Nayteikkuna

Tuomo Huhdanpää, lyömäsoittimet – kolinaa kellarista!

Tuomo Huhdanpään innostus lyömäsoittimiin ulottuu kauas soittamisen tuolle puolen. Ahkera freelance-perkussionisti on myös soitinkauppias ja -korjaaja.

 

Percussion Finlandin myymälä – ”Urheilukadun Rumpukellari” – löytyy töölöläisen kerrostalon sisäpihalta, Jäähallin nurkilta. Puotia pitävän perkussionisti Tuomo Huhdanpään pienyrittäjyys alkoi miehen omista hankintapulmista: Suomesta ei tahtonut löytyä mitään vähänkään harvinaisempaa orkesterilyömäsoittajan tarvikevalikoimaa.

Nyt Huhdanpäällä on firma ja firman edustuksessa vaikka mitä – Valterin, De Gregorion, Selan ja La Rosan cajoneita sekä monenmoisia etnosoittimia shakereista kehärumpuihin ja tarvikkeita kapuloista rodeihin.

Omasta maahantuonnista löytyvät esimerkiksi mallettien ja orkesterisoittimien saralta amerikkalaismerkit Mike Balter, Malletech, MarimbaOne, Grover Pro ja Blackswamp, sekä monia eurooppalaisia merkkejä, joista suurimpana Adams. Myös asiak-kaiden erikoisimpiin tarpeisiin pyritään vastaamaan ja välillä maahan on tuotu siksi käytettyjäkin soittimia. Valtavirran rummusto- ja symbaalimerkit tulevat myyntiin muiden maahantuojien ja jakelijoiden kautta.

Aiemmin Huhdanpää työskenteli Rumpukellarissa paljolti yksin, käyttäen apuvoimia tarpeen mukaan. Valikoiman ja toiminnan kasvaessa mukaan on tullut nyt jo muutakin vakituista työvoimaa. Juoksevat kulut ja varaston kasvattaminen tosin tuppaavat syömään toiminnasta kertyvät voitot.

– Velkaa ei ole hirveästi, toisaalta itselleni en ole juuri vielä palkkaa maksanut, Huhdanpää toteaa.

 

 

Soitinvuokraus näyttelee olennaista osaa pienyrityksen toiminnassa. Huhdanpää kertoo, että Rumpukellarin ”vuokraarummut.fi”-nettiosoite houkuttelee kaikenlaista kyselijää. Kerran puhelimessa kähisi nuori mies: ”oltais menos bändin kaa studioon, tarttis settiin pellit ku kaikki omat on paskana…”.

– Kyllähän niitä voidaan sinulle vuokrata, mutta ymmärräthän että tuon perustelun jälkeen vuokrahinta on ”aika korkea”, Huhdanpää kertoo vastanneensa.

Sopimusta ei sillä kertaa syntynyt.

 

Puuta virittämässä

Percussion Finlandin lyömäsoittimien maahantuontia, vähittäismyyntiä ja vuokraustoimintaa täydentää soitinten korjaaminen. Liikkeen pajassa paitsi korjataan lyömäsoittimia myös rakennetaan tilaustyönä tarvikkeita, kuten soitinpöytiä. Haastattelun aikaan remontissa olivat komein leijonavaakunoin koristellut Kaartin soittokunnan marssirummut.

 

 

– Soittajat halusivat niistä huomattavasti kevyemmät, joten otettiin yläkoneistot pois ja paikattiin reiät. Kun alakalvoihinkin vaihdetaan aiempaa kevyempi koneisto, niin rummuista putoaa pois ainakin kilo ylimääräistä rautaa! Huhdanpää esittelee.

Työn alla näyttää olevan myös marimban viritys, ja homma vaikuttaa mielenkiintoiselta.

– Marimba onkin niitä harvoja lyömäsoittimia, jossa puu itsessään tuottaa soinnin, eli puun pitää olla vireessä, Huhdanpää toteaa.

Huhdanpää näyttää, että kun puukieltä hiotaan keskeltä vire laskee ja kun sitä hiotaan päädyistä vire nousee.

Suomen kuivissa, kylmissä talvissa marimban vireet tuppaavat nousemaan, jos kieliin käytetty puu ei ole riittävän kuivaa. Viritystä varten kielet irrotetaan soittimesta ja ruuvataan pajalla kiinni penkkiin jossa ne viritetään. Tietokoneohjelman ja siihen liitetyn mikrofonin avulla tarkkaillaan vireen muuttumista oikeaan suuntaan.

– Puukieliä viritettäessä on tärkeää huomioida vallitsevat sääolot, koska vire on kostealla kelillä matalampi kuin kuivalla.

 

Pulssista kiinni

Soittajana Huhdanpää on työskennellyt suomalaisten kaupunginorkesterien lisäksi esimerkiksi Radion sinfoniaorkesterissa ja Kansallisoopperassa.

– Tällä kaudella on tullut reissattua Sinfonia Lahdessa, Lapin Kamariorkesterissa, Kymi Sinfoniettassa ja keikkailtua Vantaan viihdeorkesterissakin. Lisäksi olen tuuraillut Mongo Aaltosta oopperassa sekä muilla satunnaisilla keikoilla, Huhdanpää luettelee.

Nämä olivat siis niitä freelancerin silppukeikkoja – näitä vakituisemmin Huhdanpäätä työllisti menneellä kaudella Helsingin Kaupunginteatterin suurmusikaali ”Myrskyluodon Maija”. Maakuntateatterien ja pääkaupungin pienempien näyttämöiden kautta Huhdanpää löysi tällä vuosikymmenellä väylän Svenska Teaternin ja Kaupunginteatterin megamusikaaleihin, joissa soittaa maan muusikkokerma.

Huhdanpää toteaa, että teatterissa lyömäsoittajalta edellytetään sekä klassisen että rytmimusiikin taitoja, eikä hänellä itselläänkään Sibelius-Akatemiasta valmistuneena olisi ollut teatterien monttuihin asiaa elleivät käsirummut olisi hallussa mallettipuolen tapaan.

 

 

Perkussionistille teatterimonttu tarjoaa pikku plussia orkesterilavaan ja oopperaan verrattuna.

– Musikaaleissa perkussionisti on harvoin yleisön näkyvissä. Silloin voi valmistautua omaan osuuteensa panemalla pulssinsa fyysisesti käyntiin etukäteen: ottaa tempon metronomista ja soittaa kuviota jo ilmaan, niin se käynnistyy täysillä heti kun hetki koittaa.

 

Neljän nuotin loukussa

Huhdanpää niputtaa klassisesta rockiin ja etnosta jazziin muuntuvan toimenkuvansa soiton kannalta kahteen pääjakoon. On klassisempi lähestymistapa, jossa mennään kapellimestarin kaavoja seuraten ja nuottikuva edellä. Tätä se on luonnollisesti sinfoniaorkesterissa, oopperassa ja paikoin viihdeorkesterissakin. Toisena vaihtoehtona on musikaaleissa ja viihteessä yleinen rytmikkäämpi musiikki, jossa settirumpalista tulee ikään kuin liideri, ja perkussionistillekin jää enemmän tulkinnanvaraa.

– Aina jos kappaleessa on settikomppi niin kapun rooli muuttuu. Myös lyömäsoittajan lappu saattaa olla melko vapaa, stemmassa voi lukea ”congakomppi”. Sitten pitää jostain kaivaa tarkoitetaanko rumbaa vai bossaa. Ja senkin voi sitten soittaa pikkuisen eri lailla kuin se toinen kaveri, joka soitti edellisenä iltana.

 

 

Näillä vuorottelukeikoilla – jollaisia varsinkin teatterikeikat valtaosin ovat – Huhdanpää pitää siitä, että pääsee itse rakentamaan kioskia. Kun kaksi, kolmekin soittajaa hoitaa samaa pulttia vuoroiltoina, pitää varmistua että jokainen pystyy soittamaan, että kädet ja kapulat mahtuvat, että ylettyy kaikkeen ja näkee nuotit hyvin. Soittajan ympäri ulottuvassa perkussiokioskissa nuottitelineitä on joskus neljäkin.

– Siinä alkaa olla aika paljon liikkuvia osia. Proggiksien alkuvaiheissa tulee helposti tilanteita, että kääntyy vastakkaiselle puolelle kioskia, yrittää alkaa soittaa ja huomaa että nuottitelineessä onkin väärä sivu!

 

Työn sankarina

Oopperassa ja sinfoniaorkestereissa on lyömäsoittajia koko joukko: erikseen patarumpali, virvelinsoittaja, symbaalien soittaja ja niin edelleen. Kun stemmat on jaettu monelle jokainen voi keskittyä soittimensa finesseihin.

Sitä vastoin teatterissa käytännöksi on muodostunut kirjoittaa jokaiselle soittajalle niin paljon materiaalia kuin mahdollista, jotta noin kymmenmiehiset bändit saadaan puristettua rajalliseen budjettiin ja tilaan. Orkestroinneissa ja sovituksissa pyritään siihen, että montussa kuulostaisi olevan väkeä monin verroin. Ja vaikka kaikilla musikaalisoittajilla on tämä periaatteen johdosta paljon soitettavaa, soittimien määrällä mitaten lyömäsoittaja on joukossaan suurin työn sankari.

A-osassa perkussionisti saattaa soittaa tamburiinia yhdellä ja shakeria toisella kädellä, B-osassa hän hyppää patarumpuihin ja C-osassa vibrafoniin ja putkikelloihin. Huhdanpäällä on usein akustisen arsenaalin tukena  Roland SPD, MalletKAT ja ehkä pari muutakin ”keittolevyä”. Joskus tietty kuulijalle välittyvä instrumentti voi tulla akustisesta ja samplesoittimesta vuoron perään.

– Kun tarvitaan klassinen patarumpujuttu, esimerkiksi nostatus tai tremolo se soitetaan oikeilla rummuilla. Sitten voi olla nopeita kulkuja, joissa on sävellajin vaihdos, eikä oikeita patarumpuja ehdi siinä välissä virittää, Huhdanpää perustelee.

Ulkomailta tulevaan nuottiin voikin olla jo valmiiksi kirjoitettu ”to KAT” niihin kohtiin, kun patarumpustemma kannattaa siirtää triggeripadille. Muun soiton seassa ja yksittäisissä iskuissa padilta trigattu samplesoundi menee täydestä.

Ja sitä se monttusoitto lyömäsoittajalle paljolti on – kompromissien taidetta. Esimerkiksi kapulaa tai mallettia ei voi aina valita niin, että se olisi jollekin soittimelle täydellinen, vaan valinta määräytyy sen perusteella, mikä oli kädessä hetkeä ennen ja minkä täytyy olla kädessä hetken päästä.

Ja kun kädet ovat kirjaimellisesti täynnä koko ajan, tärkeisiin apuvälineisiin kuuluu esimerkiksi ”Miller Machine”, jolla saa liipaistua triangelin soimaan ilman, että ottaa tikun käteen.

 

Tulee kuin levyltä

Maan parhaiten varustelluissa teattereissa keikat soitetaan näinä päivinä usein luurit päässä ja jokaisella soittajalla on oma kuuntelumikseri, josta voi säätää balanssin.

– Itselläni laulut, jouset ja puhaltimet ovat hiljaisella, ja rytmiryhmä – rummut, basso ja kitara – kovalla. Se on ikään kuin studiohommaa, lähellä levytystilannetta ja siinä mielessä erilaista kuin vaikka Kansallisoopperan montussa.

Lisäksi teatteriesityksissä ei tietyistä syistä joka produktiossa välttämättä soiteta lainkaan montussa, vaan joskus aivan eri tilassa, esimerkiksi HKT:n Tarzan-musikaalissa bändi työskenteli lavastevarastoon rakennetuissa äänieristetyissä kopeissa.

– Silloin soitetaan ihan ummikkona luurikuuntelussa, ja näköyhteyskin suuntaan ja toiseen voi olla videomonitorien varassa.

Tästä on etuja jos haittojakin. Pelkästä PA:sta tuleva soundi ilman akustisia vuotoja alkaa olla niin hifi, että se voi olla epäuskottava. Kirjoittajakin muistaa mainitun kaltaisissa tilanteissa esityksen jälkeen katsomopenkiltä noustessaan kuulleensa kanssakatsojien asiantuntevan oloista mutinaa tyyliin: ”kyllä oli hyvää musaa, harmi vaan kun tuli nauhalta”. Vaikka joka nuotti soitettiin oikeasti livenä.

Huhdanpää tunnistaa tilanteen.

– Tuollaisessa asetelmassa katsomoon ei enää välity, miten hiki päässä siellä kolataan – ja rummunsoitto varsinkin kun on tosi fyysistä hommaa. Sikäli perinteisessä teatterimontussa soittaminen on kaikin puolin hauskempaa: yleisö voi nähdä ja aistia bändiä paremmin, ja soittajat tuntevat yleisön läsnäolon.

 

 

 

Haikan perässä

Tuomo Huhdanpää kertoilee, että Kaupunginteatterin väistötiloissa Linnanmäen Peacock-teatterissa soitettiin usein näyttämön takana niin, että rumpali ja perkussionisti olivat omilla hyllyillään eri kerroksissa, eikä joka keikalla välttämättä tiennyt esityksen alkaessa, kuka istui setin taakse kerrosta alempana.

– Kyllä sen sitten tajusi, kun biisi lähti käyntiin tai viimeistään kun mentiin fillillä ensimmäiseen kertosäkeeseen: ”Aha, Anssi!” tai ”Okei, Kuoppis!”.

Huhdanpää kertoo, että vaikka eri rumpalien soittotyylien ja taimauksien erot voivat olla kuulijalle minimaalisia, rumpalin rinnalla 16-osia tamburiinilla soittavalle perkussionistille muutos voi olla merkittävä.

– Lyömäsoittajana on vain kuunneltava missä se haitsu tänään menee ja lukittava itsensä rumpalin taimiin, Huhdanpää tiivistää, ja myöntää vastavuoroisesti nauttivansa niistä tähtihetkistä, kun pääsee itse setin taakse näyttämään biitin paikan muille.

Mieleen muistuu pari peräkkäistä keikkaa Senaatintorilta.

– Kun joskus saa soittaa settiä isolla lavalla, se on yhtä juhlaa. Siinä ei silloin kuunnella kapua tai muita, rumpalin on otettava se rooli, että ”näin tämä menee, soittakaa tähän”.

Ero lyömäsoittajan rooliin valkenee sitäkin selvemmin, jos lava pysyy mutta tontti vaihtuu.

– Olin Senaatintorin lavalla seuraavanakin iltana soittamassa, mutta perkkoja rumpalin vieressä, siinä parin metrin päässä. Kyllä siinä aika toisella tatsilla soittaa. Jos kuvittelee, että voi lähteä rumpalin kanssa kisaamaan niin toiseksi siinä jää!
 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

22.09.2019
|
Teksti ja kuvat: Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy