Kitarassa Antero Jakoila

Image

Suomalaisen kitarismin moniottelija Antero Jakoila (73) on intohimoisesti soittamiseen suhtautuva muusikko ja monien musiikintekijöiden luottomies jo yli 50 vuoden ajalta. Hän on yksi Suomi-rockin merkittävistä nimistä, mutta myös yksi suurista tuntemattomista. Jos on koskaan sattunut kuulemaan levyltä tai radiosta esimerkiksi kappaleita Paratiisi, Lumi teki enkelin eteiseen, Ajetaan tandemilla tai Daa-da-daa-da on kuullut Jakoilaa työssään.

Pian kirjan avaamisen jälkeen käy selväksi, kuinka monet Suomi-rockin järkäleet Hectorista Nurmioon ja Baddingista Dave Lindholmiin ovatkaan saaneet hyödyntää Jakoilan osaamista. 

Jakoila itse aloitti soittoharrastuksensa aikana, jolloin nuorisomusiikki oli Suomessa vielä tuntematon ilmiö. Kun Säkkijärven polkat oli soitettu ja haitari vaihtui kitaraan, Jakoilan lajiksi ei kuitenkaan heti valikoitunut rock, pop eikä muukaan sähköinen musiikinlaji. Rautalankasukupolveen ikänsä puolesta kuuluva kitaristi ei ehtinyt siihenkään nuorisoa ravistelleeseen aaltoon mukaan, sillä Django Reinhardt, nylonkielinen, akustinen folk ja pikkaaminen innostivat enemmän.

Jakoila kuvaileekin 1960-luvun alkupuoliskoa ajaksi, jolloin kitaristin olisi pitänyt kääntää takkiaan ja vääntää tukkaansa eri suuntaan vähän väliä. Rautalanka menikin muotina pian ohi, kun Beatles syrjäytti sen. Ja perässä porhalsivat jo Yardbirds, Eric Clapton ja Jimi Hendrix.

Hendrixiin ja rautalangan jälkimaininkeihin liittyen Jakoilalla on tarjota tarkka päivämäärä, jolloin Stratocasterin maine rock-kitarana palautettiin. Hendrix konsertoi 22. toukokuuta 1967 Kulttuuritalolla, näpeissään siihen asti nössöjen kireäsointisena näkkileipäkitarana pidetty strato – ja asia oli sitä myöten selvä.

Samoihin aikoihin Jakoila alkoi nousta ammattikehiin, edessä olivat ensimmäiset oikeat levysessiot sekä kiinnitys Raittisen veljeksien The Boysiin, jonka riveissä vierähti vuosikausia.

 

1970-luvun taitteessa alkoi sitten Jakoilan ammattiura studiomuusikkona, aluksi Love Recordsin tallissa. Hän kitaroi esimerkiksi Hectorin legendaarisimmilla alkukauden levyillä kuten Nostalgia, Herra Mirandos ja Hectorock I.

Kirjassa Jakoila tunnustaa, ettei studiossa voinut koskaan aavistaa, milloin oltiin purkittamassa jotain merkittävää. Vaikkapa Baddingin hitti Fiilaten ja höyläten oli pitkän päivän viimeinen veto, jota ennen oli purkitettu tukku sekalaista sälää. Loppuun vetäistiin räväkkä rokki ja uupuneet soittajat laahustivat Alppi-studiolta kotiin. Nyt Fenderin vahvistinta, jolla Jakoila on biisin soittanut kumarretaan pyhäinjäännöksenä.

Bändien kanssa kiertämisen ja studiohommien rytmittämän kaksivuorotyön kiihkein vaihe kesti Jakoilan osalta koko 1970-luvun. Kasvava ymmärrys studiotekniikasta johti tuotantohommiin, ja se puolestaan myöhemmin 1990-luvun puolella omien levyjen tekemiseen kotistudiossa. Tuottajan tehtävistä ja vastuista Jakoila esittää kirjassa hyviä kiteytyksiä.

Kirjassa kerrotaan, kuinka ulkoisen kysynnän luontaisesti vähentyessä Jakoila alkoi siirtyä omaehtoisemman musiikintekemisen pariin, ja otti haltuun flamencot, tangot sekä monet muut latinalaisen musiikin tyylit. Hän jatkaa sillä tiellä edelleen, ja onkin julkaissut nimissään reilun puolen tusinaa enemmän tai vähemmän tango/lattarivaikutteista soololevyä.

 

Riihimaan ja Fagerholmin teos Antero Jakoilasta on vankka soittajaelämäkerta, jossa muistelijan muusikkoutta ei yritetä häivyttää – kuten alan elämäkerroissa usein jostain syystä tehdään – vaan sitä päin vastoin nostetaan kaiken aikaa pintaan.

Kirjan ansiokkaissa tietoiskuartikkeleissa Jakoila esittelee muun muassa keskeisimmät Fenderin, Gibsonin ja Gretschin kitaramallit, vertailee niiden soitettavuutta ja ominaisuuksia sekä kertoo ajatuksiaan siitä, miten mikäkin ratkaisu mihinkin vaikuttaa.

Takavuosina hän on myös ehtinyt seurata silmä tarkkana lukemattomien ulkomaisten kitarasankarien Suomen-keikkoja, ja jakaa kirjassa lähietäisyydeltä tekemiään havaintoja soittajien vahvarinuppien asennoista ja erikoisvireistä. 

450-sivuisen kovakantisen, tyylikkäästi kuvitetun kirjan lopusta löytyy vielä luettelot Jakoilan tärkeimmistä kitaroista, vahvistimista ja efekteistä vuosien varrelta, sekä nippu kännykällä luettavia QR-koodeja, joiden kautta pääsee Jakoilan kitarismin eri puolia netissä esittelevien soittonäytteiden pariin.

Kirjoittajakaksikon kokemus ja omistautuminen asialle näkyvät komeassa lopputuloksessa, ja Antero Jakoilan muistelmateos saattaakin hyvin olla eteen tulleista kotimaisista muusikkoelämäkerroista ansiokkain ja onnistunein.

Kirjan rakenteellisissa ratkaisuissa tekijöitä sopii kiittää esimerkiksi siitä, että elämäkerroille tyypillinen kronologia on purettu rajatuiksi musiikillisiksi aihepiireiksi. Tyypillisen freelance-soittajan tavoin Jakoilakin on usein tehnyt aina tuhatta hommaa samaan aikaan, ja tällä konstilla lukija pääsee syventymään yhteen asiaan kerrallaan, kun uran muut säikeet eivät roiku kiviriippana matkassa.

Inside-näkökulmasta kerrottu tarina kitaristi Antero Jakoilan pitkästä, ansiokkaasta urasta tarjoaa  suorastaan hengästyttävän määrän kiinnostavaa luettavaa aikalaisille ja musiikkidiggareille. Ja erityisen arvokasta tällaisen kirjan julkaisu on niille, jotka tekevät itsekin musiikkia ja soittavat – kitaraa tai muuta instrumenttia.

 

Jaakko Riihimaa & John Fagerholm: Antero Jakoila – kitaristi, Reuna kustantamo (2019).