Laulajalegendan vauhdikkaat muistelmat kertoo, miten ujosta pojasta kasvoi menestynyt artisti, joka on julkaissut kolmisenkymmentä pitkäsoittoa, joista ainakin puolet kultalevyjä.
Laulajatähti Frederikin hahmo on tarkoituksellisen provokatiivinen, ja kansalainen vetää herkästi yhtäläisyysmerkit artistihahmon ja sen luojan Ilkka Sysimetsän välille. Kirjassa Sysimetsä puhuu usein Frederikistä eli ”Reetusta” luontevasti kolmannessa persoonassa, mikä paljastaa, että kyseessä on enemmän kuin taiteilijanimi – Frederik on jonkinasteinen mielikuvitushahmo omine tapoineen ja tahtoineen.
Käytetään nyt tässä arviossa kuitenkin kautta linjan Frederikin nimeä selkeyden vuoksi – silloinkin vaikka tarkoitetaan kirjan kertojaa, joka on ilmiselvästi Sysimetsä. Hänhän keksi nimen julkiselle minälleen 1970-luvun taitteessa.
”Junttidiskon” kuninkaaksi aateloitu, nyt jo 75-vuotias artisti paljastuu kirjassa niin stadilaiseksi kuin olla voi. Lapsuudenkoti oli ydinkeskustan niissä kortteleissa, joissa nykyään ei olisi varaa asua enää kellään. Toisen maailmansodan kumujen vaimetessa siellä kuitenkin majaili vauraampaa keskiluokkaa, johon Sysimetsän perhekin kuului. Isä oli mainosgraafikko, tennismestari ja kuoromiehiä. Poikakin pantiin pianotunneille. Sittemmin perheidylli särkyi mitä rajuimmalla tavalla, ja kirjassa koskettavasti kuvaillut lapsuuden traumat antavat uskottavan selityksen esimerkiksi sille, miksi pojasta tuli aikuiseksi vartuttuaan maaninen naistenkaataja.
”Reetun” ensimmäinen bändi kokoontui Sysimetsien olohuoneeseen tapailemaan Chuck Berryn ja Jerry Lee Lewisin rock’n’rollia. Hienoja välähdyksiä ajasta kirja tarjoaa kertoessaan, kuinka Reetun ensimmäiset Vox-urut tuotiin Suomeen salakuljetuslastissa, kätkettyinä Ruotsin-keikalta palaavan Topmostin peräkärryyn.
Jim & The Beatmakersin ja Roostersin urkurina keikkaelämää aloitellut Frederik soitteli Animalsia, Yardbirdsia ja Beatlesia, kunnes jatkoi aikakauden artistien taustabändeihin. Noina aikoina tanssilavan esiintymiskorokkeelle lensi kiveä ja kananmunaa, ja puukkokin heilui, jos Hesan rokkareilta ei ruvennut tango taittumaan. Selviytymiskeinoksi valikoitui tuttujen rokkien sovittaminen lennosta tango- ja valssikompille. Kun soittohommat eivät pidemmän päälle tuntuneet mielekkäiltä, urkuri päätti pystysolistien flaksia sivusta seurattuaan alkaa hivuttautua itsekin eturiviin.
Kirjan mielenkiintoisiin sivujuonteisiin lukeutuu muusikon urallaan kamppailleen Frederikin päätoimittajuus perintörahoilla perustetussa nuortenlehti Stumpissa. 1960-luvun loppuvuosina toimineessa julkaisussa arvosteltiin levyjä, esiteltiin nuorisokulttuuria ja tartuttiin ajan hengen mukaisesti yhteiskunnallisiin asioihin.
Kirjassa kuvaillaan maailman muutosta 1970-luvun taitteessa, jolloin raskaan teollisuuden rinnalla kevyt musiikkikin alkoi muuttua tuottavaksi toiminnaksi. ”Frederik” paljastuukin tavallaan tuotekehittelyn tulokseksi, vaikka moista termiä tuolloin tuskin edes tunnettiin. Ensimmäinen single nimittäin julkaistiin ”tangonimellä” Anssi Savioja, ja Rautatientorin kupeeseen syntyneestä stadin kundista muovailtiin lehtijutuissa landepaukkua, joka oli pölähtänyt maalta kaupunkiin, ja oli ihan hukassa.
Saviojan sinkku ei mennyt kaupaksi, ja päähän pälkähti kansainväliseltä kalskahtava nimi Frederick – Dannyn, Fredin ja Irwinin jatkoksi. C-kirjain putosi kyydistä jo toisella sinkulla.
Vastasyntyneen Frederikin artistityyli alkoi muutaman harha-askeleen jälkeen hahmottua. Arasta ja herkästä nuorukaisesta tulikin itsensä vastakohta: kovis ja macho, joka työnsi vessapaperirullaa miehuuden jatkeeksi housunlahkeeseen. Walesilaiselta Tom Jonesilta (taiteilijanimi tuokin) kopioitiin lisää tyyliä ja asennetta: paita auki napaan asti, ja johan alkoi pikkuhousuja lentää lavalle eturivistä ja kauempaakin.
Kaikkien aikojen toiseen Syksyn Sävel -kisaan 1970 Frederik lähti Kari Kuuvan kappaleella ”Jos jotain yrittää”, joka tunnetaan paremmin kertosäkeensä nimellä (Harva meistä on rautaa). Kisaa kappale ei voittanut, mutta nousi jättimäiseksi hitiksi ja siivitti artistin uran lentoon. Käännösiskelmän ja Finnhitsien huippuhetkillä 1970-luvun lopulla saksalainen euroviisu ”Tsingis Khan” toi suomeksi käännettynä Frederikille taas jättihitin ja samalla ensimmäisen kultalevyn. Ja kyllä niitä hittejä sitten siunaantui vino pino sen peräänkin.
”Harva meistä on Frederik” -kirjaa ruotineista lehtijutuista on saanut käsityksen, että tämä se vasta paljastuskirja on, ja keskittyy laulajan värikkääksi väitettyyn yksityiselämään. Oli ihan pakko tarkistaa, missä määrin viihteen kiintotähden muistelmat valottavat maailmaa ammatin näkökulmasta, ja yllätys on iloinen. Elosteluun keskittyvät sivut näyttävät jälleen saaneen uutisoinnissa kohtuuttoman painoarvon, ja referoijilta näyttää menneen täysin ohi itseironinen, machoilusta vapaa kerrontatyyli ja jopa ajoittainen katumuskin.
Frederikin ja Tommi Pietarisen kimpassa kirjoittaman, minä-muotoon laaditun elämäkerran kerronta rullaa hyvin, ja valottaa kohteensa elämän eri vaiheita ja puolia tasapainoisesti. Kirjoitusjälki on huolellista ja huumorilla lämmitetty tyyli toimii.
Kirjassa Frederik pohtii myös menestyksen edellytyksiä, kuten kykyä kaivaa esiin esimerkiksi sanoituksen ja jopa yksittäisten sanojen syvimpiä merkityksiä ja välittää ne kuulijoille. Kaikkeen tähän tarvitaan Frederikin mukaan synnynnäisiä kykyjä, mutta myös opiskelua. Hän itsekin kertoo kirjassaan vuosikausien lauluopinnoistaan – ja olihan se pakkokin treenata, sillä äänitystekniikka oli alkuvuosina aivan lapsenkengissään. Biisejä ei voinut harsia kasaan paloista, kun laulaja veti osuutensa livenä samalla kun bändikin. Kaksiraitastudioiden aikakaudella jopa Finnvoxin neliraituria pidettiin ihmeiden ihmeenä, joka mullisti koko levyntekoprosessin. Finnlevyn artistina Frederik muistaa elävästi myös Takomo-studion perustamisen, ja kertoo ajasta mielenkiintoisia detaljeja.
Useimmille rokkipoliiseille Frederik näyttäytyy puhtaasti iskelmäartistina, mutta kirjan lukeneille selviää, että miehellä on rockmaailmaan monta kytkyä: bändivuosiensa lisäksi Reetu toimi myöhemmin esimerkiksi Cliftersin solistina, ja on levyttänyt suomeksi ainakin kaksi Electric Light Orchestran isoa biisiä: ”Rockarian” ja ”Livin’ Thingin”. Ei ihan helppoja vetää kumpikaan.
Ilkka Sysimetsä & Tommi Pietarinen: Harva meistä on Frederik (Otava, 2020).
