Ville Leppäsen happy twang

Kitaristi Ville Leppänen on tehnyt pitkäjänteistä työtä juurimusiikin parissa. Suomessa tämä tuhansien keikkojen mies on yhä suurelle yleisölle tuntematon, vaikka pedal steel -kitaran soitossa Leppäsen taidot tunnustetaan jo maailmallakin.

Kun Amerikka tuli 80-luvun taitteessa rytinällä Dallasin ja rockabilly-boomin muodossa Härmään, oli Suomi vielä tiukasti Neuvostoliiton kainalossa. Myös espoolainen Ville Leppänen (s. 1966) tarttui kitaraan Buddy Hollyn innoittamana. Robert Johnsonin maaniseen bluesin kolahdettua paluuta ei ollut – muusikon bootsit ja tie kutsui. Maailma oli kovin erilainen tuolloin, tietoa bluesmestareiden elämästä ei voinut lueskella Internetistä.

Erityisesti vuonna 1938 kuollut Johnson on yhä yksi bluesmusiikin suurimmista mysteereistä. Leppänen kopsasi lp-levyiltä Johnsonin jokaisen riffin ja keräili kansista tiedonjyväsiä idolinsa varhain päättyneestä elämästä. Johnsonista tuli hänelle yksi kulmakivistä ja se kuuluu yhä lauluvaikutteissa. Leppäsen korkea falsetti ja läpitunkeva soundi on velkaa myös Hank Williamsille, joka on toinen suuri esikuva. Olkatoppausten ja kivipestyjen farkkujen aikakautena menneiden aikojen vaikutteet näkyivät Leppäsessä muutenkin. Bluesmies pukeutui villakangashousuihin ja vanhan tyylin kauluspaitaan.

– Olin kuvista tsekannut miten bluesmiehet 30-luvulla pukeutuivat. Uppouduin todella intohimoisesti siihen maailmaan, nauraa Leppänen ehdottomuudelleen.

Pahimman bluesinnostuksen keskellä Leppäseen iski myös toinen trooppinen purema: havaijilainen steel-kitara vei miehen sydämen.

– Steelsoitto tuli kehiin 90-luvun alussa Bob Brozmanin kautta. Hän antoi uuden näkökulman liukukitaraan, jota olin toki soittanut 80-luvun alusta. Akustinen National-kitaroita hyödyntävä soitto oli aluksi ohjenuoranani, hänen soittonsa kautta sitten löysin vanhat havaijilaiset mestarit kuten Sol Hoopiin, kertoo Leppänen, joka kantoi lähes kaikki blues-, rock- ja pop-levynsä divariin. Hetken aikaa levylautasella pyörivät vain rohisevat havaijilaiset stilikkalevyt – mitä vanhempi, sitä parempi.

Noista ajoista Leppäsen spektri on huomattavasti laajentunut, vaikka nimenomaan countrybluesin taitajana mies tunnetaankin. Blues tarkoittaa monille musiikkia puhtaimmillaan ja raaimmillaan. Toisille se on synonyymi tylsyydelle, kurjuudessa rypemistä.
Leppäsen soitossa kuuluu kuitenkin poikkeuksellisen paljon iloa ja hauskuutta.
On helppo ymmärtää lavalta huokuva positiivisuus, kun tajuaa juttelevansa miehen kanssa, joka saa tehdä kutsumustyötään.

– Näitä asioita tehdessäni koen olevani siellä missä minun on tarkoituskin olla, uskon että tästä kumpuaa kaikki se positiivisuus ja hyvä meininki josta ihmiset usein ilokseni tulevat kiittelemään; tällöin koen onnistuneeni, musiikin elämää suuremman, voimaannuttavan ilosanoman välittäminen on minulle tärkeää, hän pohtii.

 

Stratosta steeliin

Micke Björklöf & Blue Strip -yhtyeen riveissä Leppänen on stratonsa kanssa näkyvästi kitarasankarin tontilla. Jotkut voivat muistaa hänet myös Keystone Copsista, joka kiersi dobrokitara & läskibasso -duonsa kanssa maamme baarit moneen kertaan, ja keikkaili myös Skandinaviassa. Myöhemmin duo kasvoi bändiksi ja on hiljalleen keikkaillut aina näihin päiviin asti.

Tuorein ja Leppäselle läheisin yhtye lienee kuitenkin seitsemänvuotias Southpaw Steel ’n’ Twang. Siinä vasenkätisyydestään lempinimen saanut ”Lefty Willie” voi heittää bluesmiehen viitan pois harteiltaan ja keskittyä lähes kokonaan vain pedal steelin soittoon. Pääasiassa instrumentaalimusiikkiin keskittynyt trio sekoittelee luovasti jazzia, funkia, americanaa ja progeakin.

– Olen aina tehnyt laulettua musaa ja halusin soittaa pedal steeliin keskittyvää instrumentaalimusiikkia. Tykkään laulamisesta, mutta haasteena on kertoa tarina soittamalla. SST on tietyntyyppistä sekametelisoppaa, jossa mennään ilman genrerajoituksia. Steel-kitaran soundi kuitenkin tekee jo sen vaikutelman, että alkaa heinä kasvaa. Minulla tulee olemaan bluessoittajan poltinmerkki otsassa aina. En häpeile sitä, olenhan itselleni sen vääntänyt. On kuitenkin nastaa lisätä siihen soppaan kaikkea muutakin.

Southpaw 
Steel ’n’ Twang 
eli Tero Mikkonen, 
JP Mönkkönen 
ja Ville Leppänen.
 


Ajatus olisi saattanut jäädä idean tasolle, jolleivat juuri oikeat soittajat olisi sattuneet kohdalle. Leppäsen kanssa country-rock-bändi Commotionin riveissä yhtä aikaa soittaneet rumpali Tero Mikkonen ja basisti JP Mönkkönen näkivät yhteisen vision instrumentaalibändistä. Nyt rytmiryhmän pehmeä svengi on olennainen osa trion soundia.

Ehkä siemen kylvettiin jo silloin kun Leppänen vuosien lap steelin soittamisen jälkeen tilasi Jenkeistä ensimmäisen pedal steelinsä, joka inspiroi viemään musiikkia uusille vesille.

– Jo steelkitaran soittoasento tekee siitä täysin uuden soittimen; hankin aikoinani Rickenbacherin 50-luvulla valmistaman kuusikielisen bakeliittisteelkitaran, siitä soittaminen on edennyt 8-kielisten Fender Stringmaster console lap steelien kautta 10-kieliseen pedal steel -malliin.

Edellä mainitut ovat yhä soitossa, vaikka SST:ssä Leppänen käyttää nykyään Framuksen lap steel -kitaraa. Soittoasennon lisäksi stilikka poikkeaa kitarasta muutoinkin.
– Slide- eli liukukitaraa soitettaessa otekädellä voidaan putken liu’uttamisen lisäksi sormittaa sointuja ja melodioita, steelissä kaikki tehdään steelrautaa liu’uttamalla. Toisaalta steelissä voidaan käyttää slantteja eli raudan vinoon asettamista esimerkiksi laajennettujen sointujen aikaansaamiseksi. Toki slantit ovat hyvinkin toimivia myös slidessä.

Pedal steelissä yksittäisten kielten virettä voi laskea tai nostaa pedaalistolla, lap steelissa taas voi venyttää kieltä raudan takaa. Näistä tekniikoista kiinnostuneita riittää nykyisin Leppäsen juttusille SST:n keikoilla, mutta mistä löytyvät miehen omat esikuvat?
– Western swing -tyylin taitajat kuten Bob Willsin yhtyeessä soittaneet Leon McAuliffe ja Herb Remington olivat 8-kielisen sähkösteelin opettelussani tärkeitä hahmoja. Buddy Emmons taas on fiiliksellään ja meiningillään pedal steel -sankarini. Viimeksi mainittuun soittimeen ja dobron soundiin minut kyllä tutustutti Vanha Isäntä -levyjen välityksellä alan mestari Olli Haavisto – ennen kaikkia mainittuja artisteja.

 

Stilikalla Amerikkaan

SST:n ensimmäinen levy, Hale’s Pleasure Highway (2014), sai paljon hyvää palautetta ympäri maailmaa aina Australiaa myöten. Levy päätyi myös St. Louisissa toimivan Steel Radion toimitukseen. Siellä ihmeteltiin suomalaisten pelimannien tulkintaa americanasta eikä aikaakaan, kun levy-yhtiöön putkahti kutsu soittamaan vuosittaiseen steelkitaristien kokoontumiseen St. Louisiin 2015. Jo 44 kertaa järjestetty International Steel Guitar Convention on tärkeä kokoontuminen, jossa parhaat yhdysvaltalaiset stilikkataiturit konsertoivat. Vuoden ainoana ulkomaalaisena artistina SST oli erikoisuus ja tapahtuman mainoksen esipuheessa mainittiin erikseen että: ”This year, we are hosting a band from Finland”.

– Festarin musiikillinen anti oli pääsääntöisesti country-shufflen, kaksitahticountryn ja countryballadien katkeamatonta virtaa, jossa lukuisat toinen toistaan taitavammat solistit sukkuloivat. Settimme aikana hiipi muutaman kerran mieleen, että aika tavalla kuvatusta tyylistä poikkeava musisointimme saattaa kaataa vanhoja raja-aitoja tai sitten tulee turpiin. Loppuaplodit olivat kuitenkin oikein mukavat ja myyntipöydän ääreen tuli reilusti porukkaa kiittelemään mielenkiintoisesta ja tuoreesta musiikista.

Orkesterin musiikki soi myös paikallisilla radiokanavilla ja Internetissä toimivan Steelradio.comin kautta kopla tavoitti peräti puoli miljoonaa aficionadoa ympäri maailman. Levy-yhtiö Bafe’s Factory oli organisoinut tiukkaan aikatauluun myös studiosessiot ja viidessä päivässä St. Louisin kosteassa kuumuudessa purkitettu Stat(u)e of Mind ilmestyi sitten loppuvuodesta 2015.

Kokemus oli koko porukalle unohtumaton ja epäilemättä ympäristön spiritti suodattui äänitteelle asti hyvänä fiiliksenä. Matka huipentui kahteen New Yorkin klubikeikkaan ja Leppänen oli reissuun enemmän kuin tyytyväinen.

– SST on kollektiivinen ryhmä, meillä on sama ajatus mihin ollaan menossa. Luovaa panosta tulee komppiryhmältäkin. Sovitamme biisit yhdessä ja molemmat sävelsivät uudelle levylle yhden biisin.

 

Kitara ja sankari

Yhteistyö Micke Björklöfin kanssa on kestänyt osapuilleen 15 vuotta ja Blue Stripin riveissä Leppäsen harteille on aseteltu myös jonkinsorttista kitarasankarin viittaa. Maanläheiselle miehelle se mantteli sopii huonosti vaikkei hän siitä mitenkään hämilläänkään ole. Jo Keystone Copsin aikana Leppänen hallitsi yleisön hauskuuttamisen kikkailuillaan.

– Ei se mitenkään poikkea siitä mitä olen tehnyt aina. Suhtaudun kuitenkin kitarasankaruuteen tietyllä huvittuneisuudella. Se on hieman koomista kun kitarisankari tulee ja vetää silmät kiinni kohti taivaita niitä soolojaan ja yleisö odottaa sitä henkeä pidätellen. On tietenkin osa genreä, että asiat perustuu sähkökitaralle, on riffit ja soolot. Koen myös, että se on osa tätä hommaa ja se pitää vetää sitten niin hyvin kuin pystyy. Jos musa kuitenkin perustuu lähestulkoon kokonaan pelkästään kitarasankaruudelle niin kyllä se jo vähän tylsistyttää. Olen kuullut niin hirveästi blueslevyjä ja juurimusaa, jossa koko bändi on vain sitä varten, että joku pääsee vinguttamaan. Onhan siinä toisaalta oma juttunsa ja minäkin olen lähtenyt aikoinaan siitä, että olen digannut kitarasoundeista ja -sooloista. Mutta jos se on vain sitä, niin se on tylsää. Olen käynyt muutamalla bluesfestivaalilla, jossa ei ole ollut juuri muuta kuin kitarasankarisooloilua korkealta ja kovaa. Se on kyllästyttävää ja tulee korvista ulos.

Myös Björklöfin kokoonpanon tie on vienyt genren synnyinsijoille, aina Memphisiin asti. Micke & Lefty feat. Chef -yhtye edusti Suomea International Blues Challenge -kilpailussa vuonna 2012, ja 2015 Micke Bjorklof & Blue Strip oli Suomen lähettiläänä European Blues Challenge -kilpailussa Brysselissä.
– Kilpailu taiteessa on ristiriitaista, on se sitten Sibelius- tai blues-kilpailu. Memphisissä oli kuitenkin hyvä yhteishenki, että me ollaan kaikki samasta ”blueslandiasta” kotoisin. Oli nasta jutella samanhenkisten ihmisten kanssa.

Kotimaassa Finnish Blues Awards valitsikin Blue Stripin viime vuoden yhtyeeksi ja Leppäsen biisi, Last Train to Memphis, äänestettiin vuoden blueskappaleeksi. Menestys ei Leppäsen elämässä ole näkynyt rahavirtoina tai julkisuuspaineina, mutta keikkoja bändi on saanut tehdä tasaiseen tahtiin aina Eurooppaa myöten mikä on pitänyt homman elinvoimaisena.

Oma, laadukas biisimateriaali on varmasti ollut yksi syy menestykseen ja siihen, että jopa rapakon takaiset juurimusiikkiradiot ovat napanneet Blue Stripin soittolistoilleen, mikä lienee tietynlainen läpimurto.

– Sekä Blue Stripin että SST:n levyt ovat soineet jenkkiradioissa. Harmi ettei siellä makseta teostoja, vaikka tärkeintä olisikin saada sen verran kiinnostusta, että voisi tehdä Amerikanrundin.

Kansanvälisyyttä on ruokittu muutenkin, ja viimeisimmän pitkäsoittonsa, It Ain’t Bad Yet (2015), Blue Strip levytti Englannissa Grammy-palkitun tuottajan John Porterin ohjauksessa.


Sormiplektrat tavallisen rinnalla

Kiireisimpinä Keystone Cops -vuosinaan Leppänen teki liki kahdensadan keikan vuositahtia. Nyt vauhti on rauhoittunut sadan keikan tienoille. Kun ottaa huomioon, että Leppänen on perheellinen mies ja opettaa kaiken lisäksi päivätöinään kitaransoittoa, ei aikaa voi biisinkirjoittamiselle ja treenaamiselle paljoa olla. Leppänen rallattelee melodioita joka välissä puhelimeen ja kirjoittelee uusia teksti-ideoita varsinkin keikkamatkoilla. Treenaaminenkin on usein musan funtsimista enemmän kuin varsinaista sorminäppäryystreeniä.

– Pyrin selvittämään erilaisia soinnullisia ja melodiallisia asioita ja kelailen näitä. Itse keikallahan sitä ei juuri voi tehdä – soitat vain mitä lähtee! Pyrin kyllä treenaamaan säännöllisesti, vaikka välillä se on kyllä keikkarundien ja muun säädön vuoksi hankalaa.

Tekniikkaansa Leppänen kuvailee epäortodoksiseksi.
– Käytän kyllä sormiplektraa keskisormessa ja nimettömässä mutta tavallista lätyskäplektraa peukalon ja etusormen välissä – yleensähän peukalossa on peukkuplegu. Voi olla että jotkut jutut taittuisivat niin paremmin.

Soittokamoissa Leppänen ei ole lähtenyt varustelukierteeseen vaan on tyytynyt hyvin perusratkaisuihin. BS-keikoilla hänen vahvistimenaan on Fenderin Blues Junior ja Southpaw-sessioissa soi Fenderin Vibrolux.

– Mielellään soitan Fender-tyyppisellä putkistyrkkarilla, jossa on tarpeeksi alakertaa ja headroomia.

 

Efektilauta on nykypuulla vaatimattoman näköinen kyhäelmä. Tähän on käytännön syynsä. Leppänen haluaa levittää pedaalit lavalle niin, että ne mukautuvat helposti pedal steelin ja stratocasterin vaihtoon. Laatikoita ei ole kuin puoli tusinaa.

– BS-keikoilla on yleensä Bossin yleismylly, siinä on ne muutamat perussäädöt joita käytän. Steelkeikoilla on Ibanezin Tube Screamer, Mad Professor -särö ja Morleyn volapedaali koska siinä on myös wah. Bossin kompura, Danelectron delay, Bossin kaiku – siinähän ne.

Vasenkätisenä Leppänen on joutunut tottumaan siihen, että soittimia on vaikeampi saada.
– Jos menee musakauppaan niin niin siellä on kolmesataa kitaraa, joista yksi on vasuri. Tilanne ei ole muuttunut yhtään.
Hämmästyttävää kyllä, Leppänen ei ole kuitenkaan teettänyt kitararakentajalla omin mieltymyksin veistettyä työkalua. Sellainen telecaster tosin kasattiin standardiosista 50-luvun replican mukaisesti. Tällä hetkellä Leppäsen pääasiallinen työhevonen on japanilainen Fender Stratocaster.

 

Umpikuja, kehno kuja

Bluesmiehen leima otsassa on pitänyt monipuolisen soittajan pienen piirin helmenä, vaikka rahkeita populaarimmankin yhtyeen kitaristiksi olisi. Toisaalta Leppänen ei ole vakansseja aktiivisesti hakenutkaan studiosessioita lukuun ottamatta. Hänen kitarointiaan on kuultu esimerkiksi Jussu Pöyhösen ja CMX:n levyillä.

Omat projektit ovat käytännössä silti vieneet ajan. Niissä Leppänen tuntuu löytäneen ilmaisun, jossa sopivissa määrin traditiota ja uuden etsintää.

– Aika suuri osa tekemästäni musiikista on ollut tietyn asian jäljittelyä. Bluesin myötä mulla oli hirveä intohimo olla kuin Robert Johnson. Luin levyn takakannesta, että ’Robert Johnson oli kuin yksinäinen sanomalehden pala, joka viipotti pitkin Memphisin katuja. Se vetosi runollisella paatoksellaan minuun. Päätin, että haluan olla tuollainen. On hyvä, että on sellainen vaihe kun intohimoisesti uppoutuu johonkin asiaan – kunhan se ei kestä liian kauaa aikaa. Muotokielenä yritin omaksua kokonaisvaltaisesti sen tyylin, kun en kuunnellut mitään muuta musaa. Onneksi tuli muutakin. Ei ole hirveän hyvä jämähtää vain yhteen juttuun. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki, että tämä on katsottu, ja se voi luovan tekemisen kannalta olla umpikuja. Laput silmillä meneminen ei johda mihinkään, paitsi siihen että loppuiän tekee pastisseja, jossa kaikki tekeminen on alisteista sille tietylle muodolle. Olen tosi tyytyväinen, että musiikissani kuuluu nykyään muutakin.

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2017Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

11.03.2018
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy