Valtakunnan ykköslehti otti taannoin Mira Luodin hampaisiinsa ja kyseenalaisti artistin olemassaolon vertaamalla häntä vanhaan bändikaveriinsa. Outoa journalismia – eihän musiikki ole politiikkaa tai urheilua, jossa verrataan tuloksia?
No onneksi musiikintekijä ei joudu perustelemaan taiteellisia ratkaisujaan sen pohjalta, mitä muut touhuavat. Tavastian keikallaan Mira Luoti osoitti, että hän seisoo omilla jaloillaan – ellei satu seisomaan käsillään.
Saavun Hämäläis-Osakunnan rock-pyhättöön noviisina. En omista Mira Luodin levyjä, eivätkä biisit ole muutamaa radiossa soinutta kipaletta lukuun ottamatta tuttuja. Ensimmäisenä huomioni kiinnittää aulassa oleva myyntitiski, jossa myydään kuukuppeja. Sehän on hauska idea!
En koe miehisyyttäni uhatuksi ja idea terveystuotteen markkinoinnista rock-keikalla on freesi: kuplivan juoman ohella voi ostaa kuukupin ja vulvan muotoiset (näin minulle tiskillä kerrottiin) korvakorut.
Sama muoto on ikuistettavana some-kuviin metrinkorkuisen taustapahvin edessä. Ei mitään perustylsää bändimerkkaa siis. Pisteet siitä, sillä musiikki on aina myös vaikuttamiskanava.
Kun keikan alettua lavalle hyppää täysin naismuusikoista koottu bändi, en voi olla ajattelematta tätä kaikkea vahvana kannanottona. Tuskin neljän naisen kokoonpano sattumaakaan on?
Mikäs siinä, en siitä tietenkään kritisoi. Päinvastoin. Energiaa bändissä riittää siinä kuin illan solistissakin, eli siinä mielessä valinnat ovat perusteltuja.
Kitaristi Emppu Suhonen (TikTak) on haistapaska-punk-asenteellaan karismaattisen vangitseva hahmo. Heini Säisä (Indica) taas vihreän Rickenbacker-bassonsa kanssa on varsin veistoksellinen combo, jota on pakko katsoa hetken pidempäänkin. Rumpujensa takana Alina Toivanen (Minä ja Ville Ahonen) hoitaa tonttinsa tyylillä ja varmasti. Bändi siis toimii!
Tiedän kyllä, että nais-etuliitteiden käyttö ainakin miesten suusta haisee tänä päivänä eltaantuneelta, mutta siitä huolimatta pelkän energian sijaan puhun naisenergiasta. Sillä jos vertailukohdaksi otettaisiin vaikkapa 69Eyes tai Kotiteollisuus (jonka laulusolisti Hynynen näkyi myös yleisössä), niin kyllä tämän kvartetin energia on huomattavasti naisellisempaa sorttia kuin kyseisten äijärykmenttien.
Paljon on tietenkin kiinni solistista. Luodissa on sensuellia karismaa, joka riisuu aseista. Hän laulaa monieleisesti ja hyvin, liikkuu ja käyttää lavan taitavasti hyväkseen – niin kuin koko bändi.
Luoti on myös sopivan epämuodollinen. Välispiikeissään hän kiittelee tutut ja lähipiirin, eikä aina voi olla varma mihin spiikit johtavat. Luodissa on myös välittömyyttä, johon on helppo ihastua.
Musiikki toimi parhaimmillaan hyvin, vaikka tietynlaista rokkaavuutta voisi olla enemmänkin. Taustanauhojen toistuva käyttö saattoi syödä Luodissa luonnostaan olevaa punkkariutta, tehdä kokonaisuudesta enemmän popin, kuin mitä se olisi voinut olla. Kun Luoti lataa asenteella ”Tukholmaan ruotsinlaivalla helvettiin täältä”, on siinä semmoista irtonaisuutta, joka on kaukana iskelmä- ja pop-listoilta.
Olisiko koko bändi sittenkin vielä paljon tykimpi, jos se irrottaisi kahleet ja lataisi täyslaidallisen piristävää punkkia? Sitä energiaa heiltä tuntuu löytyvän enemmän kuin useimmilta peruspoppareilta.
