Poikkeuksellisen vetiseen ja ankean harmaaseen ”ikuiseen marraskuuhun” valoa perusasioiden ystäville toi kaikkien pub-rokkareiden kantaisä, Wilko Johnson (72).
Dr. Feelgoodin legendaarinen (lue: LEGENDAARINEN) kepittäjä todella, jos kuka, tuntuu pitävän Suomesta, ja heittää täällä nyt peräti neljä keikkaa. Otetaan huomioon, että kotimaassaan Englannissa keikat ovat tiedossa vasta huhtikuun puolella!
Seitsemän vuotta sitten todetun haimasyövän hienosti selättänyt kävelevä ihme on tapansa mukaan erittäin hyvällä tuulella, ja kellon osoittaessa keikan sovittua alkuaikaa, 21.30, kitaravahvistin sanoo itsensä heti irti.
Salskea mustiin pukeutunut sotaratsu ei anna tuollaisen pikkuseikan pilata omaa, saati vastaanottavaisen, miltei täpötäyden klubin tunnelmaa, ja vekotin vaihtuu saman tien samanlaiseen. Johnsonin iloinen alkutervehdys saadaan tietysti pedantisti uudestaan, ja sitten asiaan!
Usein musiikkipiireissä puhutaan perusasioista, kolmesta soinnusta, asenteesta ja bändien kemioista. Wilko Johnson on jo energisyydeltään hänkin ajan saatossa vanhentunut, mutta jos mistä, niin asenteestaan voisi melko moni muukin, kuin musiikkialan ihminen, ottaa oppia. Pelkästään sairaaloissa läpikäymänsä operaatiot saavat ihokarvat jo ajatuksissakin pystyyn.
Mikä kumma mahtaa oikein olla tuon Essexin murteella leppoisasti juttelevan miekkosen salainen ase? Pulinat pois ja menoksi!
Trio on vaativa, ja armoa-antamaton kokoonpanon muoto. Triossa ei peesailla, ja kaikki tekeminen kuuluu välittömästi läpi.
Intiassa syntynyt Norman Watt-Roy (68), on ollut Johnsonin luottomies basson varressa jo vuodesta 1985, ja on ilo seurata tuon menninkäismikon toimintaa. Nelikielinen murisee tanakasti, ja miehen loihtima matalataajuinen kivijalka hakee vertaistaan. Karaktääri ei ole hetkeäkään paikoilllaan, ja antaa leveän hymynsä puhua. On hauskaa todeta myös miesten toistuvat keskinäiset hymyjen vaihdot. Aitoa kemiaa!
Bändin juniori, rumpali Dylan Howe (50), onkin sitten hiukan vaikeampi pala. Muistan parilla edellisellä todistamallani Wilko-keikalla vähän ihmetelleeni kaverin touhuja. En oikein vieläkään, hyvin nukutun yön jälkeen osaa hahmottaa, mikä rumpujen takana perusasioiden kanssa painivan hepun soitossa oikein on.
Parikin kertaa keikan aikana niin näyttävästi ja kuuluvasti päin seiniä – kuulosuojaimet päässään – soittanut kaveri jakaa enemmän kuin varmasti mielipiteet. Timea ei tunnu oikein millään löytyvän, ja kun tosiaan nyt ei soiteta ihan niin vaativia kuvioita, kuin isänsä Steven Yes-yhtyeessä… Erittäin merkillistä!
Kappaleet soljuvat tulemaan peräperää ilman suurempia manöövereitä ja varsinkaan efektejä. Nyt kuullaan aitoa soundia, luomu-rockia parhaasta lähteestä.
Viidentenä kappaleena kuultu Going Back Home laittaa kuudennen vaihteen silmään. Tuttu keekoilu edestakaisin lavaa sekä syvyys- että leveyssuunnassa maittaa sekä Wilkolle että meille.
Kuusikielinen, se punamusta Tele, pääsee totta kai myös konepistoolin rooliin. Johnsonin ilmeikkyys, jo sekin pelkästään, on näkemisen arvoista. Onko lopulta siis mikään ihme, että mies aikanaan valittiin hersyvän herkullisesti Game of Thrones –sarjan pyöveliksi! Tuttu punainen kierrepiuha on Wilkolla mukana myös, kuinkas muuten!
Roxette, pitkän monisyiseksi jamiksi paisuva When I´m Gone, ja Everybody´s Carrying A Gun kuullaan. Wilko ei väsy, eikä kyllä Normankaan. Howe selvästi taistelee omien demoniensa kanssa ja kiristää symbaalijalkansa siipimutterin.
Tunti on tehokkaasti jo tultu ja painettu menemään, kunnes Wilkon esitellessä vaivihkaa yhtyeensä, molemmat heput rytmiryhmässään saavat soolonsa.
Back in the Night ja She Does It Right nautitaan peräkanaa ja encorena saatu pitkä Johnny B Goode päättää “bye-bye” –viittoiluineen tunnin ja vartin pituisen lämminhenkisen keikan.
Konsertteja on ihan joka lähtöön, mutta Wilko Johnson antaa tinkimättä kaikkensa ja luo yleisölleen kokemuksen, sanan varsinaisessa merkityksessä. Suosittelen.
