Valtteri Laurell Pöyhönen – sävellys, sovitus, kitara ja piano, olkaa hyvät!

Dalindèon teema-albumi ”Kallio” keikkui  listoilla ja soi kaiken kansan radiossakin 2013. Poikkeuksellisen materiaalin säveltänyt Valtteri Pöyhönen on onnistunut viime aikoina saavuttamaan kuulijoita sekä Dalindèon että Ricky-Tick Big Bandin kautta. Tämä haastattelu luotaa tunnelmia Huvilateltan keikan aikoihin kesällä 2013.

Dalindèo on edellisillä levyillään osoittanut pystyvänsä tekemään helposti lähestyttävää ja laadukasta jazzia tanssittavalla otteella, mutta uusimmallaan se on onnistunut erityisen mainiosti. Jazz-instrumentaation, verevien soolojen, svengaa-vien komppien sekä 1950–60-lukulaisen Suomi-iskelmän melodis-harmonisten sävyjen symbioosi toimii, ja kokonaisuuden kruunaa Pöyhösen surf /rautalanka-henkinen kitarointi. Levyllä Dalindèoa vahvistavat muiden muassa Suomi-swing-ikoni Antti Sarpila sekä sahan soittaja Mimosa Pale.

Koska levyn sävellykset ovat musiikillisia tarinoita Helsingin Kallion kaupunginosasta, on enemmän kuin sopivaa, että tapaan Pöyhösen juuri siellä. Kun löydämme Hämeentiellä sijaitsevasta hipsteri-ravintolasta sopivan rauhallisen nurkkauksen, aloitamme keskustelun levyn tiimoilta.

”Kallion” sävellykset, sovitukset ja tuotanto ovat Valtteri Laurell Pöyhösen työtä, mutta varsinainen taltiointi tehtiin Janne Haaviston johdolla Sam Huberin E-studiolla (entinen Soundtrack), jonka iso äänityssali sopi perusraidat livenä soittavalle kokoonpanolle hyvin.
– Janne Haavisto äänitti ja miksasi, ja levyllä on itse asiassa hämmästyttävän vähän mitään päällesoittoja. Joitain ylimääräisiä kitararaitoja sekä urkuraidat ja sahan äänitin sitten erikseen kotona meidän landella, Pöyhönen kertoo.

Albumilla kuullaan paljon kitaransoittoa, ja voisikin sanoa, että Pöyhösen mehevä kitarasoundi on yksi punainen lanka levyn tuotannossa. Kitara sai myös Janne Haavistolta erityishuomiota äänitystilanteessa.
– E-Studio on muodoltaan pitkä tila, ja eri soittimet vuotivat aika paljon kaikkialle. Janne laittoi oikein erikseen kitaraa varten lisä-PA:n huoneen toiseen päähän, josta se vuotaa vielä enemmän sinne ja tänne. Tilan tuntu on siis levyllä aika iso, Valtteri summaa.

Otitko Kallio-levyä valmistellessasi tietoisen asenteen, että nyt tehdään levy nimenomaan tällaisella kitarasoundilla?
– Enemmän tämä on Dalindéon luontaista kehitystä. Parilla ensimmäisellä levyllähän esimerkiksi Pope Puolitaival soitti aika paljon huilua. Kakkoslevyllä on kyllä selvästi joitain kappaleita, jotka antavat viitteitä Kallio-levyn tyyliin. Sillä soitin paljon Wurlitzerilla, nyt taas käytin enemmän kitaraa, Valtteri kertoo.

Toisaalta hän myöntää, että esimerkiksi surf-kitaristi Dick Dale oli kuuntelussa.
– Minulla on Berliinissä yksi tosi hyvä DJ-frendi, joka soittaa pelkkiä 7-tuumaisia singlejä ja on alan spesialisti. Eli kyllä ihan tietoisestikin hain tuollaista soundia yhdistettynä vanhaan iskelmä-fiilikseen.

Dalindèon levyillä ei ole tainnut muutenkaan olla ihan perinteistä jazz-kitarasoundia oikeastaan koskaan?
– Ei minulla ole sellaista kitaraakaan, enkä oikeastaan hirveästi edes välitä sellaisesta. Toki jonkun Teemu Viinikaisen tasolla se on tietenkin tosi mieletöntä. Minun mielestäni kitaramusiikkiin kuuluu aina tietynlainen rouheus sisäänrakennettuna. (Perinteisen jazz-kitaran) soitto menee helposti aika tekniseksi, ja toisaalta ne samat asiat vaikka fonilla soitettuna tuntuvat paljon syvemmällä, Valtteri kokee.

Kuinka paljon soitat kitaraa Ricky-Tick Big Bandin keikoilla?
– Aika lailla puolet kappaleista kitaralla ja puolet Wurlitzerilla. Sointusoittimille ei ole big bandissa ihan kauheasti käyttöä, koska soinnut kuulostavat yleensä mielenkiintoisemmilta, kun ne kuulee vaikkapa viiden fonistin soittamana. Vaikka siinä kuinka Wurlitzerilla tämmäisi, niin ei se ihan samalta kuulosta. Toki tuplailen bassolinjoja ja sen semmoista. Kokonaisia big band -kappaleita voi tehdä ilman minkäänlaisia sointusoittimia, jos sovittaa niin, että harmonia ja tekstuuri elää puhaltimissa.

 

 

Musiikki edellä

Valtteri Laurell Pöyhönen on opiskellut säveltämistä Helsingin ohella myös Pariisissa ja Rotterdamissa. Pöyhösen alkuperäinen pääinstrumentti on kitara, mutta piano on yhtä lailla mukana sekä Dalindèon että Ricky-Tick Big Bandin kanssa. Hän korostaa kuunntelevansa musiikkia nimeonomaan ”musa edellä”.
– Charlie Christian ja Django Reinhardt ovat ensimmäisiä jazzkitaristeja, joita kuulin. Samoin Raoul Björkenheim teki suuren vaikutuksen soittajana ja taiteilijana, kun olin hänen tunneillaan parikymppisenä. Hänen kauttaa tulivat sitten Robert Johnsonit sun muut kingit tyypit. Tietysti myös Scofieldit ja Methenyt on tullut aikoinaan kuunneltua, ja John McLaughlin luonnollisesti. Lähiaikoina taas Dick Dale. Yleensä kuitenkin nimenomaan musa on ollut diggaamisen kohteena, ei niinkään kitaristit.

Sävellätkö etupäässä pianolla vai jopa ilman instrumenttia?
– Pianolla pääasiassa, mutta tietenkin päässä tulee kehiteltyä konsepteja ja jotain melodia-aiheita. Olen tehnyt nykyään paljon big band -musiikkia, ja sitä sävellän kyllä ihan pianolla, koska harmoniat ovat aika isoja.

– Aika usein pianolla tulee käytettyä alennettuja sävellajeja kuten Db tai Ab, mitkä ovat esimerkiksi puhaltajille hyviä, mutta eivät niinkään kitaralle. Sen sijaan ”Kallio”-levyn kaltaisissa kappaleissa pystyy kitarallakin säveltämään. Nyt ajattelin vaan, että tehdäänpä biisi E-mollissa, kitara edellä. Sitä kautta kitaran presenssi myös levyllä kasvoi.

Pöyhönen kokee säveltämisen Dalindèolle ja Ricky-Tick Big Bandille työprosessin suhteen paljolti samanlaisena, sillä molemmat bändit treenaavat valmiita sovituksia lapuista. Itse hän rakentaa kotona kokonaisuuksia päässään, tekee Sibeliuksella nuotit ja menee sessioon.

– Minusta on tullut säveltäjä sen vuoksi, että nykyään sellainen teini-iän kaltainen treenikämppähengailu ei vaan ole yksinkertaisesti mahdollista. Sekä Dalindéon että varsinkin Ricky-Tick Big Bandin kanssa olen toiminut niin, että vien treeneihin ihan nuotit, eli henkilökohtainen valmistautuminen on todella pitkälle vietyä ennen kuin on ensimmäisetkään bändiharjoitukset. Tosin ehkä Dalindèon kanssa sitten treeneissä saatetaan jotain muuttaa. Mutta mitä paremmin olen itse valmistellut jutut, sitä parempi lopputulos, koska ei yksinkertaisesti ole yhteistä aikaa.

– Big Bandin kanssa ”Burnaa”-levyä treenatessa saatettiin räppäreille (Paleface, Tommy Lindgren, Redrama) toki demottaa jokin versio, joka sitten muuttui vielä hieman; samoin saatettiin jutella jostain tematiikasta eli millainen biisi tehdään. Mutta aika lailla nekin ovat olleet valmiita kappaleita, joihin on vedetty räpit tiettyihin kohtiin.

Pöyhösen mukaan tilannetta on helpottanut se, että molemmissa bändeissä on rumpalina Jaska Lukkarinen, jonka kanssa yhteistyö on saumatonta ja nopeaa.
– Rumpalin rooli on bändeissä kaikkein kriittisin, ja me olemme Jaskan kanssa oppineet työskentelemään yhdessä. Esimerkiksi big band -levyn insturmentaalit äänitettiin Finnvoxilla kahdessa päivässä, toisena päivänä viisi kappaletta, toisena kuusi. Juuri sen tehokkaammaksi on vaikeaa päästä. Ne ovat kalliita päiviä, kun liksa juoksee 20 ihmiselle ja pitäisi saada tulosta aikaiseksi.

 

 

Halu tavoittaa ihmisiä

Pöyhösen sävellystyyliä kuvattaessa nostetaan usein esille varhaisemman jazzin isoja bändejä hyödyntäneet tyylinluojat. Kun kyselen mahdollisista vaikuttajista big band -säveltäjien tai -sovittajien saralla, niin yksi sellainen löytyykin ylitse muiden.
– Minulla on se Ellington-hetki ollut, ja kyllä se hetki jatkuu edelleen. Ellingtonin tuotanto vaan on niin laaja, monipuolinen ja korkeatasoinen. Jo ”Sophisticated Lady” jostain vuodelta 1933 on aivan parasta Ellingtonia, samoin kuin vuoden 1971 ”Afro Eurasian Eclipse”, jota hehkutin ”Burnaa”-levyn ääni-tysten aikaan. Yritän kuunnella mahdollisimman paljon erilaista big band -musiikkia, mutta kyllä Ellington on ykkönen.

Ja onhan Ellingtonin musiikki paitsi laadukasta, usein myös helposti lähestyttävää. Onko siis Pöyhösellä jonkinlainen missio tehdä ikään kuin tavalliseen kuulijaan vetoavaa jazz-musiikkia?
– No joo, minusta on kiva kertoa musiikin kautta tarinoita ja tavoittaa ihmisiä musiikilla; tehdä musiikkia, jossa rytmi on tärkeässä osassa. Itse pidän kaikenlaisesta jazzista, ja sitä on tehty jo 100 vuoden verran, joten traditio on valtava. Me olemme selvästi Kallio-levyllä tavoittaneet joitain uusia ihmisiä, onhan sitä soitettu esimerkiksi Radio Suomessakin. Se on yksi näkemys jazzista, lähestyttävä ja tarinallinen. Olisihan se hienoa, jos ihmiset sitten tuota kautta saattaisivat lähestyä koko tyyliäkin, sillä traditio on uskomattoman laaja. On se siinä mielessä missio, Valtteri kiteyttää.


Autenttiset soundit ovat ylivertaisia

Kitaroiden suhteen Valtteri Pöyhönen ei ole mikään mieletön hifistelijä ja omistaa vain pari sähkökitaraa. ”Kallio”-levyn kitaratuplaukset hän soitti vanhalla italialaisella, puoliakustisella Crucianellilla, joka on eräänlaista halpis-osastoa. Levyllä pääosassa soiva instrumentti on niin ikään puoliakustinen, 1960-luvulla valmistettu hollantilainen Egmond, joka ei sekään ole mikään high end -soitin.
– Säädätin Egmondin Kari Niemisellä Ricky-Tick Big Bandin ensimmäisen levyn sessioiden aikoihin, vaikka tuo session soitinkin lainaskitalla. Egmondissa on todella paksu kaula, mutta Kari laittoi kitaran hyvään trimmiin. Se on edelleenkin raskas soittaa ja soundi sen mukainen. Kitaralla on elämää takana; Soitin-Huttuselta ostin sen aikoinaan aika halvalla, joten kiitos vaan sille joka sen sinne vei – pelastit minun kitaristin urani, kuuluvat terveiset.

Pöyhönen suosii hiottuja kieliä jazz-kitaristien tapaan, 011-paksuudella.
– Vaikea nähdä, että vaihtaisin takaisin hiomattomiin. Hiotuilla kielillä on niin helppo soittaa melodioita ja intervalleja kitaran alarekisteristä, sillä yläsävelsarja pysyy kurissa. Vetäisin mielelläni paksummillakin, mutta Egmond vaatii aika paljon voimaa ja huolellisuutta, että sen saa soimaan. En juuri venyttele kokosävelaskelia, vaan käytän kampea.

Keikoilla ja myös ”Kallio”-levyllä kuultava laiteketju koostuu Egmond-kitaran ja vuoden 1979 Fender Vibrolux-vahvistimen lisäksi niiden välillä olevista MXR:n Micro Amp -boosterista, Sans Ampin Para Driverista, T-Rex tremolosta (jota Pöyhönen käyttää vain yhdessä kappaleessa, sillä yleensä käytössä on vahvistimen tremolo) sekä Line 6 Delay Modeler-laitteesta..
– Micro Amp on kyllä yllättävän kova, Valtteri nauraa, ja jatkaa: Yritän olla pitämättä sitä koko keikkaa päällä, mutta aika helposti se päälle jää. Pitäisi hankkia toinen, että saisi sillä vielä sen lisäboostin.
– Vaihdoin Vibroluxin pääteputket juuri ennen kesän keikkoja. Se oli kyllä viisas ratkaisu, sillä nyt ei tarvitse liikaa pelätä, vaikka vahvistin on niin kovalla. Muutaman vuoden aikana olen saanut nykyisen kitara-setupin kasaan, joten nykyään on aika juhlavaa mennä paikkaan kuin paikkaan ja vain avata vahvistin.

Wurlitzer-sähköpianonsa hän vahvistaa niin ikään Vibroluxin kautta, sen vapaaksi jäävässä ykköskanavassa.
– Pitäisi vielä modata ykköskanava niin, että saisin sillekin oman kaikusäädön. Wurlitzer on sähköpianojen kuningas, ja kun sen laittaa tuollaiseen vahvistimeen, lisää jousikaikua ja ajaa soundin hieman murolle, se on aika kiitollista. Kuka nyt mistäkin tykkää, mutta minulle tuollaiset autenttiset, hyvälaatuiset, vanhat soundit ovat aika ylivertaisia. Hyvä rootsmeininki riittää, ainakin tällä hetkellä on sellainen olo, Valtteri kiteyttää soundinäkemyksensä.

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2013. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

23.10.2016
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Tommi Posa
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy