Nayteikkuna

Tuomo Dahlblom – kun tekee omaa musiikkia, on hyvä ettei kitaran luonne kahlitse

Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”.  Vuorossa Tuomo Dahlbom.

 

Tuomo Dahlblomin mielestä kitaroita tulee olla riittävästi, mutta ei liikaa. Niitä on hyvä olla sen verran, että soitinta vaihtamalla saa tarvittaessa uutta soundia. Jos kitaroita taas on kovinkin paljon, se voi olla ongelmallistakin, ”koska silloin millään niistä ei opi soittamaan kunnolla”

Tuomo Dahlblom tunnetaan taitavana kitaristina, joka on kotonaan niin oman jazzrock-pohjaisen musiikin esittäjänä kuin myös freelancerina aina teatterimusiikista Voice of Finlandiin. Kitaransoittoa hän opiskeli ensin Jyväskylässä ja myöhemmin Sibelius-Akatemian Jazz-osastolla. Haastattelun aikoihin tekeillä oli uusi oma levy Tuomo Dahlblom Bandin kanssa.

Tapasimme Tuomon hänen treenikämpällään Helsingissä, jossa hän esitteli meille muutaman kiinnostavan kitaran.

 

Fender Esprit, vuodelta ’84

– Tämän kitaran suunnitteli Fenderin Dan Smith, mutta jos en ole aivan väärässä niin mukana oli myös Ibanezin tyyppejä. Omistan itse nimittäin Ibanez Artistin, ja tässä kitarassa on paljon samaa kuin siinä. Tästä tehtiin myöhemmin Robben Ford -malli, ja toki se vaikutti hankintaan, että nuorena diggailin häntä. Kun olin ostamassa tätä Muusikoiden netistä, soitin ensin Nikun Jarmolle, koska hän käytti aikoinaan Robben-kitaraa. Hän sanoi, että osta ehdottomasti.

 

– Tässä oli alunperin jotkut ihmeelliset Schallerin mikrofonit, jotka eivät sinänsä olleet luokattomat, mutta vaihdoin ne Lundgrenin Smooth Operator -malleihin. Ne onkin tosi smoothit, ja sopivat erinomaisesti Tuomo Dahlblom Bandin musiikkiin. Soitan siinä bändissä Mesa Boogien vahvistimella, ja siksi on kiva etteivät mikit korosta kauheasti keskitaajuuksia, eivätkä toisaalta skuuppaa niitä. Nämä ovat siis aika neutraalit, samoin kuin koko kitarakin. Kun tekee omia juttuja, on hyvä ettei kitarassa ole niin järjettömästi luonnetta, että se alkaisi kahlitsemaan.

– Ylipäänsä tällainen kahden humbuckerin liimakaulakitara on minulle ykkösvalinta. Niitä minulla on jonkin verran, esimerkiksi pari PRS-mallia. Otelauta tässä on eebenpuuta, kansi kuusta ja runko leppää. Se on ontto sieltä täältä, mikä tottakai vaikuttaa soundiin: tässä on vähän sitä 335-klangia. Se soundi on minua aina viehättänyt, mutta kun on isot kädet, niin 335:n kanssa tulee vähän ahdasta. Sen sijaan tässä soittimessa on aika tasainen otelauta, joten sitä helppo soittaa ylänauhoiltakin. 

 

Amfisound Telecaster, rakentaja Sampo Leppävuori

– Parilla tutulla on Sampon tekemiä Telecastereita, esimerkiksi Karvosen Rikulla ja Saaren Samilla. Suunnittelin kitaran yhdessä Sampon kanssa. Tästä tulikin aika hyvä yhdistelmä perinteistä ja modernia; esimerksi Earvana-satulan avulla riparisoinnut pysyy hyvin vireessä. Runko on suosaarnia, mihin ehkä sain idean omistamastani Yamahan Mike Stern -mallista; sehän on niitä kitaroita, joista en ikinä luovu. Bigsby-kampea tulee käytettyä suht’ harvoin, mutta onhan se hyvä olla, sillä soundi on mahtava. P-90-mikrofonit on Lollarin Basic-sarjaa.

– Ehkä tämä kuitenkin on erikoisvehje, sillä kovin montaa keikkaa en ole pelkästään tällä soittanut. Toisaalta studiotyössä käytän tätä paljonkin, sillä soundi on siihen hommaan todella käyttökelpoinen. Jos on vaikkapa sellainen tilanne, että on soitettu kaikki muut raidat ja pitäisi soittaa kitarasoolo, niin silloin aika usein kaivan tämän soittimen esiin. Tämä on luonteeltaan niin erilainen kuin muut kitarani, joten se istahtaa hyvin sekaan; homma kuulostaa heti valmiilta, vaikkei olisi miksattukaan. Ehkä saarni osittain tekee sen, sen keskialue on niin erilainen.

 

Custom Telecaster Deluxe

– Tätä kitaraa olen soittanut viime aikoina aika paljon. Tässä yhdistyy kahden merkittävän suomalaisen soitinrakentajan kädenjälki: Rauno Niemisen tekemä runko ja Juha Lottosen kaula. Ostin kitaran aikoinaan Raunolta, jolloin siinä oli erilainen kaula. Nyt kitara on päivitetty minun käteeni sopivaksi. Se oli pitkä prosessi, mutta uusi kaula on nyt juuri sopivan paksu, ei liian ohkainen. Wilkinsonin talla taas on ollut alusta lähtien, ja siihen olen tyytyväinen. Onhan siinäkin ongelmansa välillä vireen suhteen, mutta sen maksaa siitä soundista. 

 

– Hyvää tallamikkä etsin pitkään ja päädyin DiMarzion Twang Kingiin. Se on aika halpa ja erinomainen – ainakin siinä on twängiä. Kaulamikki taas on Lollarin ”low wound” Regal, koska en halunnut kauhean kuumaa tallamikkiä – silloin tele-soundista katoaa jotain. Mikrofonien välillä vieläkin jonkin verran volume-eroa, mutta ei se minua haittaa.

– Voisi kai karrikoivasti sanoa, että tämä on minun blues-kitarani, juurevampien keikkojen soitin. Esimerkiksi Ahvosen Nikon kanssa tehtiin juuri levyä, jolle soitin paljon raitoja tällä kitaralla. Tele on muutenkin aina ollut mukava ja simppeli kitara soittaa. Yhtään stratoa minulla ei tällä hetkellä ole, enkä ole sellaista nyt kaivannutkaan. En vaan ole kuullut mitään sellaisia proggiksia, missä sitä olisi soitettu, eikä ole ollut sellaisia duunejakaan. Sehän on sellainen vaistonvarainen, luonnon valinta, millä kitaralla kulloinkin soittaa.

 

Gibson Les Paul Futura, 2014

– Jos on keikka, johon pyydetään kitaristiksi, mutta ei oikein etukäteen tiedä mitä halutaan, niin silloin tämä Futura on paikallaan. Tämä oli varmaankin vuonna 2014 halvin Gibson-kitara, mutta on ammatillisessa mielessä pelastanut minut monessa tilanteessa: olen soittanut tällä niin jazzia kuin rockiakin. Ja jos studiossa halutaan nopeasti asioita tapahtuvaksi, voi tällainen olla hyvä siinäkin.

 

– Myös väri on aika pähee, katalogissa Plum Insane. Kaikki sanoo aina, että tulee mieleen Purple Rain. Oikeasti tämä on tosi hyvä soitin, joka kuulostaa Gibsonilta. Ja kun rungossa on aika paljon kevennystä, ei painoa ole ihan niin paljon kuin tavallisessa Les Paulissa. Tähän on tehty vain yksi muutos: edellinen omistaja vaihtoi robottivirittimet tavallisiin.

– Yleensä en välitä mikrofonien puolituksista, mutta tässä ne ovat paikallaan. Lisäksi on buusteri, joka taas on aivan mahtava asia. Sen määrää pystyy säätämään kitaran sisältä. Itse käytän buustia yleensä puhtaalla soundilla, varsinkin jos soundi on prosessoitu, kuten kasarikamassa. Harvoin säröön tarvitsee yhtään enempää sustainia. Kaula-aseman mikrofoni on Gibsonin P-90H eli humbuckeri, joka kuitenkin menee ehdottomasti sinne P-90:n suuntaan. Tallassa on Burstbucker 3, joka on mielestäni älyttömän hyvän kuuloinen mikki. 

 

100-wattinen on just sopiva

Kitaroita Tuomo Dahlblom on ostanut paljon käytettynä, sillä hänen mielestään käytetty kitara voi olla ”parempi kuin uusi: sillä on soitettu”. Varusteisiin kuuluu myös yksi akustinen, Gibsonin Southern Jumbo sekä Danelectro.

– Ehdottomasti kannattaa hankkia yksi Danelectro, jos tekee monipuolista hommaa ja varsinkin studiosoittoa. Samoin yksi jazz-kitara. Kunnollinen nailonkielinen kitara on seuraava hankinta, kunhan löydän jonkun hyvän järkevään hintaan. 

Pienellä treenikämpällä on Dahlblomin treenivahvistin, Roland Cube, joka hänen mukaansa on ”ihan lyömätön, koska ei siitä tarvitse kuin kelvollisen puhtaan soundin.” Varsinaisesti hän on mieltynyt eniten Mesa Boogien vahvistimiin, joita on useita.

– Se on vähän sama kuin PRS:n kitaroiden kanssa, että aina pitää olla vähintään yksi Boogie. Mark I Reissue on ollut todella pitkään. Mesa Formula taas on preamp-käytössä. Lisäksi omistan vuoden 1980 Mark kakkosen ja pienempitehoisen Blue Angelin. Fender-tyylisenä puhtaiden soundien vahvistimena käytän Teemu Viinkaisen rakentamaa Fender Vibrolux 1x12 -kloonia, jota on vielä viritelty hieman ”vanhemman” kuuloiseksi.

Tuomo Dahlblomin mielestä pedaalisärö on aina ”vähän kompromissi”. Siksi Mesa Boogien Formula-etuaste on niin mieleinen. Sitä hän ohjailee volume-pedaalilla uudessa yhtyeessään.

– Se on minulla oikeastaan koko ajan säröllä, ja volume-pedaalilla lasken sitten soundin tarvittaessa niin puhtaaksi kuin pystyn. Kovin puhdas se ei ole koskaan, mutta se ei haittaa. Fenkku taas on hyvä jazz-keikoilla, joissa soundin pitää olla tosi puhdas. Samoin trankkupelit. Omistan DW Mark Jazz -vahvistimen, joka on bebop-tyyliseen kamaan aivan mainio. Sitä käytän vuoden ’83 Ibanez George Benson -kitaran kanssa.

Dahlblom pitää erityisesti tehokkaista vahvistimista, toisin kuin monet.

– Monille 100-wattinen vahvistin on liian iso, minulle se on juuri sopiva. Otin aikoinaan jotain tunteja Raoul Björkenheimilta, ja hän painotti, että styrkkarin kanssa soittamista pitää harjoitella. Otin neuvosta vaarin ja treenasin aika paljon sillä tavalla, että vahvistin oli lujalla ja yritin sitten soittaa hiljaa.

Viimeiset 10 vuotta Tuomon treenaaminen on ollut hyvin jazz-orientoitunutta. 

– Esimerkiksi rhythm’n’bluesia on vaikea edes harjoitella mitenkään, koska se on niin fiilishommaa. Kuuntelen kyllä musaa monipuolisesti, niin olen aina tehnyt. Monet on saaneet sellaisen kuvan, että soitan tosi laajalti kaikkea, mutta ei se ehkä sillä tavalla pidä paikkaansa. Saan soittaa vähän kaikenlaista musiikkia, mutta lähestyn sitä kaikkea mustan rytmimusiikin kautta.

 

Mieluummin kokonaisvaltaisesti mukana 

Tuomo Dahlblom toteaa, että muutama vuosi sitten hän alkoi tekemään aktiivisemmin taas omaa musiikkiaan. Kyseessä oli määrätietoinen päätös, jonka on kuulemma ollut hedelmällinen.

– Sellainen hardcore-freelance-kausi oli varmaan vielä tuossa viitisen vuotta sitten, kun soitin kaikkia tv-hommia ja muita. Se oli tosi nastaa, mutta sitten piti hieman priorisoida ajankäyttöä. 

Studiosoittoa Dahlblom tekee etupäässä tutuilleen, ja on yleensä mielellään mukana projektissa kokonaisvaltaisesti.

– Minun eetokseeni ei sovi sellainen, että olisin kaikkien käytettävissä koko ajan; se ei ole vain mahdollista, vaikka sitä haluaisikin. Haluan myös vaikuttaa siihen musaan ja olla siinä tuotannossa jotenkin mukana. Jos vain tarvitaan kitaristia paikalle, en ole sellaisesta kovin kiinnostunut, mutta jos joku haluaa minut soittamaan, niin se on ihan eri juttu. Yleensä se lopputuloskin on silloin parempi.

Uuteen projektiin lähtiessä hän suunnittelee hyvissä ajoin mahdollisimman pitkälle sen mitä kitaraa ja vahvistinta käyttää.

– Sitten kun se prosessi lähtee käyntiin, niin ei tarvitse ajatella niitä kamoja ollenkaan. Se on se ihannetilanne. Saatika sitten, että on keikalla.

Tuomo puhuu muutenkin tasapainosta, siitä kuinka tärkeää on keskittyä hyvin siihen, mitä kulloinkin tekee. Esimerkiksi opettamista hän tekee siksi vain periodeittain.

– Ei ole hyvä, että käy vain hutaisemassa jotain tunteja välillä, jotta saa rahaa. Mieluummin tekee vaikka jonkun puolen vuoden diilin opettamisesta, kuten olen tehnytkin. Olen ollut Ebelissä, ja Jyväskylässä kävin parikin vuotta. Opettaminenkin on ihan kivaa, varsinkin kun siinä on kehittynyt vuosien varrella. 

Räppäri Aksimillekin kitaraa soittanut Dahlblom pohtii lopuksi kitaran tilaa nykymusiikissa. Räppiskenessäkin sitä siis välillä halutaan, sillä ”kitaraa on vaikea korvata millään”. 

 

– Ehkä yleisesti ottaen kitara voi ihan hyvin, vaikka jotkut sanoo, että tämä on hiipuva ala. Vähän sama kun ’80-luvulla sanottiin, ettei kukaan enää halua rumpalia mihinkään. Suurin intohimoni on yleisölle soittaminen, se vuorovaikutus, ja sitähän on vähän vaikea korvata millään hologrammeilla, Tuomo Dahlblom pohtii. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

21.02.2021
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy