Mainio kevätsää ei saanut monisatapäistä, kotimaisesta rockista pitävää kansaa pysymään poissa yli satavuotiaan entisen elokuvateatterin uumenista. Nyt oltiin tultu tarkistamaan kovaksi luuksi tiedetyn Anssi Kelan keikkakuntoa.
Todella energiseksi välittömästi todettu juhlakattaus avattiin kello 22, sopivasti Kevät tulee -laululla. Kappaleiden välissä ei kovin kauaa hengähdetty, eikä paria poikkeusta lukuun ottamatta nimimieskään pitkiä tarinoita ehtinyt kertomaan, kun taas jo saatiin uudet viisut tulille: Milla ja Puistossa.
Nummelan oman pojan kvintetti puhisi ja puhkui eteenpäin kuin hyvin rasvattu veturi raiteillaan. Erittäin ammattitaitoinen, täysin kansainvälistä tasoa edustava ryhmä silminnähden nautti itsekin tekemästään.
Antti Karisalmi bassossa sekä parisen vuotta yhtyeen pääkitaristina toiminut Mikko Kosonen antoivat välillä myös koreografista tukea, kun säntäilivät ja poukkoilivat Anssin ympärillä. Molempien, myös Anssin, kitaraefektiarsenaali oli varsin kattavaa luokkaa.
Kelan kappaleiden lyriikoiden analysointiin sen enempää takertumatta, on helppo todeta niiden olevan melko kouriintuntuvia ja elämänmakuisia tarinoita. Mitään universumiasyleilevää ei yritetäkään luoda, vaan katsantokanta on pikemminkin juuri tavallisen ihmisen näkökulma ympärillään avautuvaan maailmaan ja sen realistisiin henkilöhahmoihin. Harva tekee asian näin uskottavasti ja osuvasti kuin Kela. Kunnianhimo soittamiseen näkyi siinäkin, kun oikeastaan melkein joka kappaleeseen mies otti käsiinsä aina eri kitaran. Ja mitä yhtään noista ymmärrän, ovat melko vintagea sarjaa.
Koskettimissa Saara Metsbergin kuviot eivät aina täysin erottuneet lavan etuosaan, mikä oli nimenomaan kiinni täysin omasta sijoittumisestani massaan. Mikko Kosonen puolestaan teki täyden iltapuhteen kitarassaan. Aina, kun Kela äityi hetkellisesti kertomaan kuultavasta laulusta vähänkään pitempään, oli sen taustalla eittämättä mainio kitaratilutusmatto.
Nostalgiaa-lauluun puolestaan Karisalmi nappasi nyt nauhattoman basson käsittelyynsä. Muutenkin miehen edesottamukset olivat erittäin nautittavaa seurata.
Vaikuttava, muhkea soundi piti keppimiehet kurissa, yhdessä Anssin veljen, Villen, rumpujen kanssa. Ville puolestaan on loistava esimerkki tonttinsa pitävästä rytmijyrästä. Fillit ovat mietittyjä, eikä niitä roiskita menemään miten sattuu. Kahden hi-hatin setti ei ole enää aikoihin ollut mikään uutinen, mutta toimii, kun on tyylitajua.
Ja sitten kuultiin Piirrä minuun tie, upea, ja edukseen erottuva Levoton tyttö sekä uudempaa Kelan tuotantoa mallaava Revontulet.
Koskettava tarina, Ilves, sai Kelan huulille nyt myös harpun, jota mies soittaa kaulatelineen avulla. Jälleen niin kovin helpon näköistä ja oloista tekemistä, mutta siinäpä se! Suomessa ei samassa ikäluokassa (50) ole kyllä isoa ruuhkaa tämän tason moniosaajissa.
Ihme, ettei Kela muuten esimerkiksi nautiskele basson varressa missään kappaleessaan, itse, keikalla. Studiossahan heppua ei saa irti mistään instrumentista, jos sille tuulelle sattuu, kuten usein on. Ilves kasvoi lopun pompöösiin huipennukseensa, ja Villen lattiatomit jytisivät maukkaasti kuin patarummut.
Nyt olikin aika Anssin ottaa akustinen hyppysiinsä: Kaksi sisarta, Sut puhallan pois ja yleisönsuosikki, jos mikä, 1972.
Vastaanottava yleisö tunsi toki sanat läpikotaisin, ja sai esittääkin osaamistaan pariinkin kertaan. Saipa Anssi sentään siis hetken hengähtää, jos tavaramerkiltään, hyrränä paikallaan pyörimiseltä, malttoi! Hikisen iloinen sälli kyykistyi lavan eteen myös muutamaan otteeseen, kun kitara ei ollut tiellä. Varsinainen setti päättyi noin tunnin ja vartin jälkeen Nummela-kappaleen myötä. Olivat saaneet mukaansa varmuudeksi myös kyltin tuota merkkaamaan.
Oman tien etsimisestä ja asioiden löytämisestä kertova Miten sydämet toimii kuultiin encoren aluksi. Musta tuntuu multa ja keikkojen vakiopala, jo sentään yli kahden vuosikymmenen takaa, Mikan faijan BMW, oli toivottu ja odotettu. Ei pientäkään vihjettä siitä, etteikö Kela sitä mielellään edelleenkin soittaisi.
”Jotta ihan viimeisetkin energiat ja turhautumat saadaan purettua”, oli vielä yhden ylimääräisen vedon filosofia. ”Muoto Rage Against the Machinea, ja sisältö Pyhimystä”. Keikan päätti, noin tunnin ja kolmen vartin jälkeen, varsin napakka, hevihkö Pyhimys-laina Fuck the World, jolle nimenomaan annettiin se kaikki, mitä vielä oli saatavissa.
Olipa kerrassaan muuten tosi mojovaa tavaraa. Suosittelen hyvin lämpimästi!
