Nayteikkuna

Elina Saksala: Kisu – Onnestain on puolet sinun

Suomirokin ensimmäinen sukupolvi on jo pidempään ollut muisteluiässä. Tänä keväänä oman elämäkertansa on julkaissut vuosikertaa 1951 edustava Kristian ”Kisu" Jernström, joka aloitti uransa Suomen suosituimmaksi kohonneessa Topmost-yhtyeessä jo kuusikymmenluvun puolivälissä, vain 14-vuotiaana.

 

Edeltäjistään poiketen Topmostin soittajilla ei ollut painolastinaan iskelmätaustaa eikä kotimaisia esikuvia, vaan helsinkiläiset koulupojat seurasivat tarkkaan aikansa kansainvälisiä virtauksia ja levittivät niitä maahan ensimmäisten joukossa.

Topmost loi ympärilleen ensimmäisiä musiikkivetoisia teinihysteriailmiöitä Suomessa, bändi oli oman aikakautensa Dingo. Kuten kirjassa kerrotaan, hyvin pian suosikkiyhtyeen keikkamatkat venyivät jo Ruotsiin ja Tanskaankin, jossa meno oli teini-ikäisten soittajatähtien osalta tietysti varsin vauhdikasta.

Ahkerasta keikkailusta, yksittäisistä hiteistä ja tv-esiintymisistäkin huolimatta Topmost pääsi työstämään ensimmäistä – ja samalla viimeistä – albumiaan vasta vuoden 1967 lopulla. Kisu kertoo kirjassaan, että pitkäsoiton vaiheisiin kumuloitui paljon epäonnea, esimerkiksi se että tuottajaksi ilmestyi brittihahmo, jonka valintaperustetta bändin jäsenet ihmettelevät tänäkin päivänä. Lisäksi levy saatiin julkaistua bändin elinkaaren kannalta liian myöhään, vasta vuoden 1968 puolella, ja levy-yhtiöiden omistusjärjestelyjen vuoksi vieläpä ilman minkäänlaista markkinointia.

Vaikka singlet, kuten ”Näen mustaa vain” (Black is Black) ja ”Merisairaat kasvot” (A Whiter Shade of Pale) tunnettiin hyvin ja saivat radiosoittoa, bändinä Topmost oli siirtymässä huipulta loppusuoralle. Ajat ja musiikkimaut olivat muuttumassa, ja bändi hajosi vuoden 1968 syksyllä.

 

Kisu ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, sillä ”Hetki lyö” ja ”Leijat” olivat olivat nousseet isoiksi hiteiksi ja niiden esittäjän, Kirka-nimisen nuoren laulajatähden ura oli kovassa nosteessa. Kisu hyppäsi Kirkan bändiin, johon liittyi myös kaksi tulevaa virtuoosia, serkukset Jukka Tolonen ja Heikki ”Häkä” Virtanen.

Topmostiin verrattuna muutos oli siinäkin mielessä merkittävä, ettei Kisu ollut enää bändin nuorin, vaan kertaheitolla vanhin. Tosin itsekin edelleen vain 17-vuotias, mutta virkavuosiltaan jo konkari – kuudentoista ikäiseen Toloseen ja viidentoista vanhaan Häkään verrattuna.

Kisu kuvailee kirjassa 1960-luvun Kirka-periodia elämänsä iloisimmaksi ajaksi. Tuolloin tuskin saattoi arvata, että kaksikon polut yhtyisivät parikymmentä vuotta myöhemmin, ja Kisu tulisi tuottajana polkaisemaan Kirkalle kaikkien aikojen jättihitin, joka nostaisi aallonpohjaan vaipuneen Kirkan yhdessä yössä takaisin suosion harjalle, mikä puolestaan kuljettaisi artistia keikoille, soittolistoille ja myyntitilastoihin ulkomaita myöten.

Kirkan taustalta Kisu siirtyi rumpaliksi Dannyn suurille kevät- ja kesäkiertueille, jotka olivat 1960-luvun lopulla iso ilmiö. Rumpujen takaa Kisu oli jo laulanut stemmoja ja liidejäkin, joten Danny huomasi potentiaalin ja kannusti ottamaan askeleen lähemmäs yleisöä. Kisu siirtyi eturiviin, ja 1970-luvun ensi päivinä hänelle kasattiin oma bändi, Uniset, jossa soitti myöhemmin aivan eri ympyröissä vaikuttaneita nimiä, kuten Esa Kotilainen, Upi Sorvali ja Sakari Kukko.

 

D-Tuotanto rakensi Kisusta ujosti hymyilevää pehmoartistia, mikä ei miestä itseään kovasti miellyttänyt. Ohjelmistoksi tyrkättiin suomenkielisiä käännösiskelmiä, vaikkei niissä muistelijan mielestä istunut tyyli eikä kieli – Kisulla kun oli suomenruotsalaisena enemmän kokemusta laulamisesta englanniksi.

D-Tuotannossa leivottuun artistiprofiiliin osuva ensimmäinen iso hitti napsahti kohdilleen vasta kolmen vuoden tahkoamisen jälkeen. ”Uneen aika vaipuu” olikin sitten kuukausikaupalla listaykkösenä ja soi radiossa jatkuvasti.

Muistelmista selviää, että Kisun keikkaohjelmistossa oli levytettyjen iskelmähittien tilkkeenä paljon muutakin: diskopoppia ja viihdemusiikkia, rokkia ja balladeja. Keikoilla kuultiin siis paljon laajempaa repertuaaria kuin levyjä kuunnellen olisi arvannut. Sittemmin Kisu sai luvan laajentaa ohjelmistoaan levyilläkin, ja taltioi vinyylille muun muassa suomenkielisen käännöksen Procol Harumin klassikosta ”Conquistador”.

Muistelmissaan Kisu harmittelee, että joutui koko 15-vuotisen solistiuransa ajan oikeastaan lauleskelemaan itselleen ”vierailla taajuuksilla”, ja vain katselemaan kaihoisasti länteen, jossa vallitsi ihan eri meininki Abboineen ja Roxetteineen.

 

Kirja kertoo siitäkin, kuinka Kassu Halosesta ja Kisusta tuli aisapari. Kassun avustuksella Kisu rohkeni lopulta lähteä kokeilemaan omaperäisempää, kansainvälisempää linjaa myös levyillä. Aluevaltaus oli itselle tärkeä, mutta yleisö ei sulattanut Kisun linjanmuutosta.

Kun biisinteko ja sovittaminen – kiipparilla, rumpukoneella ja Teac-neliraiturilla – oli kuitenkin tässä välissä ehtinyt hyvään alkuun, Kisu päätti panna pillit pussiin esiintyvänä taiteilijana ja siirtyi äänitebisneksen puolelle, ensin musiikkikustantamoon ja sitten perustamaan Flamingo-levylafkaa Kassun ja Vexi Salmen kanssa. 

Flamingossa kolmikko ensi töikseen palautti Kirkan rokin pariin ja työsti pari englanninkielistä kasariheviltä kalskahtavaa albumia, joista ensimmäinen myikin roimasti. Flamingon vuosiin osui tukku muitakin jättimenestyksiä, kuten Vesa-Matti Loiri, Kim Lönnholm, Samuli Edelmann, Edu Kettunen ja sokerina pohjalla Kirkan täystyrmäys Syksyn Sävel -kisassa vuonna 1988.

Kisan ratkettua pantiin hihat heilumaan, ja ”Surun pyyhit silmistäni” -voittajabiisin ympärille neljässä viikossa rykäistystä albumista tuli ensimmäinen yli 200 000 myydyn kappaleen rajan ylittänyt suomalainen pitkäsoitto.

 

Kisun terveys oli alkanut reistailla jo 1970-luvun artistivuosina, ja kirjassa hän laskeskeleekin olleensa sairaalassa yli sata kertaa, kolme vuotta elämästään. Kirjan mukaan terveyssyyt eivät kuitenkaan saaneet miestä feidaamaan levyteollisuudesta, vaan vuosituhannen taitteeseen ajoittuneiden musiikkibisneksen monien muutoksien myötä työskentelyn jatkaminen alalla ei enää tuntunut mielekkäältä. Aikansa kutakin.

Kirjan viimeinen osuus keskittyykin nykypäivään, ja Inkooseen, jossa Kisu pyörittää kyläkauppaa sekä kesäfestivaalia ja ehti toimia vuosia poliittisena päättäjänäkin. Kunnallispolitiikan kähmintöjen rohkea repiminen auki kirjan sivuilla on järkkyä kamaa. On hatunnoston arvoista, kun sisäpiiriläinen paljastaa millaisilla korteilla paikallisessa päätöksenteossa pelataan – varsinkin kun voi olettaa, että samankaltainen peli on käynnissä muuallakin kuin siellä ruotsinkielisellä Uudellamaalla.

 

Elämäkerran sivujuonteena kulkee Topmostin paluu. Uudelleen koottu bändi on esiintynyt vuodesta 1989 tähän päivään saakka, ja kirjan julkaisukin ajoittuu Topmostin 55-vuotisjuhlakiertueeseen. (Koko yhtyeen haastatteluihin perustuva artikkeli juhlakiertueelta on julkaistu Riffin printtinumerossa 2/2019)   

Muistelijan omista bändisuosikeista kirjassa nousee esiin Eagles, jota Kisu on diggaillut jo ”Hotel Californiaa” edeltävistä ajoista asti, ja seuraa yhä bändin uraa ja keikkoja jopa New Yorkiin saakka.

Koulupojan tien muusikoksi ja suosikkilaulajasta hittituottajaksi on kansien väliin koonnut sujuvalla otteella ja vankalla näkemyksellä Elina Saksala. Liian monia muusikkomuistelmia vaivaava kotikutoisuus ja keskentekoisuus loistavat poissaolollaan, ja kun taittokin on onnistunut, ”Onnestain on puolet sinun” tarjoilee syventäviä lukuhetkiä, tai haluttaessa ihan vain viihdyttäviä selailutuokioita.

Kirjan sivuilla yhteistyöstään Kisun kanssa kertovat muun muassa Danny, Kassu Halonen, Vexi Salmi ja Chrisse Johansson.

 

Elina Saksala: Kisu – Onnestain on puolet sinun, Reuna kustantamo 2019

Sivumäärä: 245 • ISBN: 9789527221914

29.04.2019
|
Teksti: Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy