D-A-D osoitti kuinka viihdyttävä perinteinen rokkibändi voi parhaimmillaan olla. Voimakertseistä ja melodisista kitarariffeistä tunnettu veteraaninelikko luotti nostalgiaan ja kaikesta päätellen sitä yleisö oli tullut hakemaankin.
Tanskalainen D-A-D on mielenkiintoinen paketti. Yhdistelmä jyräävää katurokkia, melankolisia kitaramelodioita sekä amerikkalaisia pophuudatuksia oli resepti, jolla se sinkaisi Yhdysvaltojen listoille vuonna 1989.
Alkuperäisen nimen, originellin Disneyland After Dark, se joutui vaihtamaan välttääkseen oikeusjutut Disneyland konsernin kanssa. Siitä johtuu kankea lyhennys DAD tai D-A-D.
Liekö nimestä johtuvaa, mutta bändin breikkaaminen ei lupaavasta alusta huolimatta onnistunut jenkkimarkkinoilla.
Yksi syy voi olla sekin, että ehkeivät amerikkalaiset ymmärtäneet bändin imagoa oikein? D-A-D:ta markkinoitiin söpönä tukkahardrockbändinä, vaikka se oli pohjimmiltaan enemmänkin suoraviivainen rockbändi. Kaiken lisäksi siinä oli jotain määrittelemättömän hölmöä eurooppalaista huumoria, joka ei ehkä istunut tähän tukkahevi-imagoon.
Basisti Stig Pedersen on heti ensimmäisessä hittivideossa, Sleeping My Day Away, kreiseilemässä rakettikypäränsä ja kaksikielisen bassonsa kanssa. Biisissä on myös toinen hyvin tunnistettava DAD-elementti: kitaristi Jacob Binzerin cowboy-henkinen twang-kitara. Kun siihen päälle lisätään velipoika Jesper Binzerin raa’an repivä laulutyyli, on paketti läjässä.
Sellainen bändi on yhä vieläkin – onneksi! Ja vaikka sitä jättimenestystä ei tullutkaan, on bändi noussut ainakin Suomessa todella suosituksi. Jos vielä vuonna 2001 orkka heitti klubikeikan piskuisessa Semifinalissa Everything Glows -julkkarirundillaan, on se tasaisesti nostanut profiiliaan säännöllisillä Suomen vierailullaan.
Viime vuonna DAD sai areenakseen Suvilahden ulkolavan ja nyt bändin itseironinen rockshow takasi loppuunmyydyn Kaapelihallin, 2 400 ihmistä. Kovin moni rockbändi ei sellaiseen pysty.
Jo kättelyssä solisti Jesper Binzer sanoi, että aiomme soittaa ”lots of old shit”. Nostalgiahenkinen ilta oli pedattu. Jesper esitteli myös suomen kielen taitojaan, ja viljeli taajaan ”kiitosta” läpi shown. Skandinaavinen veljeys läikähti rinnassa ja eihän noista hyvän tahdon viikinkijätkistä voi olla tykkäämättä. Hurttia asennetta ja osuvaa itseironiaa, tietenkin myös loistavia biisejä.
Keikan aloitti Jihad, jossa huudettiin D-A-D:in tunnettua kertsiä ”No fuel left for the pilgrims!” Pian Jesper aneli, että ”voisimmeko soittaa myös uuden biisin?” The Ghost on melodioiltaan hieno poprock, vaikkei ihan hitiksi ylläkään.
Sitten kitaristi Jacob Binzer vaihtoi mustan Gibson SG:nsä viininpunaiseen Fender Jazzmasteriin ja spiikkasi illan ainoan spiikkinsä. Siinä hän vetosi yhteiseen skandinaaviseen perintöön mieltymyksistä melankolisiin säveliin. Binzer taikoi Jazzmasteristaan Grow or Payn unohtumattoman ja upean kitaraintron.
Vuoden 1991 Riskin’ It All -albumin raita on yksi bändin mestariteoksista ja siinä Binzer osoittaa olevansa kitaristina ilmeikäs ja persoonallinen taituri.
Tämän jälkeen yleisössä raavaatkin miehet kuivailivat kyyneliään.
Onneksi keikka oli myös täynnä huumoria ja reipasta rockmeininkiä. Showpuolesta piti huolen komppiryhmä.
Basisti Pedersen sekä energinen rumpali, vuonna 1999 bändiin liittynyt Laust Sonne. Hän on juuri täydellinen pakkaus bändille, energinen, mutta ilmeikäs kannuttaja.
Mutta varsinainen linssilude ja spottiin hakeutuva riikinkukko oli Stig Pedersen, jonka turoilu ja keikarointi on omassa sarjassaan. Paikoitellen mies varasti shown täysin heiluessaan toinen toistaan erikoisempien kaksikielisten bassojensa kanssa.
Oma suosikkini oli salvadordalimainen basso, jossa lapa viritysnuppineen olikin body ja toisinpäin. Illuusio oli hämmentävä. Oli ohjusbassoa, oliivitikkubasso ja saksalainen lentokonebasso. Tämän tästä Pedersen poseerasi rockjumalana kiiltävissä housuissaan kihara tukka silmillään.
Erittäin viihdyttävää rockpöhköilyä, jossa oli kuitenkin aimo annos tanskalaista itseironiaa! Homma korostui, kun Binzerin veljekset tykittivät kitaroillaan rockia suht ilmeettömästi ja pukeutuminenkin oli farkkuhenkisen simppeli.
Kaikki oli kohdallaan, mutta pelkkää nautintoa keikka ei kuitenkaan ollut. Kaapelihalli on kaikukammio ja haastava tämän tyyppiselle musiikille. Kaiken lisäksi aivan liian suuri äänenvoimakkuus peitti alleen nyanssit, eikä sanoista aina saanut selvää.
Halli on tilana myöskin todella ongelmallinen pitkulainen käytävä, jossa suurin osa ihmisistä ei näe kunnolla lavalle. Olisikin hienoa, jos Helsinkiin nousisi akustiikaltaan ja fasiliteeteiltaan toimiva paikka tämän tason akteille.
Kaapeli on messuhalli, ei konserttiareena.
Onneksi se ei saanut tunnelmaa latistumaan. Bändi piti energiatason jatkuvasti korkealla. Olisin mieluusti kuullut loistavalta Everything Glows -levyltä enemmänkin biisejä, mutta onneksi edes nimibiisi ja Evil Twin soitettiin. (Olisin toivonut myös mainion Simpatico-levyn matskua, mutta yhtään biisiä ei settiin ollut mahtunut).
Varsinainen setti huipentui bändin suurimpaan hittiin Sleeping My Day Away, ja yleisö oli polvillaan.
Jotain jäi puuttumaan? Ilta sai täyttymyksensä kun Binzerin veljekset kaivoivat akustiset kitaransa esiin ja soittivat sen toisen jättihittinsä, Laugh ’n’ a ½. Mahtava hymni ja yhteislaulu, joka sai varmasti kaikkien tunnelman nousemaan viimeistään kattoon.
Illan viimeinen hidas oli 40-vuotisjuhlavuottaan viettävän bändin ”nimikkobiisi”, jossa me kaikki lauloimme ”Coz it's after dark now, And Disneyland is closed”
D-A-D:in tapaisille orkille on aina tilausta. Hienoja kitarariffejä ja köörilauluja, oh yes, please!