Tuomas Rauhala – pelimanni ja pedagogi

Tuomas Rauhala on tiedetty piireissä jo pidempään ainakin For the Imperium -metallibändin riveistä, mutta nuoren polven rumpali on etevä lajissa jos toisessakin.


Lappajärven rannoilta Etelä-Pohjanmaan Vimpelistä kotoisin oleva Tuomas Rauhala (30) aloitti pianolla ja alttotorvella, kunnes ala-asteella vajaan kymmenen vanhana pääsi tutustumaan rytmimusiikkisoittimiin, ja rummut kolahtivat saman tien.

Bänditouhut alkoivat siltä istumalta, ja kymmenvuotiaasta lähtien Tuomaksen kesäohjelmaan kuuluivat kevyen musiikin leirit, joilla vierailleet opettajat – erityisesti Markus Ketola – ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

– Olihan se maailmaa muuttava kokemus, kun UMO:n mies Helsingistä tuli pikkukylään pitämään tunteja. Viimeistään silloin tajusin, että tämä on sitä mitä minäkin haluan tehdä.

Seinäjoen musiikkiopistossa Rauhala treenasi vuosikaudet klassisia lyömäsoittimia ja jatkoi sitten Kaustisen musiikki­lu­kioon, jossa kansanmusiikkipiirit tulivat tutuiksi. Kokeilevaa, sähköistä nykyfolkia esittävä Snekka kuuluu Rauhalan menneisyyden tärkeimpiin bändeihin.

Pääsy Pop & Jazz Konservatorioon toi nuorukaisen Helsinkiin, ja Metropolian puolelta olivat opettajan paperit kädessä jo keväällä 2012. Armeijakin sujui soittokunnan riveissä. Rauhala oli luvannut itselleen olla opinnoissaan määrätietoisempi kuin monet opiskelijakaverit, jotka keikkabussi vei ennen kuin päästötodistus oli lähimainkaan kädessä.

– Ei minuakaan kiinnostanut puoletkaan niistä kursseista, mutta halusin tehdä ne alta pois. Voi siitä olla ylpeä, että sai sen hoidettua. Nykyisiä opettajanhommiani en moiti, mutta olen kyllä sielultani enemmän pelimanni kuin pedagogi.


Tuurausta ja telkkaria

For the Imperiumin myötä Rauhala on ehtinyt julkisuudessa profiloitua metallirumpaliksi, mutta on tosielämässä laaja-alainen freelancer siinä missä moni muukin.

– Aloitin raskaalla musalla, mutta soitin kymmenen vuotta tässä välissä kaikkea muuta. Nyt voi samalla viikolla olla Kasmirin keikka, jossa olen vakkarina ja Anna Abreun keikka, jossa tuuraan Joonas Kaikkoa. Tuuraajana voi joskus joutua ottamaan haltuun 20 biisiä päivässä.


Television ”Putous”-suosikkisarjan livebändin rumpujakkarallakin kaksi tuotantokautta istunut Rauhala huomasi pari kolme vuotta sitten nimensä alkavan nousta samoihin virkkeisiin kuoppiksien, lukkaristen ja kaakkurien kanssa.

– Muistan kyselleeni itseltäni kaksikymppisenä rumpuklinikoita katsellessani, että miksen minä ole tuolla lavalla. Paljon myöhemmin tajusin, etten olisi vielä silloin ansainnut sitä. Nyt on tullut sen verran harjoiteltua, että tuntuu luonnolliselta jos pyydetään pitämään klinikkaa. Oli hieno hetki päästä muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa yhteiselle klinikalle Sami Kuoppamäen kanssa, joka on suomalaisessa rumpumaailmassa ikoninen hahmo.

 

Lisää röyhkeyttä

Rauhala miettii syitä sille, miksei Suomesta ole noussut kansainvälisiin kehiin yhtään menestynyttä freelanceria, vaikka muusikkojen taso on täällä niin kova. Hän taitaa tietää myös vastauksen.

– Jos haluaa pärjätä maan rajojen ulkopuolella, siellä ei suomalainen nöyryys kanna, vaan vaaditaan meille vierasta röyhkeyttä.

Itse hän sanoo saaneensa bänditoiminnan kautta tervettä itsevarmuutta, mihin vaikutti esimerkiksi kohtaaminen Megadethin kitaristin Kiko Loureiron kanssa.
– Hän sanoi että ”sinusta voi tulla Suomen Marco Minnemann”. Kun miljoonayleisöille soittanut tyyppi sanoo noin, niin rupesin miettimään että miksi ei – ehkä minäkin voin tehdä jotain merkittävää.

Rummunsoittoa aloitellessaan Rauhalan hevi- ja rokkirumpali-idolien ykkönen oli Panteran Vinnie Paul.
– Hän ikään kuin näytti, että näin niitä rumpuja soitetaan, siinä puhuttelee aggressio ja hyvä soundi. Dennis Chambers on toinen alkuaikojen suosikki – stydiä ja tarkkaa soitantaa hänelläkin.

Lukioikäisenä Rauhalaan kolahti lujaa virtuoosikaksikko Vinnie Colaiuta ja Virgil Donati – molemmat muuten sattumalta sukujuuriltaan italialaisia.
– Colaiuta soittaa näistä musikaalisemmin, Donati kompleksisemmin. Donatissa innostaa rajojen puskeminen ja urheiluaspekti. Ylipäätään tekniset asiat kiinnostavat, mutta se että pystyy soittamaan nopeasti on teknisessä taidossakin vain jäävuoren huippu.

Ja suuri vaikuttaja on tietenkin myös Marco Minnemann.
– Kun pääsee tapaamaan näitä maailman kovimpia rumpaleita, tajuaa että hekin ovat pohjimmiltaan samanlaisia veikkosia kuin muutkin. Turha mystiikka ympäriltä rapisee pois ja heistä tulee tuttuja tyyppejä, joille voi lähettää vaikka tekstarin.

 

Urpoilua tuplilla

Rauhalan rumpukattaus on melkoisen vakiintunut. Tomeja on yleensä neljä – kaksi edessä ja kaksi lattialla.
– Jos lisään jotain settiin sillä pitää yleensä olla musiikilliset perusteet. Joskus, kun haluan viihdyttää itseäni saatan ripustaa viidenneksi kasituumaisen pikkutomin setin oikealle puolelle lattiatomien väliin.

Vannoutuneena Yamaha-rumpalina Rauhalalle ei tehnyt tiukkaa vaihtaa Sakaeen, kun Yamahan alihankkija alkoi tehdä tuloaan markkinoille omalla nimellään. Rauhalan kahdesta Sakaen Almighty-sarjan setistä koivurunkoinen on kuulemma likimain vanha tuttu ”Recording Custom” mutta uudella nimellä.

– Tykkään myös Keplingerin metallivirveleistä. 6,5 tuumaa syvä teräksinen on parhaita metallirumpuja, joita tiedän. Vaikka on se kyllä helkkarin painava, rungossakin lukee ”Not fragile”!

Optimaaliset vireet ovat Rauhalalla ”löytyneet ja jumiutuneet” aika hyvin sen jälkeen kun mies opetteli Tunebotin käytön.
– Tsekkaan hertsilukemat kunkin ruuvin kohdalta, ja viritän ylä- ja alakalvot Simon Phillips -tyylisesti samaan vireeseen.

 

Etutomeihin nähden Rauhalan lattiatomit ovat hyvin matalassa vireessä. Tämä juontuu siitä, että hän taisteli pitkään tuplapedaalin käyttöä vastaan, ja päätyi siksi yhden miehen sodassaan imitoimaan tuplabassaria normibassarin ja matalalle viritetyn lattiatomin yhdistelmällä.

– Tuplabassaria soitetaan monesti varsin vähäisellä mielikuvituksella, ja oli vaan niin urpoa kuunnella pitemmän päälle sitä ”tukutuku”-komppia. Ja siinä käy myös niin, että jos sen jättää hetkeksikin pois, tuntuu kuin joku olisi napannut pihvin hampurilaisen välistä.

Tietyissä metallin alalajeissa on kuitenkin vaikea edetä maaliin asti sinkkupedaalin kanssa?
– Niin on, muutama vuosi sitten palasin tuplaspeduun ja on sitä tullut treenattuakin. Ei kuitenkaan niinkään nopeusmielessä, mutta kylläkin tehokeinona tai ”kolmantena kätenä”.

 

Ei halonhakkuuta

Symbaaleinaan Rauhala laskeskelee käyttäneensä Sabiania ainakin kymmenen vuotta. Crasheissa pärjätään parilla kolmella, ja yhdessä ridessa on riittämiin. Haitsuja sen sijaan on setissä useampia: normihaitsun parina toinen poljettava on kaapelin päässä oikealla ja kolmantena kiinteä 9-tuumainen Vault Radia Nano Hats.

HHX-sarjan Xtreme Crash -mallit ovat Rauhalan pitkäaikaisia suosikkeja, mutta myös tummempi Legacy-sarja puhuttelee. Metallisoittoon Rauhalan symbaalit ovat melko ohuita, mutta ne tarjoavat rumpalin mukaan enemmän dynaamista pelivaraa. Ohuet pellit, jotka saa vaikka sormella syttymään edustavat Rauhalalle musikaalisuutta. Rikkoutumisen vaaraakaan ei ole, jos tietää miten soittaa.

– Jos peltiin lyö vertikaalisesti, siihen muodostuu jännitys joka voi halkaista sen. Kun katsoo miten hyvät rumpalit soittavat, niin sehän ei ole mitään halonhakkuuta vaan peltiä lyödään pyöreällä liikkeellä pikkuisen ”ohi”. Toinen tärkeä juttu on, ettei kiristä symbaaleita liian tiukkaan.

Rauhala tunnistaa kokemuksen, että erilaisten soittokamojen tsekkailu tarjoaa soittajalle inspiraatiota ja voi johdattaa poluille, joille ei ollut alun perin tarkoitus matkata.
– Joskus kun kokeilee jotain laadukasta, isoa, tummaa jazz ridea voi tulla sellainen olo, että ei halua soittaa settiä ollenkaan, vaan sitä yhtä peltiä vain.

 

Treenaamisen aakkoset

Tapasimme Tuomas Rauhalan kanssa Herttoniemen tunnetussa Sound Inn -treenikämppäkiinteistössä, tarkemmin ottaen niistä uusimmassa. ”Ompelimon” viereen valmistunut ”Koneistamo” remontoitiin nykyiseen käyttöönsä bändihotelliksi reilut kolme vuotta sitten. Rauhala kertoo saaneensa vihiä uudesta poten­tiaali­sesta treenimestasta jo rakennusvaiheessa.

– Kävimme For the Imperiumin porukalla katsomassa paikkaa ennen sen valmistumista ja päätimme heti vuokrata sen.

Rauhala pyrkii hyödyntämään treenipaikkaansa säännöllisesti. Kurinalaisen harjoittelun yhtenä ohjenuorana on palvellut Chris Colemanin ABC-metodi, jossa käytettävä treeniaika opetellaan jakamaan kolmeen tasavahvaan lohkoon: ensin uuden kompin, fillin tai soittotyylin kuunteluun ja analysointiin, sitten sen omaksumiseen harjoittelun kautta ja kolmanneksi sen soveltamiseen omassa musiikillisessa kontekstissa. Tavallaan kaikki soittajat noudattavat tätä järjestystä jollain tasolla, mutta eivät tietoisesti ja kurinalaisesti, jolloin jokin kolmesta vaiheesta jää helposti liian vähälle huomiolle.

Koko haastattelun ajan Koneistamossa on ollut talon käyttötarkoituksen tietäen miellyttävän hiljaista. Rauhala esitteleekin kiinteää äänityssysteemiä, jota on alkanut viritellä treeni­kämppään.
– Olen ollut äimissäni siitä, millaista äänitysjälkeä täällä saa aikaiseksi. Huoneethan ovat aika dempattuja, mutta lähimikityksessä soundi toimiikin tosi hyvin. Kunhan olen tutkinut äänittämisen saloja hieman enemmän, rupean äänittämään biisien rumpuosuuksia täällä!

 

 

 

Opetus ja tubetus

Tätä nykyä Rauhala opettaa vakituisesti pari päivää viikossa – yksityisoppilaista ryhmiin, koululaisista aikuisiin. Täytyy kysyä, millaista perusviestiä hän pedagogina mahtaa oppilailleen välittää.

– Koetan korostaa monipuolisuutta, sitä ettei kannattaisi asettaa itseään hirveän kapeaan kategoriaan. Varsinkin nuorimmille muistutan, että kaikille soittajille ihan instrumentista riippumatta on tärkeää opetella tietyt perusasiat ennen kuin alkaa erikoistua yhtään mihinkään. Mutta tietysti, jos jollain edistyneemmällä oppilaalla on selkeä päämäärä soittaa yhtä tiettyä tyyliä, niin koetan sitäkin tukea.

Toistuvaa korjattavaa tuntuu löytyvän esimerkiksi ergonomiasta: ryhdistä, istumisesta, käsien asennosta. Hartioita saa kuulemma olla usein nykimässä alas oppilaan korvien tasalta. Edistyneemmät soittajat taas saattavat hakeutua Rauhalalle spesifiseen ”hoitoon” jonkun yksittäisen pulman, vaikkapa vasemman käden heikkouden takia.

– Moni kysyy ”miksi vasurini on niin huono”. Syyt löytyvät yleensä äkkiä, esimerkiksi rudimenttien soitto on jäänyt vähemmälle. Välillä tuntuu kuin olisin joku lääkäri, joka kirjoittaa oppilaalle reseptiksi vasemman käden harjoituksia.

Vakio-opetuksen rinnalla on toisinaan lyhyempiä pätkiä: esimerkiksi Sibiksessä Rauhala on vetänyt modernin metallin historiaan, tyylilajeihin ja estetiikkaan keskittynyttä kurssia. Rytmimusiikin koulutuksen tilasta hänellä on paljon sanottavaa yleisellä tasolla. Esimerkiksi jazzia voisi Rauhalan mielestä mainiosti lähestyä röyhkeän brutaalisti, vaikkapa mäiskimällä ”kuin hullu” – mutta opinahjoissa ilmapiiri on turhan puritaaninen.

– Esimerkiksi Arabian kouluissa oli ärsyttävää, kuinka paljon siellä kiellettiin tekemästä, ja annettiin tarkat ohjeet miten mihinkin tyyliin on luvallista soittaa. Koulumaailmassa on unohdettu, että jazz oli vuosikymmeniä ”popmusiikkia”, joka kuului koko kansalle. Jossain vaiheessa lähdettiin siihen, että jazzia kuuntelevat vain aateliset.

Siirrytään opetuksesta ”tubetukseen”. Rauhala kuuluu niihin netti- ja someaikakauden soittajiin, jotka tuntuvat jakavan nettiin kaiken minkä tietävät ja osaavat.
– Ajattelen niin, ettei se ole minulta pois jos näytän muille jonkun jutun. Ja ovathan videot toisaalta poikineet minulle osan valmistajadiileistä, kun on jotain konkreettista mitä voin näyttää.

Rauhala pitää Youtubea hyvänä opetuksenkin markkinointivälineenä. Jos pedagogi ei onnistu kasaamaan kymmentä oppilasta kotikylältä, ne saattaa nykypäivänä saada haalittua maailmalta.
– Jos joku jostain kauempaa kysyy tuntia, se voidaan pitää vaikka Skypessä, ja hoitaa maksu Paypalin kautta.

 

Imperiumin vastaisku

Rauhalan oma bändi For the Imperium on kahden Warnerille tehdyn pitkäsoiton jälkeen alkanut hahmotella itselleen uutta linjaa. Bändi on ollut pidempään tauolla, minkä aikana väkeä on vaihtunut ja musiikkityylikin on muutoksen alla.

Miehistönvaihdokset alkoivat bändin suurimman keikan, Wackenin metallifestareiden kynnyksellä kaksi ja puoli vuotta sitten. Wacken oli silti Rauhalan mukaan bändin huippukeikka. Ääripäitä hakevan, vaikean ja kokeilevan metallimusiikin kuuntelijakunta on murusina maailmalla, mutta planeetan suurimmilla genrefestivaaleilla pieninkin teltta vetää 10 000 katsojaa.

Aiemmasta For the Imperiumista ovat nyt mukana laulaja Hakim Hietikon lisäksi rumpali Rauhala ja kosketinsoittimissa nuorempi veljensä Panu. Kokoonpanon uudeksi kitaristiksi on kiinnitetty Ossi Maristo.
– Julkaisimme kevään aikana kaksi uutta sinkkua, jotka esittelevät bändimme uudistuneen soundin. Toisaalta ne, jotka tuntevat meidät paremmin ovat aina tienneet, ettemme pohjimmiltamme koskaan olleet varsinainen ”metallibändi”, Rauhala paljastaa.

Ja miltä ”imperiumin vastaisku” tulee sitten jatkossa kuulostamaan – se jää nähtäväksi. Rumpujen soittotyyli ei kuulemma tule uusista musiikillisista raameista huolimatta niin suuresti muuttumaan. Tai ehkä sittenkin.
– Stailini oli aiemmin aika rauhaton [!], fillailin melkein enemmän kuin komppasin. Nyt tähtään siihen, että soitto olisi suorempaa ja funkympaa.

Vaikka For the Imperiumin materiaali on pitkälti perustunut polyrytmeihin ja metrisiin modulaatioihin, biisejä ei silti kuulemma sävelletä taskulaskimella.
– Olen maailman huonoin matematiikassa, mutta ei se ole ollut mikään este musiikillisessa hahmottamisessa, Rauhala sanoo ja alkaa kuvailla vuosisatoja harjoitettua intialaista musiikkia, jonka rytmiikka perustuu puhtaasti matematiikkaan.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

26.08.2018
|
Teksti: Tommi Saarela | Kuvat: Tomi Palander & Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy