Mainio, miellyttävän lämmin kesäsää helli Helsinkiä ja kaikkia muitakin kuin juuri kesälaitumille pelmahtaneita koululaisia. Pilvetön taivas saatteli vanhanliiton hard rock –fanaatikot vielä tämän yhden kerran katsomaan, miten se soitanta oikein sitten David Coverdalen retkueelta käy.
7000-päinen juhlakansa saikin sitten kyllä jonottaa. Jatkuva ihmisjono ulottui Nordiksen (nykynuorison lanseeraama nimi) parkkipaikan risteykseen asti, kun jostakin omituisesta syystä katsojat päästettiin sisään halliin vain yksistä ovista. Samasta syystä keikan lämmittelijä, Ruotsin ylpeys Europe, joutui lykkäämään oman settinsä aloitusta ainakin 15 minuutilla. Jotta olisi ollut läsnä myös katsojia!
Oltiin kieltämättä hiukan hämillään. Korona sekoitti kaiken normaalin toiminnan kaikilta elämän osa-alueilta kahdeksi vuodeksi, mutta oikeastiko Whitesnake oli Suomessa nyt siis viimeistä kertaa?
Kello 19.15 paikkeilla Europe käppäili lavalle, ja antoikin nälkäiselle juhlakansalle mukisematta kaikkensa, lyöden hallin ”kiukaan” kuumaksi. Vokalisti Joey Tempestin ja kitaristi John Norumin kvintetti näytti, mistä on kysymys, kun nauttii itsekin täysin rinnoin siitä, mitä tekee.
Jo setin alussa kuultiin Rock The Night, eikä myös poseerauksen hallitseva Tempest antanut yleisönsä hetkeksikään herpaantua. Rock-sälliksi verrattain herrasmiesmäisen olemuksen omaava heppu sai välittömän vilpittömällä asenteellaan takarivien taavitkin kohottamaan kätensä ja huutamaan viimeistään setin loppupuolella Cherokeen tahdissa. Ai että tuliko se? Kyllä. The Final Countdown tuli, sitä saatiin, mitä oli tilattu. Yhtyeen isoimman hitin kosketinintro on tuikituttu myös niille, jotka eivät bändiä edes tunne. Maailmanmenestykseen yhtyeen 1986 singauttanut ralli takaa tekijöilleen särvintä leivän päälle mukavasti.
Kaikille hymisijöille ja epäilijöille voi muuten yksinkertaisesti vain todeta, että Europe se vain paranee ajan myötä. Bändin tyyli on nykyään enemmän bluesiin kallellaan, eikä esikuvia tarvitse todellakaan kaukaa hakea. Menipä Tempest tuossa vielä muitta mutkitta tunnustamaan myös selvän velkansa, mitä noihin mikkiständinsä käsittelymaneereihin tulee. Hyvin arvattu!
Yhtyeen täydentävät basisti John Levén, rumpali Ian Haugland sekä kosketinsoittaja Mic Michaeli. Jos on muuten lukijalla tilaisuus katsastaa bändi, suosittelen. Totuus on tarua ihmeellisempää. Oikein viihdyttävä show, tusen tack!
•••
Whitesnake saatiin lavalle nopean roudauksen jälkeen, ja (meille) kuvaajille maskit. Pelkistetty lavarakennelma ja bändin iso logo taustakankaalla: Intron jälkeen aloitettiin kappaleella Bad Boys, jonka kohdalla olen kieltämättä aina ihmetellyt, miksi se yleensä on mukana. Mennee kai miksauksen piikkiin: karstat pois koneesta ja toimittajan pulinat.
Aina yhtä hyväntuulinen David Coverdale (70), johdatti nyt jo seitsenmiehiseksi (itsensä mukaan lukien) kasvaneen yhtyeensä lavalle halliin, joka on hänelle jo hyvinkin tuttu monista aiemmista Helsingin keikoista. Samaan hengenvetoon pitääkin vain ihmetellä, ettei Whitesnake pitkällä urallaan koskaan ole esiintynyt nyt sittemmin jo nimettömällä, vähän isommalla paikkakunnan areenalla!
Farkkuihin ja pitkähihaiseen paitaan sonnustautunut kaikenkokenut rock-kukko Coverdale toimi vähintään yhtä paljon kapellimestarina kuin vokalistina. Tuttua, mutta todetaan se nyt vielä tässä. Ääni miehellä ei ole entisensä, mutta sangen tyydyttävästi rallit ilmoille kyllä saatiin.
Mitä riffeihin tulee, Love Ain´t No Stranger on valkokäärmettä parhaimmillaan. Kuultiin neljäntenä, ja on levyltä Slide It In (1984), jolla myös viimeistä kertaa soitti edesmennyt Jon Lord.
Yhtye, joka on laskentatavasta riippuen toiminut tauot mukaan lukien jo miltei 45 vuotta, on instituutio. Vaatekaupan apulaisesta Deep Purplen kautta maailmanmaineeseen ponnistanut Coverdale tunnustaa nöyrästi saaneensa paitsi mahdollisuutensa, myös uransa em. emobändin avulla, ja nähtiin samalla pelipaikalla 2015, nimenomaan Purplelle omistetun kiertueen (ja levyn) myötä. (Halukkaat löytävät raportin tuosta Riffin sivujen tarjonnasta myös.)
Ikuisuuskysymys siitä, miten ihmeessä konkariartisti laatii kappalelistansa, settinsä, molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla, on tässäkin tapauksessa perin kinkkinen. Yleisö kun eittämättä haluaa kuulla ne vakiopalat, oli niin tai näin. Ainoa uudemmaksi luonnehdittava valinta olikin nyt Hey You (You Make Me Rock), viimeksi julkaistulta Whitesnake-levyltä Flesh & Blood (2019).
Vain kappale välissä, ja kuultiin pisimpään WS:n repertuaarissa ollut, ja cover, alkujaan Bobby Blandin esittämä, Ain´t No Love in the Heart of the City. Tämä ja pari seuraavaa kappaletta olivatkin sitten juuri sitä vanhempaa WS-tuotantoa, ja juuri 62 vuotta täyttäneen Riffin kansikuvapojankin, Steve Vain, avittamana 1989 päivitetty Fool For Your Loving menee suoraan ihon alle loistavan riffinsä ansiosta, aina vain.
Näiden, tämän genren keikkojen, välttämätön paha ja välillä myös ikävä klishee, ovat soolot. Ne ovat joko asiaa, ja kulloiseenkin kappaleeseen olennaisesti kuuluvia, tai sitten silkkaa ajan tappamista, ja erillistä viihdykettä, jotta (usein) vokalisti saa, jos tarvis, sen hengähdystaukonsa. (Vrt. Edellisenä päivänä nähty James Blunt Vantaalla. Mies veti yhtyeensä kanssa ilman taukoja tunti neljäkymmentä minuuttia. On toki 23 vuotta nuorempikin kuin Coverdale, mutta… Toim. huom.)
Nyt siis saimme tosiaan kuulla noita erillisiä sooloja. Ensin vuorossa oli stetsoniin pukeutunut, erittäin salskea kitaristi Reb Beach. Hänen meriittinsä muiden muassa on myös olla tämän kokoonpanon pisimpään bändissä ollut jäsen. 20 vuoden kokemuksella, eikä mitenkään ryppyotsaisesti, Suhr sai miehen kädestä. Bändin kitaristeista ehdottomasti se tyyliniekka.
Toista kosketinkioskia hoitanut Dino Jelusic´ otti koskettimensa ja jalkautui catwalkille. Vikkelää toimintaa kyllä, mutta sisältö puuttui. Varsinainen kosketinsoittaja bändissä on Michele Luppi.
Toinen kitaristi, Joel Hoekstra, sai hänkin nyt vuoronsa. Beachiin verrattuna mies on enemmän show´ta ja tekniikan todistelua, mutta voihan olla, että olen se ainoa, joka tässä kohtaa penää myös vähän sisältöä. Lopuksi vielä kaikki kolme soittivat yhdessä. Huh hei.
Mutta jos ensin siis mentiin jo hiukan asian vierestäkin, niin sitten alkoi tapahtua. Cryin´ in the Rainin lomaan, bändin veteraani ja Persoona, Tommy Aldridge (71), näytti miltei viiden minuutin soolossaan, mitä on rock-rumpalius parhaasta päästä. Ensin toki kapuloilla, mutta sitten ilman niitä (mies ei väitä asiaa omakseen – tuon tavaramerkinhän omistaa edesmennyt John Bonham, kuten varsin hyvin jo tiedättekin). Kapula-akrobatiaa, tekniikkaa, rudimentteja ja viihdettä. On varsin mainiota seurata, kun mies pelkästään kappaleiden kompin lomassa käyttää kapuloita päänsä päällä heilauttaen. Ne pyörivät silloin tällöin myös roottorin lailla ja miehen soolo päättyy aina kapuloiden osoittaessa T-kirjaimena. Mies on kuin Viimeinen Mohikaani. Energia, time ja habitus ovat hänellä säilyneet hyvin. Sangen rakastettava hahmo.
Bändi on aina syytä myös esitellä, ja näin Coverdale myös teki, tauolta ja paidanvaihdolta palattuaan. Aivan ensimmäinen ja yhtyeen ainoa naisjäsen koskaan, basisti, Tanya O´ Callaghan, sai ansaitsemansa huomion. Naisen edesottamuksista keikalla teki vaikutuksen nimenomaan hänen keskittymisensä säestämiseen.
Whitesnaken kaupallinen kulminaatiopiste koettiin 1987-levyn myötä. Tältä nyt kuultu Is This Love -balladi sai osakeen sen pienen kitaristien stemmapalan ja soundit olivat nekin saatu jo mainioon kuosiin. Mitä nyt jäähallissa voikin saada.
Kuultiin majesteetillinen, ehkä jollakin tapaa WS:n paras kappale, Here I Go Again, aina yhtä pompöösi Still of the Night ja rupeaman päätteeksi rouhea Purple-laina Burn, joka päätti keikan noin kahden tunnin jälkeen.
Coverdale kiitti kohteliaasti, kuten britti sen vain tekee, yhteisistä vuosista ja vieraanvaraisuudesta. Nähtäväksi nyt sitten tosiaan jää, oliko miehen päätös yhtyeensä uran päättymisen suhteen kuinka lopullinen. Me kannattajat kun olemme kokeneet jäähyväiskeikan jo niinkin kauan sitten kuin 1997. Se ei onneksi jäänyt silloin siihen. Myönnän tätä kirjoittaessani, että tunne on todella kaksijakoinen. Mutta jos se oli tässä, kiitos paljon, Whitesnake. 40 vuotta on yhteinen taival, sekin.
Nämä kuultiin: Bad Boys • Slide It In • Love Ain´t No Stranger • Hey You • Slow An´Easy • Ain´t No Love In The Heart Of The City • Fool For Your Lovin´ • Cryin´In The Rain • Is This Love • Give Me All Your Love • Here I Go Again • Still Of The Night • Burn
