kanssa mitään tekemistä (en ehtinyt ottaa asiaa vielä puheeksi, mutta nyt saadaan tähänkin suora vastaus)! Bob Daisley teki kaikki melodiat ja tekstit. Saan vaikeuksia, kun kerron tämän, mutta ihmisten on aika tietää totuus, puhkuu Aldridge vakavana. 

– Randy oli opettaja, ja itse asiassa eräs hänen aiemmista oppilaistaan teki Ozzyn kanssa juttuja hiljattain. Hänen suurin toiveensa oli tulla hyväksi klassiseksi kitaristiksi, ja olin etuoikeutettu saadessani soittaa hänen kanssaan. Hän teki minusta paremman rumpalin, kertoo Tommy palavasti.

 

 

Jos tarkastelet omaa suoritustasi studiotilanteessa tai livenä?

– Tilanteissa ei omalla kohdallani ole mitään eroa. Studiossa on tietysti helpompi korjailla asioita. Livenä et pääse pakoon mihinkään, jos soitat hitaammin tai nopeammin. Se kuuluu välittömästi. Kun kitaristi tai vokalisti tekee pienen mokan, tai jättää nuotin välistä, se ei ole ongelma, noin karkeasti ottaen. Kun rumpalilta jää nuotti väliin – siinä sitä sitten ollaan! Ja kuten todettu, studiossa voidaan Pro Toolsilla tai millä muulla välineellä tahansa hoitaa virheet kuulumattomiin. On erittäin tyydyttävää tulla kahden tunnin jälkeen lavalta, kun asiat ovat menneet kohdilleen ensimmäisestä nuotista viimeiseen, kun et soita klikin kanssa, kuten studiossa. Mutta nytpä olen soittanut nämä keikatkin klikin kanssa, koska materiaalia äänitetään koko ajan, ja kootaan kokoon ehkä eri keikoilta, tunnustaa Aldridge. 

– Minulla on tapana aina kahdeksan tai kymmenen tahdin välein laittaa se klikki päälle ja pois. On tosi hienoa sitten taas todeta (napsuttelee sormiaan tahdiksi), että timessa mennään! Ihminen soutaa ja huopaa, mutta klikki ei! On aivan eri asia soittaa tarkasti tai soittaa hyvä keikka. Tunnen oloni todella hyväksi, kun pystyn yhdistämään nämä asiat käytännössä, tunnustaa Tommy.

 

 

Onko sinulla tarvetta harjoitteluun?

– En varsinaisesti treenaa, mutta tietysti kyllä silloin, kun minua pyydetään soittamaan jollekin joku juttu, niin sitä sitten treenaan. Istuskelen lähinnä settini takana, ja vain soitan. Noita äänifileitä sitten laitan menemään, kun niitä minulta tilataan. Yleensä vain soittelen sen hauskuuden vuoksi. Joskus käy niin, että päätän vartiksi mennä tsekkaamaan jonkun jutun, ja tulen pois täysin hiestä märkänä vasta kahden tunnin kuluttua! Koko taloni tärisee, ja vaimoni ja koirani tulevat siinä samalla ihan hulluiksi, naureskelee patteristi.

– Minulla on aina treenipadi ja klikki mukana huoneessani, kertoo Tommy. Soitan aina klikin kanssa, ja voisin mainita sinulle pari maailmanluokan rumpalia, joilla on todellisia vaikeuksia sen kanssa studiossa! He ovat ystäviäni, joten en mainitse nimiä. Jotkut tuottajat vain vaativat sitä siinä tilanteessa... minulla itsellänikin on taipumusta mennä vähän tahdin edelle, en mitenkään ryntää, mutta kuitenkin. Juttu vaatii melkoista keskittymistä! En ikinä yleensä huomaa koko klikkiä, ennen kuin en ole sen tahdissa. 

Ja lopuksi jälleen Matin nimitesti. Tommy joutuu parhaansa mukaan kuvailemaan saamaansa nimeä, yhdellä sanalla.

Ginger Baker?
– (miettii kauan) Cool!

Bobby Rondinelli?
– En tunne häntä niin hyvin... hänhän oli Rainbow´ssa... olen kuullut kyllä hänen levyjään, ja itse asiassa tapasimme New Yorkissa, yhden klinikan yhteydessä ja juttelimme vähän.

Mitch Mitchell?
– Innovaattori!

Carmine Appice?
– (miettii todella kauan) Selviytyjä! Toinenkin sana oli mielessäni, mutta jos hän kuulisi sen, hän voisi ottaa sen hyökkäävänä... (heh heh).

Edesmennyt John Bonham?
– The Real Deal! Siinä on kolme sanaa... Äärimmäinen!

Tommy Aldridge?
- Siunattu!
 

Yli tunti on messevää tarinaa takana, eikä Aldridge osoita minkäänlaisia puutumisen merkkejä! On kiiruhdettava jäähallille Whitesnaken soundcheckiin, jossa jutuntekijä saa paitsi korvatulpat, myös vapaat kädet häärätä kameran kanssa. Tommy antaa patteristolleen isän kädestä, ja saapa kapulasta tikunkin silmäänsä! Ei onneksi mitään sen pahempaa.

•••

Tämä arkistovalio-artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2005. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

 

 

04.08.2019
|
Haastattelu ja kuvat: Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy