Nayteikkuna

Ten Years After, Nalen, Tukholma 17.12.2019

Woodstock 1969. Kaikkien musiikkifestivaalien järkälemäinen kantaisä. Siellähän oikein hyvin tunnettuun tapaan esiintyivät mm. Jimi Hendrix, Canned Heat ja Janis Joplin. Mutta siellä päästeli menemään myös Nottinghamista alunperin kotoisin ollut kvartetti Ten Years After. Oiva pumppu, josta yllättävän harvoin nykyään kuulee puhuttavan, saati sitten, että kuulisi sen kappaleita radiosta.

 

Länsinaapurimme tarjosi musiikillisen pikkujoulun merkeissä mainion tilaisuuden mennä kuulemaan, miten hipahtavan rockin, rauhan ja rakkauden ajan meininki konkareilta tänä päivänä oikein sujuukaan.

 

 

Sitten Järvenpään Puistobluesin 1997, yhtyeen rivit ovat pariin kertaan muuttuneet, mutta alkuperäisjäsenet Chick Churchill (koskettimet) ja Ric Lee (rummut) soittavat edelleen kiertävässä kokoonpanossa. 

 

 

Alvin Leen (1944-2013) tontin perinyt, Blues Awards -palkittu ja soolouraakin tekevä kitaristi-laulaja Marcus Bonfanti on mukana kuudetta vuottaan, samoin Leo Lyonsin paikalla soittava basisti Colin Hodgkinson. Viimemainittu kehäkettu nähtiin Suomessa ainakin Whitesnaken riveissä 1983, ja miehen CV chrisreoineen ja petergreeneineen on huikeaa luettavaa.

 

 

Vain 15-vuotias kroatialainen ihmelapsi Frano oli saanut maukkaan pestin TYA:n Ruotsin keikkojen lämmittelijänä, ja akustinen kitara saikin reippaasti kyytiä, perinteiseen, mutta ja varsinkin myös ei-niin-perinteiseen blues-rock-tyyliin. 

 

 

Tämä Tommy Emmanuelin jälkiä seuraava pirteä tapaus on niitä, joiden nimi kannattaa laittaa muistiin. Häneen me varmasti tulemme vielä törmäämään. Viihdyttävä puolituntinen setti sisälsi mm. nuoren miehen omia sävellyksiä sekä version esimerkiksi Hendrix-palasta Crosstown Traffic. Ja onhan se sööttiä ilmoittaa, että äiti sitten muuten myy tuolla setin jälkeen minun levyjäni! 

 

Kello 21.15 paikallista aikaa olikin sitten jo aika saada tuntumaa pääesiintyjään, joka ylvään, 1888 rakennetun pytingin lavalla aloitti reilun puolitoistatuntisensa Land of the Vandalsilla. Asetelma oli ilahduttavan rehti ja luomu, vain muutama värispotti valaisuun, ja eikun menoksi!

Korkeana avautuva konserttisali sai kuulla jo toisena One of These Daysin (Avausraita, A Space in Time, 1971). Ja ihan kaikki olennainen olikin mukavasti kunnossa: Äänentaso ja nyanssit. 

Dave Grohlin kaksoisveljeltä näyttänyt Bonfanti (36) ei mennyt toimissaan liiallisuuksiin asti, kun sujahteli tyylitietoisesti Leen jokseenkin korvamerkittyä sävelpolkua pitkin. Kitaristille samanaikainen laulu ei tuntunut tuottavan suuriakaan vaikeuksia, päinvastoin.

 

Näinä aikoina otetaan taas kantaa ympäristöasioissa, mutta niin teki TYA jo 1970-luvulla, ja loistava I´d Like to Change the World kuultiin neljäntenä. Leen studioversion akustisen kitaran näppäilyä kieltämättä jäi nyt kuullussa sovituksessa hiukan kaipaamaan.

Hodgkinsonin tanakka ja erottuva basso loi Ric Leen (74) rummuille oivallisen kivijalan rakentaa. Lee ei soittanut millään metsurin raskaalla kädellä, vaan isohkon symbaalisetin avustuksella loi juuri sellaisen pikantin ja täynnä pieniä yksityiskohtia olevan rytmitaustan, mitä häneltä sopi hyvin odottaakin. Symbaalit helisivät kirkkaan raikkaasti. Sivuprojektiensa ohella Lee on toiminut muuten myös tuottajana, kustantajana sekä rumpupedagogina.

Chick Churchill (73) pysyi koskettimissaan herrasmiesmäisen hillitysti enimmäkseen taustalla, soittaen stemmoja, mutta taipui kyllä pariin otteeseen mukavan irtonaiseen sooloonkin, vaikka välillä jotenkin hiukan poissaolevalta vaikuttikin. 

Omituisesti ja aivan turhaan nimekkäämpien aikalaistensa varjoon jäänyt Ten Years After sai muistettavan esiintulon ja lopullisen paikkansa julkisuudessa juuri Woodstockissa, jossa taltioidussa (alkuperäisessä) filmissä tarjoiltiin yhtyeeltä Alvin Leen tähtihetkeksikin muodostunut, pitkäksi venynyt I´m Going Home. Leen vikkeläsorminen suoritus toi hänelle liikanimen ”The Fastest Guitarist in the West”.

Nyt Nalenissa Ric Lee tuli setin puolivälissä rumpujensa takaa esittelemään bändin ja kertomaan kiertueesta – joka samalla juhlistaa juuri Woodstockin juhlavuotta, ja jolla soitetaan myös kokonaan se rupeama, joka yhtyeeltä Max Yasgurin farmilla aikanaan kuultiin!

Willie Dixonin Spoonful ladattiin siis tulemaan, ja puolen tusinan kappaleen Woodstock-osioon mahtui sen päättäneen I´m Going Homen lisäksi myös Spoonfulin ohella jo yhtyeen debyytillä 1967 kuultu Help Me.

Encoreina kuultiin vielä I Say Yeah (Watt, 1970) sekä vauhdikas Choo Choo Mama. Nostalgiaa ehkä, mutta verevää ja oikein viihdyttävää. Olisi sopinut varmaan myös meikäläisille estradeille!

23.12.2019
|
Matti Rinne: teksti ja kuvat
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy