Nayteikkuna

Paco de Lucía – Flamencon mestari

Espanjalainen Paco de Lucía (oik. Francisco Sánchez Gomez) edustaa monelle kitaradiggarille ilmiömäistä tekniikkataituria, jonka virtuositeetti on huipussaan Al di Meolan ja John McLaughlinin kanssa tehdyllä livetaltioinnilla Friday Night in San Francisco (1980). Levy singauttikin Pacon viimeistään tuolloin koko maailman tuntemaksi flamenconkuninkaaksi. Ironista kuitenkin, että tuo projekti oli vain yksi kapea ulottuvuus maestron monumentaalisella uralla. Jos haluaa tietää, mitä kaikkea muuta kaikkien aikojen paras flamencokitaristi on, lue tämä kirja, mutta ennen kaikkea tutustu Paco de Lucían (1947-2014) laajaan tuotantoon. 

 

On monia elämäkertoja, jotka voi nauttia tietämättä paljoakaan itse kohteesta. Tämä kirja ei kuitenkaan täysin aukene ilman Pacon tuotannon tuntemusta. Juan José Tellez on pitkän linjan flamencologi, jonka tekstistä huokuu flamencoon perehtyneisyys. Postuumisti kasatun elämäkerran ongelma on sen lehtiartikkelimaisuus. Teksti jää pahimmillaan puisevaksi sitaattikokoelmaksi vailla lukijaa palvelevaa tarinankerrontaa.

Tämä on pahinta puhuttaessa uran myöhemmistä vaiheista, jolloin Paco laajensi spektriään jazzin saralle. Loputtomassa keikka- ja projektiluetteloinnissa mennään jo aika kauas itse asiasta, siitä mikä oli Pacon urassa ja musiikissa olennaisinta. Toki se oli myös flirttailua jazzin ja fuusion kanssa, mutta elämäntyönsä hän kuitenkin teki nostaessaan flamencon nuhruisista tablaoista konserttisaleihin ympäri maailmaa. Tärkein vaihe siinä oli intensiivinen luomisjakso flamencon suurimman äänen, Camarón de la Islan kanssa.

Neliosaisen opuksen antoisin jakso onkin II-osa, ”Uranus ja Saturnus”, jonka otsikko viittaa tietenkin Pacoon ja Camaróniin – liittoon, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa koko musiikkihistoriasta. Nuo kaksi neroa yhdessä mullistivat flamencon perinpohjaisesti. He tekivät siitä salonkikelpoisen ja loivat sille muodon, joka puhutteli ja puhuttelee edelleen ihmisiä ympäri maailmaa. He nostivat flamencon yhdeksi kiinnostavimmista musiikkisuuntauksista – tätä todistavat Chick Corean ja John McLaughilinin kaltaiset jazz-mestarit, jotka nostavat Paco de Lucían yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista muusikoista aina Charlie Parkerin rinnalle. Camarón kuoli heroiinin ja kokaiinin polton romahduttamana (minkä lisänä meni viisi askia röökiä päivässä) jo vuonna 1992. Nämä vaiheet kerrataan, toisin kuin silottelevassa Camarón-dokumentissa. Tämä kaikki on välttämätöntä ymmärtääkseen laulajan merkityksen Pacolle, joka ei koskaan halunnut solistiseksi kitarasankariksi. Introvertti kitaristi koki nimenomaan olevansa laulun (ja tanssin) säestäjä, niin kuin flamencossa perinteisesti jako on mennyt. 

”En ollut varautunut niin suureen menestykseen ja kävin varsin merkittävän sisäisen kamppailun, kun huomasin yhtäkkiä olevani tunnetumpi kuin Camarón”, hän pohtii kirjassaan.

Nurinkurisesti kuitenkin juuri Paco de Lucía loi maailmalle käsitteen solistisesta flamencokitaristista. No, olihan Sabicas jo ennen Pacoa, mutta vasta Algecirasin suuri poika räjäytti pankin. Helppo se tie ei ollut. Ihmelapsena vain 11-vuotiaana ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa tehnyt Paco nostettiin Sabicasin kilpailijaksi, vaikka molemmat kunnioittivat suuresti toisiaan. Sen jälkeen ”haastajia” on tullut lukuisia, vaikka todellisuudessa kilpailu on musiikillista. Pacon manttelinperijä, tämän hetken legendaarisin flamencokitaristi, Tomatito kiteyttää kirjassa asian hyvin: ”Taide ei ole kilpailua. Jokainen, joka on yrittänyt kilpailla Pacon kanssa, on törmännyt ylitsepääsemättömään muuriin ja saanut jännetuppitulehduksen niin käteensä kuin päähänsäkin. Hän on supermies, supertähti ja superluokan nero. Päätin jo nuoren, etten lähde kilpailemaan hänen kanssaan. Täytyy tehdä jotain omaa”, sanoo Tomatito, elävistä flamencokitaristeista ehkä merkittävin. 

Kirjassa on paljon edellisen kaltaisia kiinnostavia sitaatteja ja kuvailuja Pacosta, aivan kuten Pacon omia ajatuksia uransa käänteistä ja siitä ristiriitaisesta taakasta, mitä hän koki kantaessaan koko uransa ajan flamencon suunnannäyttäjän viittaa. Hän puhuu siitä kirouksena ja kuinka hän toivoi jopa onnettomuutta, joka ”vapauttaisi” soittamisesta. Näissä haastattelupätkissä kirja on kiinnostavimmillaan. 

Kokonaisuus on kuitenkin valitettavan sirpaleinen. Yksi ongelma kerronnassa on kulttuurillinen. Teksti kärsii kirjailijan espanjalaistyyppisestä vuodatuksesta, jota suomennos ei pyrikään häivyttämään. Siitä syntyy helposti huvittava vaikutelma, kun tekstin runolliset sanamuodot eivät taitu suomenkieliseen kerrontaan. Kun tekijä puhuu ”Gibsonin ja Fenderin tyttäristä” – tarkoittaen sähkökitaroita – on vaikutelma tahattoman koominen, kertoen vain suomentajan tietämättömyydestä. Kaikkia sanontoja kun ei voi noin vain suoraan kääntää toiseen kieleen. No, paketti on ollut kääntäjille kyllä poikkeuksellisen haastava. Silti kun puhutaan Pacon levytyksestä Potro de Rabia y Miel, ”jossa laulaa Camarón”, paljastuu se, ettei suomentaja tiedä levyn olevan nimenomaan Camarónin jäähyväislevy. Paco oli siinä kitaristina Tomatiton kanssa.

Muutenkin ihmettelen Tellezin ratkaisua sivuuttaa levynteko varsin pikaisesti. Haudan partaalla laulanut Camarón teki uskomatonta jälkeä ja vanhojen riitojen sovittelu levytyksen aikaansaamiseksi oli varmasti Pacolle todella merkityksellinen, lopettihan hän kuukausiksi soittamisen Camarónin kuoleman masentamana. Samalta aikajaksolta Tellez kertoo kuitenkin turhankin yksityiskohtaisesti yhteistöistä jazzsoittajien kanssa. 

Teksti kärsii myös nimiähkystä ja lukuisista typovirheistä. Jälkimmäinen kielii viimeistelemättömyydestä. Nimien jatkuva pudottelu taas johtuu toimittajan vuodattavasta lehtimiestyylistä, jonka vuoksi hänen on pakko luetella joka ikisen session kaikki soittajat, sekä aikakauden muut kollegat. Tämä tekee tekstin sanomattoman kankeaksi, varsinkin jos nuo nimet eivät kerro lukijalleen mitään. Oman lisänsä tekee samoista henkilöistä käytettävät lukuisat lempinimet – hyvin espanjalaista –, joka viimeistään sekoittaa noviisin pään, että kenestä ollaan puhumassa. Camarón on toisinaan Joselito ja Paco on ”portugalittaren poika” – viitaten hänen äitinsä, ja Luzía Gomezin syntyperään.  

Kaikesta rönsyilystään huolimatta kirja punoo flamencokitaran kuninkaan elämän kattavasti ja välillä ihan kiinnostavastikin kansien väliin, jos vain jaksaa kahlaamisen. Kirja kumoaa myös sitkeästi elävän harhatiedon, että Paco olisi mustalainen. Hän toki eli mustalaisten keskuudessa ja viimeistään Camarónin (joka oli mustalaisten pyhimys) -yhteistyön myötä hän sai myös mustalaisten hyväksynnän. 

Siis jos Paco de Lucía kiinnostaa, hommaa keskeiset levyt ja lue tätä kirjaa oppaana näihin levytyksiin. Suosittelen myös hiljattain Yle Teemallakin näytettyä Paco de Lucía -dokumenttia, (La Búsqueda), mikä tarjoaa maestrosta varsin kattavan taiteilijakuvan. 

 

Paco de Lucía – Flamencon mestari, Aviador-kustannus (2019)

Alkuperäisnimi: Paco de Lucía, el hijo de la portuguesa (2015)
Toimittanut: Juan José Tellez
Suomentaneet: Arto Rintala, Jyrki Lappi-Seppälä 

17.09.2019
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy