Nayteikkuna

Samuli Laiho: Topliner – tie kitaristista kirjailijaksi

Samuli Laiho tarttuu romaanissaan aiheeseen, joka on jo vuosia ollut musiikkibisneksessä tapetilla: co-write. Topliner kertoo maailmasta, jossa muusikko valjastetaan osaksi koneistoa. Suurimmalle osalle tekijöistä palkinnoksi tippuu vain murusia, levy-yhtiöiden kääriessä voitot.

Muusikko ja lauluntekijä Samuli Laiho (s. 1969) on varmaan suurimmalle osalle Riffin lukijoista tuttu nimi. Onhan mies osoittanut suvereenia kuusikielisen hallintaan niin Hearthillin kuin Ismo Alanko Säätiön riveissä. Debyyttiromaanissaan Laiho ei kitaransoitosta edes puhu. Pääosassa on jazzpianisti, joka ryhtyy toplineriksi, hitintekijäksi.

Omalla urallaan Laiho on kitaransoiton sijaan panostanut viimeiset 15 vuotta nimenomaan laulunkirjoittamiseen, tarkemmin ottaen pop- ja iskelmämusiikin tekemiseen. Tällä saralla hän onkin ollut kotimaisen menestyksen jälkeen auraamassa latua kansainvälisille markkinoille. Takataskussa on Japanin listaykkönen ja poikabändi Arashi hoilaa Laihon melodioita areenaluokassa. Voidaan siis todellakin väittää, että Laiho on menestynyt kansainvälinen hitintekijä.
Kuitenkin, näistä kokemuksista syntynyt romaani, antaa kuvan varsin säälimättömästä maailmasta, jossa musiikintekijä on vain yksi ratas koneistossa.

Maailman listahitit ovat jo pitkään olleet lähes täysin niin sanottujen co-write-tiimien tekemiä. Kansainvälisillä kirjoitusleireillä biisejä työstävät lukemattomat tulokkaat. Kilpailu on kovaa ja kaikki janoavat hittiä. Topliner kertoo siitä kuivakan kyyniseen sävyyn:

”Lippalakkipäisiä, läppäreillään biittejä ja tuotantoja nikkaroivia nörttejä eli träkkereitä, ja kauniita melodioita sointuharmonioita ja tekstejä väsääviä popprinsessoja ja -prinssejä. Heitä kutsuttiin toplinereiksi. Osa varjeli yhä unelmaansa urasta menestyvänä poptähtenä mutta oli alkanut kirjoittaa myös muille artisteille lauluja lisäansioiden toivossa.” Kuten Laiho määrittelee. Pyhän kolminaisuuden täydentää tekstittäjä.

Tarinan kertojaminä on Matias Heininen, jazzpianistiuransa hassannut topliner, joka yrittää epätoivoisesti saada sitä isoa maailmanhittiä. Painetta luo elämäntilanne tuoreena isänä. Perhe tuntuu olevan vain hidasteena uralle ja laskupino kasvaa uhkaavasti. Uusi elämä kansainvälisissä popympyröissä ei ole aukaissut rahahanoja. Tilannetta huonontaa entisestään päihdesekoilut. Biisinkirjoitusten lomassa kipinää haetaan kokkelista ja iltamyssyillä koetetaan saada unesta kiinni. Addiktioherkälle päähenkilöllemme tämä kaikki aiheuttaa turbulenssia, joka johtaa koko ajan pahempaan syöksykierteeseen.

Tätä kaikkea Laiho kuvailee hyvin uskottavasti. Teksti soljuu mukavasti eteenpäin ja tarina pitää otteessaan. Päähenkilössä on epäilemättä paljon Laihoa itseään ja kirjailijan ääni kuuluu. Kriittistä suhtautumista ryydittää piikikäs huumori. Esimerkiksi kansainvälistä läpimurtoa tekevä suomalainen trendikaksikko, Stökö & Lehtinen, on riemastuttava parivaljakko. Levy-yhtiön mies, Kauko Bergström, on sitä vastoin lipevä opportunisti, joka luo alasta varsin puisevan kuvan. Ihmiset ovat vain pelinappuloita pikavoittoa tavoittelevaa systeemissä. Musiikki tuntuu olevan muovinen tuote, kertakäyttötavaraa, jota suolletaan metritavarana kyltymättömille markkinoille.

Kirjailijan omakohtaiset kokemukset tekevät koko tarinasta hyvin uskottavan. Laiho on yksi maamme menestyneimmistä kansainvälistä uraa luoneista toplinereista, joka Japanissa työskenteli isoimpien nimien taustalla. Laiho on myös nähnyt bisneksen nurjan puolen, kuinka paljon työtä menestys vaatii ja ettei sekään takaa mitään. Koneisto on valtava ja jokainen haluaa kakusta siivunsa, säveltäjä on vain yksi heistä. Kokemukset ovat jättäneet Laiholle – saavutetusta menestyksestä huolimatta – selvästi hivenen happaman jälkimaun.

Omakohtainen on myös tarina maanjäristyksestä. Laiho oli biisinkirjoitusmatkalla Japanissa vuonna 2011 kun maa alkoi järistä. Pelastuminen katastrofialueelta oli pienestä kiinni ja kokemus omasta kuolevaisuudesta kuuluu tekstissä. Kohtaus nostaa kirjan eri tasolle kuin mihin pelkkä musabisnestä pintatasolla kuvaileva kirja pystyisi. 

Kaiken hajoaminen ja itsensä löytäminen onkin kirjan iso teema. Heinisen eheytyminen käy meditaation myötä ja sitä kautta löytyy myös oma ääni. Tähän keskittyy kirjan jälkimmäinen osa. Sävy on tyystin erilainen kuin ensimmäisen osan hektisessä biisintekohybriksessä pyöriessä. Toinen osa käsittelee selvästi maailmaa, jonka Laiho kirjailijana luo, joka ei ole syntynyt omakohtaisista kokemuksista. Siihen maailmaan minun oli vaikeampi heittäytyä kuin ensimmäisen osan biisintekomaailmaan.
En tiedä johtuiko lievä uskottavuusongelma itsestäni vai mielikuvasta, että Heininen on Laihon alter ego, eikä toinen osa vastannutkaan sitä? Vai oliko päähenkilön eheytyminen ja elämän uusi vaihde muuten vain rakennetun oloinen? Oivalluksia jälkimmäinen puoliskokin tarjosi ja voi olla, että toiselle lukijalle juuri toinen osa punoo langat yhteen luoden täyttymyksen. Monessa mielessä Laiho on kuitenkin onnistunut, sillä itselläni heräsi halu tietää, mitä Heiniselle kuuluu tämän jälkeen? Mitkä ovat hänen ratkaisunsa ja mihin tie vie? Se on hyvä merkki ja kertoo romaanin uskottavuudesta.

Joka tapauksessa Laiholla on kyky punoa isompaa tarinaa, eikä kirja sorru pelkästään muusikon omakohtaiseksi kuvailuksi. Lukukokemus jättää jälkeensä ajatuksia ja voisin kuvitella romaanin kiinnostavan monia sellaisiakin, joille musabisnes on tyystin vieras sarka.
Debyyttikirja antaakin paljon lupauksia tulevasta. Seuraavassa romaanissa punnitaan kuinka Laiho lunastaa odotukset kirjailijana, ei vain musiikkimaailmasta kirjoittavana muusikkona. Tämän perusteella uskaltaisin odottaa, että muusikosta kuoriutuu täysiverinen kirjailija.


Samuli Laiho: Topliner (Like 2018, sivumäärä: 250, ISBN: 978-952-01-1613-2)

20.04.2018
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy