Nayteikkuna

Steve Lukather – Toto-yhtyeen kitaristi

Nyt ei kainostella, kun "Luke" puhuu suunsa puhtaaksi. Paikoin mennään jo sillä rajoilla, että onko tämäkin pakko kertoa kaikille, mutta herra on linjansa valinnut – niin noloa tapausta ei ilmeisesti ole elämässä sattunut, etteikö senkin voisi kirjaan kirjoittaa, kun on kerran alettu…


Lukatherin mottona tuntuukin olevan, että hän on sellainen kuin on juuri siksi, että nimenomaan kaikki elämän varrella tapahtuneet asiat ovat hänet sellaiseksi muovanneet. Ja että mistä tahansa selviää huumorilla, kunhan se on tarpeeksi hurttia, ellei jopa kyseenalaisen rajamailla liikkuvaa.

Halki kirjan lapsuudesta nykyhetkeen kulkevatkin kaikki johtoteemat – levottoman veren kuohahtelut, jatkuva keppostelu, aikuisiällä holtittomuutta lähentelevän ankara bailaus kontra jonkin sortin työnarkomania lukatherilaisine itsekureineen, ja ratkaisematon ristiriita yhtyeelleen omistautuneen rock-kitaristin oman minäkuvan ja muiden julkisesti hahmotteleman, liian sliipattua ja sisäsiistiä jälkeä tuottavaksi moititun sessiomuusikon hahmon välillä.

Erittäin hyviä ja kaikkein rakkaimpiin kuuluvia läheisiä ja ystäviä löytyy jokaisessa elämänvaiheessa, mutta yksi on ja pysyy – jo kouluvuosina solmitut läheiset suhteet moniin tunnetuihin muusikoihin ja ennenkaikkea Toton ytimeen – Porcaron veljessarjaan ja David Paichiin.

Toton matkassa kuljetaankin esiasteista alkaen ja kaikkien muodonmuutosten kautta 35-vuotisjuhlakiertueelle. Välillä huikeata menestystä maistellen, pääasiassa pettymyksiä nieleskellen. Diggarit ovat sitoutuneita ja heitä riittää Euroopassa ja Japanissa, kotomaassa vastassa ovat oman levy-yhtiön pomot ja kriitikot, joista viimeksi mainitut tosin ovat vastahankaan ympäri maailman.

Ison jäljen Lukatheriin tuntuukin jättäneeen se, ettei yhtyettä ja sen soittajia ole julkisesti arvostettu rock-bändinä ja -soittajina, vaan etenkin kotimaassaan heidät on leimattu kesyiksi kotikissoiksi ja kuitattu studiomuusikkouteen kummallisesti liitetyllä kaupallisuuden maksimoinnilla.
Sekin kyllä käy esille, että kulloisetkin työnantajat – tuottajat ja artistit – sekä kollegat ovat kuitenkin halunneet juuri heidät soittamaan omille levyilleen, joiden joukossa on populaarimusiikin todellisia helmiä ja myyntimenestyksiä, useimmat niistä samoissa kansissa samaan aikaan.

Lukijalle avataan myös ovet sessioihin, joskin pääpaino on hassuissa sattumuksissa eikä niinkään päätalomaisessa työnkuvauksessa. Mielenkiintoisia asioita käy ilmi: häkellyttävän monet levyillä soivat raidat ovat ensimmäisen tai toisen oton kamaa, Rosannan lopuke lähti spontaanisti Jeff Porcaron yllättävästä fillistä jota muut alkoivat peesata, ja että soittokavereidensa arvostama kiven kova ammattilainenkin saattaa yllättäen jäätyä kuin noviisi päätyessään samaan sessioon tai samalle lavalle oman nuoruusaikaisen idolinsa kanssa.
Tämän "Los Angelesin viimeisien studiomuusikoiden kultakauden" muusikoiden työtahti on ollut uuvuttavan tiukkaa ja yhdistettynä pitkiin kiertuisiin ja alituiseen biletykseen ei olekaan ihme, etteivät parisuhteet ole kestäneet.

Ihan jokaista detaljia ei olisi ehkä ollut tarpeen kertoa, mutta hyvä silti näin. Kirjassa kuuluu Lukatherin oma ääni niin vahvasti, että lukija pysyy tietoisena näkökulmasta – tässä puhuu kirjoittaja itse ja tulkinnat tapahtumista ovat nimenomaan hänen henkilökohtaisia mielikuviaan.
Harvat, mutta mielenkiintoiset sitaatit lähipiiriltä mehustavat kirjaa mukavasti ja kokonaisuus on nopealukuista ja mukaansa tempaavaa.

Punaviiniä, Lutkaherin muistelmat ja rauhallinen päivä nojatuolissa. Taukopalana voi kuunnella vaikka Toto IV:n jossa aikuissoinnut, stemmalaulut ja spontaani jamittelu lomittuvat kenties Toton tuotannon ehyimmäksi kokonaisuudeksi. Levyllä, jonka teossa pantiin todella haisemaan, koska yhtye pelkäsi levytysuransa katkeavan viimeistään siihen…

Suosittelen.

 

Steve Lukather – Toto-yhtyeen kitaristi (ISBN 978-952-312-723-4)
Kääntänyt  Jere Saarainen
Minerva Kustannus, 2018

 
23.12.2018
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy