Kylläpä aika rientää. Ultra Bran perustamisvaiheista alkaa olla neljännesvuosisata ja sen perustaneet ”vihaiset nuoret” nyt iältään neljävitosia. Lienee siis hyvä hetki kertoa Suomen epätodennäköisimmän suosikkiyhtyeen tarina juurta jaksain.
Ville Similän ja Mervi Vuorelan kirjoittama muhkea bändielämäkerta ”Sokeana hetkenä” katsoo Ultra Bran tarinaa sisäpuolelta kokeneiden silmin ja paljastaa, kuinka puolittain läpällä heitetyn kisabiisin lahjakas esittäjäjoukko kasvoi yhdeksi maan mielenkiintoisimmista yhtyeistä.
Meille ulkopuolisille kirja valaisee ansiokkaasti Ultra Bran synnyttäneen elämänpiirin lähtökohtia ja tulee avanneeksi tirkistysikkunan suomalaisen kulttuurieliitin maailmaan, jossa lapselle hankitaan opiskelijaboksi kantakaupungin kalleimmista kortteleista, ja flyygeli on ihan normaali olohuoneen kaluste.
Kirjassa pohjustetaan huolellisesti menestyskokoonpanon syntyyn johtaneita vaiheita taidelukiolaisten musisointi-illoissa, joissa oli jo mukana niin lopullisen bändin riveihin päätyviä laulajia kuin tulevia tekstittäjiäkin. Näistä illoista oli vielä matkaa Ultra Bran muodostumiseen mutta perusta niissä valettiin, sillä monet olennaiset tekijät olivat nyt löytäneet toisensa.
Kerkko Koskinen oli jo tuolloin pätevä pianisti vaikka kirjan mukaan haaveilikin vielä elokuvaohjaajan urasta. Suunnitelmat muuttuivat, kun pikapikaa koottu laulu- ja soitinryhmä voitti Koskisen johdolla vasemmistonuorten uusien poliittisten laulujen kilpailun, ja aikakauden soinnista jyrkästi poikkeavalle bändille alkoi syntyä tilausta keikka- ja levytysrintamalla.
Tähän tilaukseen vastannut Ultra Bran esiaste, Kerkko Koskinen Ensemble, teki ensimmäiset keikkansa keväällä 1995, jolloin bändi oli ylisuuri ja huojuvasti soiva, mutta potentiaalinen. Ultra Bran kuuluisimmasta kokoonpanosta mukana olivat jo soittajista Joel Melasniemi sekä laulajista Arto Talme ja Olli Virtaperko – Koskisen luokkakaverit Kallion ilmaisutaidon lukiosta – ja pian myös Terhi Kokkonen koulun alemmalta vuosikurssilta.
Kirjassa kerrotaan, kuinka muotirintsikoista uuden iskevän nimensä napanneen Ultra Bran ottivat ensin omakseen pääkaupungin opiskelijapiirit, joihin bändin monikerroksinen ironinen ote upposi. Aikaansa seuraava lehdistökin tykkäsi ja alkoi estoitta hehkuttaa bändiä: olivathan Koskisen iskelmää, jazzia ja agitpropia versovat sävellykset ja vanhan ajan euroviisuja mukailevat isolla kädellä tehdyt sovitukset aivan muuta, kuin mitä yksinkertaisen konepopin ja puuduttavan eurodancen kyllästämällä 1990-luvulla oli totuttu kuuntelemaan.
Kokoonpano niittautui lopulliseen tusinan vahvuuteensa toisen albuminsa ”Kroketin" aikoihin, kun Vuokko Hovatta tuli täydentämään lauluryhmää, joka samalla supistui viidestä neljään. Kirjassa kerrotaan, että siitä alkaen oli paitsi perusteltua myös teknisesti mahdollista siirtyä ”yhteen ääneen huutamisesta” laulamaan vaativia neliäänisiä stemmoja. Lopullinen läpimurto oli selvä, kun radioasemat alkoivat luukuttaa taukoamatta ”Kroketin” täysosumia, kuten ”Sinä lähdit pois” ja ”Minä suojelen sinua kaikelta”.
Kirja tempaa varmasti mukaansa jokaisen Ultra Bran aikoihin nuoruuttaan eläneen, mutta onnistuu herättelemään myös soittamista tai musiikin tekemistä harrastavan lukijan mielenkiintoa. Nimittäin, siinä kun bändin eturivi ja sanoittajat tulivat taidelukioista, komppiryhmä ja puhaltajat tulivat Ogelista. Ja kun einoleinoa ja lauriviitaa omaksi ilokseen säveltelevä, klassista ja vanhempaa jazzia kuunteleva Koskinen törmäsi rokkaaviin sähköfuusiomiehiin, tehtiin historiaa. Vahingossa ehkä, mutta tehtiin kumminkin.
Kirjassa kerrotaan sekin, kuinka Koskinen onki oppia tekstiin säveltämisen salaisuuksista agitprop-guru Eero Ojaselta. Ja siksihän ne Ultra Bran laulut toimivat niin hyvin, vaikka niissä on kovin vähän riimiä, vakiomittaa ja toisteisuutta: ne on todellakin sävelletty tekstin ehdoilla.
Ja vaikka Ultra Bran eturivi riuskoine poikineen ja ryhdikkäine tyttöineen vaikutti ulkoisesti kuin pioneerileiriltä reväistyltä, helppoa siinä rivissä ei alkuaikoina ollut seistä. Laulajat voivottelevat kirjassa, kuinka keikoilla koko kööri saattoi olla sikin sokin samassa monitoriryhmässä: mitä siinä kuulee, ketä siinä kuuntelee?
Keikkailun lisäksi kirjassa avataan yhtyeen levyjen tekoprosessia. Loppuvaiheissa bändiläiset yrittivät esimerkiksi haastaa itsensä kirjoittelemalla Finnvoxin seinälle taulullisen dogmia, kuten että 24 raitaa täytyy riittää kaikkien soittimien äänittämiseen tai että kitarasoolo pitää taltioida samaan aikaan muiden soittimien kanssa.
On hatunnoston arvoista, ettei kirjaa ole kasattu sillä ilmeisimmällä kaavalla – Kerkko Koskisen diktaattorihahmon ympärille – vaan tarinaa ja taustoja kertovat tasapuolisesti kaikki yhtyeen jäsenet, entiset ja nykyiset. Heidän lisäkseen äänessä ovat usein myös lähipiiriin kuuluneet vakiosanoittajat, joita oli Anni Sinnemäen lisäksi puolen tusinaa.
Huolella ja tyylillä toimitetun kirjan ainoaksi rikkeeksi jääkin näin ollen se, ettei Ultra Bran kolmattatoista jäsentä, keikkamiksaaja Jukka Nykästä haastatella lainkaan. Olisi ollut kiintoisaa nostaa päivänvaloon edes häivähdys niistä haasteista, joita tämän ”12-päisen hirviön” mölyn kesyttäminen keikoilla on aikojen saatossa eteen tuonut. Sekä kuulla niistä konsteista, joilla noita haasteita selätettiin.
Kerkko Koskisen liiderihahmon rinnalle kirjassa nousee bändin komppiryhmä, ja lukijalle valkenee, että bändin valtapyramidi jakautui kolmeen tasoon: jos huipulla oli Koskinen, heti seuraavana olivat komppitrion kitaristi Melasniemi, rumpali Antti ”Letku” Lehtinen ja basisti Tommi Saarikivi.
Koskinen tunnustaakin kirjassa, että komppiryhmän rooli kasvoi kasvamistaan Ultra Bran matkan edetessä – jopa siinä määrin, että siitä tuli kuin yhtyeen sisällä toimiva pienempi yhtye.
Bändin hierarkian alimmalla tasolla olivat puhaltajat, jotka soittivat sen mitä nuotteihin oli kirjoitettu – sekä paradoksaalisesti myös bändin eturivi eli laulajat. Heilläkään ei ollut sananvaltaa luovaan prosessiin, vaan Ultra Brassa piti laulaa mitä Koskinen oli säveltänyt ja sanoittaja sanoittanut. Kirjaa lukiessa ei jää epäselväksi, että tämä alisteinen asema on häirinnyt joitakin laulajia huomattavasti enemmän kuin toisia.
Ultra Bran matka huipentui kolmannella albumilla ”Kalifornia”. Sen jälkeen bändin tie oli sekä tyylillisesti että suosioltaan kuljettu loppuun, ja viimeiseksi jäänyt neljäs pitkäsoitto ”Vesireittejä” oli jo hieman väkinäinen yritys siirtää vanhahtava, massiivinen orkesterisointi kertaheitolla 2000-luvulle.
Bändi ei kuitenkaan halunnut jäädä odottamaan, että aika ajaisi sen ohi ja keikkapaikat tyhjentyisivät, vaan päätti lopettaa huipulle. Se pystyikin vetämään keikkansa loppuun asti maksimitasolla, jousien ja kuorojen pauhatessa.
Moniäänisen kirjan perusteella Ultra Bra vaikuttaa olleen melkoinen paradoksien summa, joka onnistui kuin ihmeen kaupalla vetoamaan lopulta hyvin laajaan ja kirjavaan kuulijajoukkoon, vaikka alkoikin opiskelijoiden fanituksesta ja näytti sikiävän suoraan punavihreästä kuplasta – jo kauan ennen kuin koko termiä oli edes keksitty.
Kirjan suljettuaan huomaa pohtivansa, missä määrin Ultra Bra oli kuin jokin sisäpiirin vitsi, joka vain lähti vähän käsistä.
Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra – Sokeana hetkenä
WSOY 2018
